Yhdessä, mutta siltikkin yksin....

Täällä toinen samoja tunteita tunteva :( enkä periaatteessa edes tiedä, että miksi...johtuuko se ylihuonosta itsetunnostani vai mistä. Mieheni on aivan ihana (kylläkin kerran minua pettänyt, joka veti itsetuntoani entistä alemmas) nykyään, ei tee tai sano mitään pahaa tms. olen onnellinen parisuhteestamme, mutta silti tuntuu, että olen loppujen lopuksi täysin yksin elämässäni. Minulla ei ole ketään kenelle purkaa olojani, tunteitani, mä vaan olen. Miehellekkin koittanut puhua, mutta tuntuu siltä, että olempa tyhmä kun poraan pikku asioista, vaikka muilla elämässä on varmasti paljon pahemmin asiat, kuin mulla..ja sitten vetäydyn kuoreeni ja olen jälleen yksin, ilman ketään. Enkä tiedä uskallanko enää nykyään päästääkkään ketään tarpeeks lähelle. Olen kateellinen tyttökavereilleni heidän ystävyyssuhteista, koska haluaisin itselleni samanlaisen. He istuvat, puhuvat, lenkkeilevät, iltakahvittelevat jne keskenään ja minä en saa itsestäni irti mitään, että enää uskaltaisin soittaa kellekkään, koska olen niin käpertynyt tähän yksinäisyyden tunteeseen ja silti se on aivan kamala tunne :/ Neuvoja en osaa antaa, koska olen itse niin lukossa tämän tilanteen kanssa, mutta voimia, et todella ole ainoa!

Ei parisuhteelle saa ladata kaikkea. Kumppanin pitäisi tai parhaimmillaan on myös paras ystävä, mutta ei hän saa olla ainut, eikä hänen vastuullaan saa olla onnellisuutesi. Onnellisuus lähtee itsestäsi. Mielestäni esittämäsi ei ole parisuhteen ongelma vaan kaikkien mahdollisten ihmissuhteiden ongelma. Hae ammattiapua lukkojesi avaamiseksi.

Kyllä minä tavallaan olen onnellinen, harrastelen yksinäni kaikkea mukavaa, jotka tuovat jaksamista ja energiaa elämääni. Tykkään myös yksin olemisesta ja rauhallisuudesta, joka on vastapainoa omalle työlleni. Mutta se ääretön yksinäisyyden ja mitättömyydentunne on välillä valtaisa. Olen vuosien saatossa menettänyt jonnekkin elämän matkalle ne ystävät, jotka asuisivat lähellä ja keiden kanssa voisi harrastaa, jutella syvällisiä puolin ja toisin (minulla toki kavereita, joiden kanssa kahvittelen, mutta silloin liki poikkeuksetta minä olen se pa**aämpäri, jolle puretaan kaikki mahdollinen, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta minulla ei ole ketään kenelle niitä purkaa omasta elämästäni, ei ihmistä kenelle uskaltaisin täysin uskoutua) , olla vain. Tiedän ainakin sen, että tuo mitättömyydentunne on selkeästi oman pääni sisällä, mutta en jotenkin saa vain lähdettyä ammatti-ihmisen pakeille puhumaan, kun jälleen kerran tulee tunne: "mitä säkään tollasista asioista vingut ja nariset, kun maailmassa on paljon, paljon pahempiakin asioita ja tapahtumia ihmisillä pitkin maapalloa" ja sitten sen voimalla koitan vain jaksaa eteenpäin. Olen aina ollut elämässäni ihminen, joka uhraa itsensä liiankin herkästi muiden hyväksi ja ei useinkaan saa sitä samaa takaisinpäin. Ehkä se on nyt vanhemmalla iällä alkanut kostautua pääni sisällä.

Ensiksin sinulle hirmuisesti voimia nyt kun tilanne on jo noin pahaksi päässyt menemään :( mutta hienoa, että olet päässyt terapiaan, sieltä sitä voimaa ehkä pystyy keräämään helpommin kun yksin! Oma päähän se on pahin, sinne sisälle tulee padottua helposti liikaakin, ainakin "meidänlaisten" ihmisten :/ Plussaa on kuitenkin se, että nyt sinulla ns. silmät avautuivat ja vielä ei ole kuitenkaan liian myöhäistä sieltä nousta ylös, voittajana :)

Kiitos tosi paljon rohkaisusta ja tukemisesta :) Saa nyt nähdä
miten tässä vielä käy, mutta niinkuin sanoit niin toivottavasti tästä voi selvitä voittajana jota niin toivon. Nyt on vaan mentävä vähän kerrassaan. Hyvin huomaa että kummasti sitä rupee arvostamaan toista ihmistä kun kerran kaikki voi olla ohi yhdessä hetkessä. Kaikki pikku jutut ei tunnukkaan enää niin pahoilta kuin ennen. On näköjään otettava itteensä niskasta kiinni näissä parisuhde ongelmissa ja selvittää ne ennenkuin on liian myöhäistä.

Miullakin on samanlaisia tuntemuksia välillä.
Olen käynnyt psykiatrin juttusilla ja kerroin hänellekin, että vaikka minullakin on rakastava ja todella ihana mies, mutta silti tunnun olevani yksin. No mun kavereita ei edes kiinnosta tämä miun olotila.. koska en ole aikasemminkaan ollut masentunut, niin en ole kuulema nytkään. en vain enää välitä kavereistani sanovat he. Itsesääliä kuulema.
Mieheni kuuntelee minua ja auttaa jaksamaan päivästä toiseen joka ikinen päivä. :) mutta sisimässäni olen täysin yksin.

Voimia kaikille yksinäisyyden tunteneille ihmisille. Kyllä se aurinkokin paistaa vielä joskus sinne risumajaankin.

Tottakai kaikilla tilanne ei ole samanlainen, mutta näin yksi viisas sanoi minulle: "Vaikka ulkoiset tekijät olisivat suotuisat ja onnelliset niin se ei tarkoita että tunnet samoin. Lisäsi siihen vielä että tunne ja järki eivät kulje samassa kelkassa." Koska kaikelta on pudonnut pohja niin uudelleen ihmisiin ja itseensä luottaminen on jo sitten vaikeampi ja pitempi missio...

Luulisin että naisilla "itsensä tutkiskelu" on helpompaa, koska eihän perus Äijä voi antaa periksi sille että tarvitsen jotakin ulkopuolista apuva (vai voiko?).

Ihana lukea että jollakin toisella on tämä sama ongelma kuin minulla; Onko parempi olla yksin yksin vai kaksin yksin. Meillä ei ole parisuhteessa minkäänlaista kommunikaatiota enkä 4 vuoden yrittämän jälkeen ole saanut miehestä mitään irti. Mietinkin tässä taannoin että mitä minä hänestä oikeastaan tiedän? No en juuri mitään. Me emme käy yhdessä vkloppu lomilla, me ei käydä yhdessä kaupoissa tai lenkillä, meillä ei ole yhteistä harrastusta.
Itse haluaisin puhua joskus syvällisiä, ottaa selvää että ollaanko me pari vai kämppäkavereita mutta mitä pitäisi tehdä kun kaikkeen yksinkertaisempaankin kysymykseen saa vastauksen "en tiiä", "en osaa sanoa" "en ole miettinyt asiaa" "kysyt niin vaikeita".
Voiko parisuhteen päättää siksi että "en tunne sinua etkä sinä halua että minä tutustuisin sinuun"

Samanlaisia vastauksia saan itse kun kysyn jotakin suhteen tulevaisuuteen liittyen...
Kun niistä "hankalista asioista" ei uskalla, halua, tai osaa puhua niin niistä kasvaa isompi ongelma josta ei oikein nää ulos pääsyä.
Jälkiviisaana olis helppo sanoa että olisimpa aukaisut suuni aikaisemmin ja ottanut asioista aikaisemmin selvää. Eipä olis tarvinnu viettää unettomia öitä miettien ja miettien.(eihän tuo kyllä nukuta oikein vieläkään).
On vaikea välittää ja olla välittämättä....

Mieheni on monien naisten paras ystävä ja suhde terapeutti. Hän on hurmaava ja mukava ja rakastan häntä, mutta hän ei itse osaa toimi neuojensa mukaan tai kestä kritiikkiä. Ystäviä minulla ei ole, enkä yhtyttä jaksa pitääkkään, mutta miten saisin miehen kuuntelemaan ja ymmärtämään minuakin?

Kiitos kirjavinkistä! Tässä tilanteessa kaikki apu otetaan vastaan.
voi kuinka moni onkaan sanonut että "nosta kissa pöydälle ja ala puhumaan" :) Helppohan se on sellaisen neuvoa joka melkeimpä puhuu työkseen ja omaksi ilokseen.
Miksu - tiiätkö onko sinun tyttökaverin perheellä tapana puhua asioista, onko heillä avoin kommunikaatio kotona. Meillä nimittäin oli ja on edelleen, meillä puhutaan vaikeista asioista ja iloisista asiosta. Meillä jaetaan ilot ja surut.
Sen verran olen saanut tuota salaista superlukittua kirstua avattua että tiedän hän on pienenä nassikkana päättänyt pitää omat asiat omina tietoinaan sen jälkeen kun hänen äiti oli juorunnut luottamuksellisen asian naapurille.
Tottahan tuota itsekkin hoksaan että meneehän siinä luottamus sellaiseen henkilöön johon pitäis pystyä luottamaan kuin vakaaseen kallioon mutta haloo - eikö tätä luottamusta pitäisi roeta luomaan nykyiseen tyttökaveriinsa josta on hyvää vaihtia tulossa EX.