En koe ystävyyttä kovin tärkeäksi, en osaa olla oikeasti kiinnostunut tai huolissaan ystävien jutuista. Toki kuuntelen, olen jopa hyvä kuuntelija, en keskeytä ja yritän antaa neuvoja, mutta oikeasti en
välitä yhtään kuinka käy. En nyt puhu mistään sairaudesta, vaan ihan arjen pikku jutusta, en ymmärrä, että ihmiset (naiset) jaksavat laittaa niin paljon energiaa pohtimiseen, esim. välittääkö nyt joku mies tarpeeksi vai ei?
En halua käyttää vapaa-aikaani toisten ongelmien setvimiseen (minusta ne eivät ole todellisia ongelmia). Haluan käyttää vapaa-aikani minulle tärkeisiin juttuihin, luen paljon mieluimmin vaikka kirjaa, lähden lenkille tai puutarhatöihin. Vihaan puhelimessa puhumista, minulla oli eräs ystävä, joka saattoi soittaa perjantai-iltana ja puhua omia juttuja about 3 tuntia. Tiedän olevani eräällä tavalla jopa liian kiltti, kuuntelen enkä esim. keksi, että minun pitää nyt tehdä jotain muuta, mutta sitten kun saan tarpeeksi, toimin todellakin kylmästi. Olen katkaissut välit täysin pariin ystävään, he veivät liikaa voimistani ja ajastani. Ystävät jotka ovat jäljellä, ovat sellaiset jotka eivät häiritse minua jatkuvasti, sitä arvostan heissä. Heillä on omaa elämää, ja kun tapaamme puhumme kivoista asioista, eikä jauheta samasta aiheesta koko ajan.
Suhteessa miehiin toimin samalla tavalla, katkaisen täysin välit, jos koen että yhteydenpito vaatii liikaa minusta, enkä ole herrasta kiinnostu, elikkä en uhraa aikaani. Tämä on kylläkin lopputulos yhdestä erittäin traumaattisesta suhteesta. Luultavasti käytökseni on muuttunut sen suhteen päätyttyä kaikkia kohtaan. En enää ajattele, mitä ihmiset minusta ajattelevat, vaan toimin sen mukaan miltä minusta tuntuu.
Viihdyn todellakin hyvin yksin, voin viettää kokonaista viikonloppua täysin yksin, samoin kesälomalla, en ottanut yhteyttä kesälomani aikana ainoankaan ystävään, ja he eivät tavoittaneet minua vaikka olisivat yrittäneet.
Olin mielestäni nuorempana sosiaalisempi, ja varmaan moni vieläkin saa sellaisen kuvan minusta,
minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin, ja yleensä ihmiset haluavat olla seurassani, enkä koe esim. ihmiset työpaikalla ahdistavana, hallitsen puhumisen taidon, ihmisillä on kuva minusta, että olen ulospäin suuntautunut. Haluan vain viettää vapaa-aikani yksin, en kaipaa enää sosiaalisia kontakteja työelämän ulkopuolella.
Nautin suuresti, kun koko viikonloppu on edessä, ei mitään sovittuja juttuja, voin nukkua pitkään, lähteä ostoksille, leipoa, siivota, sisustaa, lukea tai lenkkeillä.
En ole koskaan ollut kovin tunneherkkä ihminen, en hätäänny pienestä, en liikutu melkein koskaan,
en koe itseni ilkeäksi ihmiseksi, en tahdo kenellekään pahaa, en kadehdi ihmisiä, minulla on erittäin tasainen luonne, olen melkein aina hyvällä tuulella. En tiedä haluaisinko edes olla tunneherkkä, tuntuu kuin katsoo muita, että elämä on niin vaikeata, kun tunteet ovat aina pinnalla, milloin itketään onnesta, milloin surusta, tai sitten masentaa. Nautin tasaisesta elämästä, ilman suuria tunnekohuja.
Onko se sitten pahasta, että ei tarvitse ystäviä, että ei jaksa heidän kanssaan?
Pahoittelen kieliopillisia virheitä, en ole suomenkielinen.
välitä yhtään kuinka käy. En nyt puhu mistään sairaudesta, vaan ihan arjen pikku jutusta, en ymmärrä, että ihmiset (naiset) jaksavat laittaa niin paljon energiaa pohtimiseen, esim. välittääkö nyt joku mies tarpeeksi vai ei?
En halua käyttää vapaa-aikaani toisten ongelmien setvimiseen (minusta ne eivät ole todellisia ongelmia). Haluan käyttää vapaa-aikani minulle tärkeisiin juttuihin, luen paljon mieluimmin vaikka kirjaa, lähden lenkille tai puutarhatöihin. Vihaan puhelimessa puhumista, minulla oli eräs ystävä, joka saattoi soittaa perjantai-iltana ja puhua omia juttuja about 3 tuntia. Tiedän olevani eräällä tavalla jopa liian kiltti, kuuntelen enkä esim. keksi, että minun pitää nyt tehdä jotain muuta, mutta sitten kun saan tarpeeksi, toimin todellakin kylmästi. Olen katkaissut välit täysin pariin ystävään, he veivät liikaa voimistani ja ajastani. Ystävät jotka ovat jäljellä, ovat sellaiset jotka eivät häiritse minua jatkuvasti, sitä arvostan heissä. Heillä on omaa elämää, ja kun tapaamme puhumme kivoista asioista, eikä jauheta samasta aiheesta koko ajan.
Suhteessa miehiin toimin samalla tavalla, katkaisen täysin välit, jos koen että yhteydenpito vaatii liikaa minusta, enkä ole herrasta kiinnostu, elikkä en uhraa aikaani. Tämä on kylläkin lopputulos yhdestä erittäin traumaattisesta suhteesta. Luultavasti käytökseni on muuttunut sen suhteen päätyttyä kaikkia kohtaan. En enää ajattele, mitä ihmiset minusta ajattelevat, vaan toimin sen mukaan miltä minusta tuntuu.
Viihdyn todellakin hyvin yksin, voin viettää kokonaista viikonloppua täysin yksin, samoin kesälomalla, en ottanut yhteyttä kesälomani aikana ainoankaan ystävään, ja he eivät tavoittaneet minua vaikka olisivat yrittäneet.
Olin mielestäni nuorempana sosiaalisempi, ja varmaan moni vieläkin saa sellaisen kuvan minusta,
minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin, ja yleensä ihmiset haluavat olla seurassani, enkä koe esim. ihmiset työpaikalla ahdistavana, hallitsen puhumisen taidon, ihmisillä on kuva minusta, että olen ulospäin suuntautunut. Haluan vain viettää vapaa-aikani yksin, en kaipaa enää sosiaalisia kontakteja työelämän ulkopuolella.
Nautin suuresti, kun koko viikonloppu on edessä, ei mitään sovittuja juttuja, voin nukkua pitkään, lähteä ostoksille, leipoa, siivota, sisustaa, lukea tai lenkkeillä.
En ole koskaan ollut kovin tunneherkkä ihminen, en hätäänny pienestä, en liikutu melkein koskaan,
en koe itseni ilkeäksi ihmiseksi, en tahdo kenellekään pahaa, en kadehdi ihmisiä, minulla on erittäin tasainen luonne, olen melkein aina hyvällä tuulella. En tiedä haluaisinko edes olla tunneherkkä, tuntuu kuin katsoo muita, että elämä on niin vaikeata, kun tunteet ovat aina pinnalla, milloin itketään onnesta, milloin surusta, tai sitten masentaa. Nautin tasaisesta elämästä, ilman suuria tunnekohuja.
Onko se sitten pahasta, että ei tarvitse ystäviä, että ei jaksa heidän kanssaan?
Pahoittelen kieliopillisia virheitä, en ole suomenkielinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihan kuin olisin itsestäni kertonut mutta tunteet on minulle tärkeitä ja liikutun herkästi vaikka ei olisi aihetta. Mukava tietää että muitakin samalla lailla elämää kokevia on olemassa.
Oho, siinähän on naispuolinen minä!
Oma tilanteeni nykyään se, että vietän aikaa omissa oloissani ja olen yhteydessä vain yhteen kaveriin ja häneenkin messengerin kautta, jos tämäkin kaveri häiriköisi puhelimella joka toinen päivä tai muuten vaan yrittäisi neuvoa minua kokoajan elämässäni (kuten ihmiset yleensä) niin varmaan kokisin hänenkin kohdallaan "burn-out"in. Ei vaan riitä energiaa toisista stressaamiseen, ajatella kokoajan mitä muut miettii ja ajattelee minusta. Sitten kun olen kuitenkin senverran kiltti etten osaa sanoa EI, tuntuu helpommalta jättää sosialisoinnit kuin ajatella kokoajan tulevansa hyväksikäytetyksi.
Mitä parisuhteiluun tulee, taisin kokea traumat siinä parinkympin tienoilla kun tuli aika rankkaa rukkasta jatkuvalla putkella ja nykyäänhän ei asia voisi vähempää kiinnostaa. Saatan olla nykyään naisiin vetoavampi mutta pidän sitä pinnallisena paskana, en minä heitä ihmisenä kuitenkaan kiinnostaisi kun tutustuisivat paremmin, olenhnan maailman tylsin ihminen. Nuorempana olin vähän sosiaalisempi, mutten minä silloinkaan juuri muihin pitänyt yhteyttä. Sanottaisiinko että siedin ihmisiä paremmin kuin nykyään.
Saatan voida elää samalla ruualla viikonkin putkeen, kunhan saa nälän hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Syöminen on vaan pakollinen paha minulle, en ole mikään mässäilijäkulinaristi. Tylsää! En ole kokenut mitään tarvetta täyttää kämppääni rojulla, tavallaan pidän minimalismista ja helpottaahan se siivoamistakin. Tylsää! Eräs naikkonen kerran suoraan sanoikin että vähänkö olen tylsä, kun viihdeillan päätteeksi pizzaa hakiessa otin jauhelihapizzan.
Ei kait siinä, jatkan tylsää elämääni.
Heh, samanlaisia piirteitä tunnistin myös itsesäni. Ongelmanani on lisäksi se, että koen useimmat sosiaaliset tilanteet kiusallisella tavalla tylsinä ja turhina. Havaitsen lähes kaikissa ihmisissä jotain puutteita, jotka estävät mielenkiinnon keskittymisen heidän asioilleen ja sanottavallaan, jolloin alan tiedostomattomasti karttamaan näitä tyyppejä.
Ei siinä mitään, tuntuu vain, että joutuu vähän väkisin raahautumaan sosiaalisiin tilanteisiin, kun kaipuuta ihmiskontakteille kuitenkin on.
Ainut ystäväni asuu n. 50km päässä ja koen että siellä normaali vierailu ei kannata jollei sitten jää sinne samalla vähän juopottelemaan ja iltaa viettämään, kun ei sinne päin muitakaan asioita ole. Eli reissusta pitää saada "täysi hyöty" irti ennenkuin jaksaa liikahtaa. Minulle vain turhan pitkä matka ajaa 100km ja bensaa palaa, kun taas kaveri käy joskus minulla käymässä samalla kun käy kaupungissa kauppakierroksilla. Olenko kenties laskelmoiva ja kylmä? Eeeei kai...
kumpa minäkin olisin tuollainen!
viihdyn kyllä myös hyvin itsekseni ja tarbitsen aikaa itselleni sekä ahdistun jos "joudun" tapaamaan saman päivän aikana monta ystävääni.
mutta. mitä parisuhteeseen tulee, olen tunneherkkä, loukkaannun herkästi enkä koe parisuhteessa tarvitsevani omaa aikaa IHAN niin paljon kuin ystävyyssuhteissa.
haluaisin olla kuten te, haluasiin liiallisen tunneherkkyyden pois!
Joo okei, tunnistan tuossa paljon myös itsestäni, mutta jos et välitä muiden mielipiteistä, miksi kysyt täällä "Olenko kylmä ihminen?". Mitä sitten jos olet! Olet mitä olet!
Tämä on aika kieroutunut sosiaalinen kontakti mutta kai tämäkin katsotaan sellaiseksi. Toivottavasti sinulla on edes yksi hyvä ystävä, että et joudu täältä hakemaan sitä "etäistä", sinun hallittavissa olevaa kontaktia. Täältä löydät vain saastaa.
Mielestäni jopa päinvastoin, erittäin fiksun ja lämpimän oloinen, eli huomioit myös toiset, etkä ole itsekäs.
Vaikka miehet ovat perinteisesti joukkuepelaajia ja harrastavat joukkuelajeja ja "miesten iltoja" yms., niin minä olen viihtynyt aina paremmin omassa rauhassani ja nauttinut elämästä itsekseni ja omissa askareissani. Tutustun ihmisiin helposti ja voin jutella vaikka pitkän junamatkan tuntemattoman vieruskaverin kanssa, mutta en minä jaksa jatkuvasti tuollaista. Kaverit ja sosiaaliset suhteet liittyivät aluksi luonnollisesti opiskeluelämään, mutta sitten kun siirryin työelämään, niin vanhat suhteet lakkasivat ja minulle riitti työyhteisö.. työpaikka ja yhteisö on vaihtunut muutaman kerran, jonka myöten vanhat ovat jääneet vain LinkedIn linkeiksi.. Facebook on mielestäni jopa hölmö keksintö, sillä mielestäni on ihan mukava vaihtaa vaikka kerran vuodessa vanhaa tuttua nähdessä kuulumisia, mutta saman ihmisen turhia tekemisiä en jaksa päivästä toiseen netistä lukea.