Milloin ihminen tarvitsee ystäviä eniten? Esimerkiksi silloin kun on kokenut eron, esimerkiksi silloin kun tuntee olevansa yksin ja esimerkiksi silloin kun haluaisi jakaa onnen toisten kanssa. EN tiedä, ehkä syy on minussa, mutta jotenkin olen ollut hyvin pettynyt ystävyyssuhteisiini nimenomaan tällaisena vaikeana aikana. Suoraan on sanottu, että eronnut nainen ei ole hyvää seuraa tai sitten toisaalta kun on itse haluttu menoseuraa, seura on kyllä kelvannut. Mutta myöskään sitten kun vierelle on löytynyt se hyvä, rakastava ihminen, ei kaikki ole osanneet iloita siitä vaan ensin on tullut epäilyjä että kuka ja mitä ja sitten kun kaikki onkin hyvin niin..... onko tämä sitä suomalaista kateutta? vai olenko vain itse niin huono ystävä? Tärkeintä silti mitä olen tämän kolmen erovuoden aikana oppinut on se, että itse tietää missä oma elämä menee, itse tietää mitä elämältä haluaa, luottaa itseensä esimerkiksi lasten kasvatuksessa ja tarvittaessa hakee neuvoa asiantuntijoilta. Tällä tavoin myös saavuttaa elämässään sitä mitä on halunnut! Minulla on ollut suuri onni löytää vierelleni kumppani, joka on samaa mieltä minun kanssa siitä, että parisuhde ei ole mikään pelikenttä.
Aikuisten naisten ystävyydestä
Asioita miettinyt
6495
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En sanoisi sitä kateudeksi, vaan omanapaisuudeksi. Valitettavan moni muuttuu iän myötä sellaiseksi, ja porukkaan ei huolita enää muita kuin samassa (elämän)tilanteessa olevia. Tämä alkaa yleensä joskus siinä n.25-ikävuoden paikkeilla. Ensin kaveerataan vain toisten parien kanssa, sitten toisten perheellisten. Jos eroat tästä massasta esim. sinkkuudella, lapsettomuudella (tahattomalla tai tahallisella) tai sitten eroat, jäät yksinja ulkopuolelle ellet ole niin onnekas että omaat edes jonkun hyvän ystävän tai jonkun samassa elämäntilanteessa olevan. Ihmisiin ei osata suhtautua ihmisenä, vaan ne "määritelmät" napataan jostain muusta; onko parisuhteessa vai ei, onko lapsia vai ei jne.
Tällainen kokemus minulla on asiasta.
Niin, näin se valitettavasti tuntuu olevan. Silloin kun menee hyvin, kaikki haluavat olla kanssasi, mutta hädässä ne ystävät tunnetaan. Rinnalle jää usein harva jos kukaan silloin kun oikeasti tarvitsisi. Mutta onneksi on olemassa myös näitä aitoja, hyviä ihmisiä, jotka näkevät roolien ym. statussymboleiden lävitse, eivätkä välitä niistä vaan ottavat ihmisen ihmisenä.
Olen itse menettäny parhaan ystävän pari kuukautta sitten, joka mustamaalasi minua selkäni takana...olemme tunteneet 15v ja jaettu ilot ja surut...en vaan pysty enää vastaamaan hänen puheluihinsa. Hän oli minulle tärkeämpi ja läheisempi kuin oma siskoni...menetin paljon...mutta keskityn nyt vain sukulaisiini, joihin olen aina voinut turvautua, heillä ei ole kateutta siitä, että olen löytänyt hyvän miehen elämääni...lapseni sekä äitini ja serkkuni "tajusi" mustamaalauksen syyn heti...kateus...en ikinä olisi uskonut...mutta valitettavan totta.
Minäkään en olisi uskonut että menetän vanhat ystäväni mutta niin vain on käynyt. Ollut vaikeata viime vuosina eri syistä ja juuri pahimman kriisin aikaan ns. hyvä ystävä teki viimeisen päälle hyväksikäyttötemput. Pysäytti kuin seinään ja tajusin että suhde perustuu vain siihen että minä toimin hänelle terapeuttina mutta kun minä horjuin ja olisin todella tarvinut tukea ja apua niin silloin sille ei löytynyt tilaa - ei minkäänlaista. Toisenkin kanssa kävi vähän niin - kertoi että ei ole kiinnostunut asioistani eikä oikein jaksa kuunnella niitä..yee vieläkin muistan sen hetken kun käänsi kylmästi päänsä pois kun kerroin yhtä traumaattista tapahtumaa. No tästä viisastuneena en sitten enää kumpaakaan vaivaa jutuillani tai seurallani. Ihmiset muuttuu ja yhteinen sävel katoaa - harmi mutta näin se näyttää olevan ihmissuhteissa. Vanhemmiten vain huomaa - ja erikoisesti tällaisten oppien jälkeen - että ei oikein tutustu uusiinkaan ihmisiin. Ja se tietysti ei ole niin hyvä tai terveellistäkään.
Aivan samat on tuntemukset. Luulin tunteneeni tämän ns. ystäväni, mutta kuinkas kävikään. Apuni kyllä kelpasi milloin muutoissa, milloin missäkin, samoin tavarat joista en pyytänyt mitään korvausta.Sitten lopulta pitkän mykkäkoulun jälkeen sain selitykseksi, että vika on ollut koko ajan minussa. Olen kuulema ollut kauhea ihminen jo vuosia. Siinä samassa haukkui puolisoni ja suhteeni häneen. Kaikki tämä koska olin muutaman kerran sanonut "ei", tai en ollut ehtinyt kyläillä tai jutella tavatessamme, tai olin sanonut jotain negatiivisesti jne. Jotenkin on aika säälittävääkin, sillä kyseinen ihminen elää yksin ja varmaan sellaiseksi jääkin. Itselläni on ollut tosi rankkaa, olen menettänyt viime vuosina hyvin rakkaita läheisiäni ja kuluneen vuoden aikana terveytenikin on ollut huonompi, olen joutunut olemaan fyysisistä syistä johtuen pitkillä sairauslomilla ym. Aivan vakuuttunut en ole tämän entisen ystävän mielenterveydestä - sen verran rajuja syytöksiä sain nyt niskaani ja aivan puun takaa, mutta suoraan sanottuna en enää piittaa pätkääkään mitä hänelle tapahtuu. Viime viikolla menetin aidon ystävän äkillisen sairauden murtamana, nyt "kuoli" tämäkin suhde henkisellä tasolla. Ei todellakaan ole mitään järkeä olla väkisin kenenkään kanssa väleissä. Ja kyllä todelliset ystävät sietävät myös toistensa vajavaisuudet ja huonotuulisuudenkin, mutta ajatusten lukijaksi ei taida kenestäkään olla eli vaikea on pyytää anteeksi mahdollista omaa huonoa käytöstään, jos siitä ei ole saanut minkäänlaista vihjettäkään...
Tuntemani keski-ikäiset naiset ovat pinttyneessä ystävyyssuhteessa kuin teinitytöt, kipeää....He kärsivät tästä, mutta kohteliaisuuden tähden eivät pääse eroon toisistaan.