Ollaan poikkiksen kanssa oltu n. kolme vuotta yhdessä ja asuttu saman katon alla 2 vuotta. Ollaan kerran aikaisemmin erottu kun on niin erilaiset tavat käsitellä asioita. Palattiin kuitenkin yhteen kun tunteet veti. Nyt on se tilanne että kaikki on periaatteessa hyvin ollut jo pidemmän aikaa.
Kuitenkin 2 viikkoa sitte riideltiin melko railakkaasti ja hän jäi työkeikalle viikoksi ja asui sen ajan vanhempiensa luona toisella paikkakunnalla. Viikon jälkeen hän olisi halunnut tulla takaisin kotiin mutta pyysin aikaa miettiä omia juttujani. Nyt tämän 2 viikon aika on mulle alkanut tulla ajatuksia päähän meidän suhteesta. Riita aiheutti sen että hetkellisesti mietin että olisi helpompi olla ilman ja nyt olen miettinyt tosissani lähtemistä. Syynä on se että vaikka rakastammekin toisiamme ja arki on hyvää niin olemme todella erilaisia. Miestäni ei kiinnosta mikään sosiaalinen kanssakäyminen, paitsi oman perheensä kanssa. Riitatilanteissa hän on usein paennut kotiinsa "piiloon" vaikka on jo aikuinen mies!
Häntä ei kiinnosta olla omien kavereidensa kanssa tekemisissä ja vielä vähemmän minun perheeni tai ystävieni kanssa. Itse olen sosiaalinen ihminen ja haluisin myös että avokkini osallistuisi enemmän. Toisekseen ongelmia on aiheuttanut tulevaisuuden haaveet. Poikkikseni on tässä suhteessa todella apaattinen; hänellä ei tunnu olevan mitään haaveita, toiveita tai odotuksia tulevaisuuden suhteen. Usein tuntuu että kaikista parasta hänen mielestään olisi vain olla kotona koiran kanssa ja pelata pleikkaa kaiket päivät. Tällä hetkellä hän siis "opiskelee" tosin ilman mainittavaa edistymistä.
Itse pelkään sitä että tulevaisuudessa joudun oleaan se ainoa ihminen tässä suhteessa, joka kantaa vastuuta. Olen ollut selvä sanainen omista toiveistani (koti, lapset, kiva työ) mutta en tosiaankaan painostanut vaan puhunut että sitten joskus ja näin..Häntä ei tunnu edes kiinnostavan yhteisen tulevaisuuden suunnittelu tai haaveilu. Lapset ja koti ovat itselleni todella tärkeitä asioita, mistä en ole valmis luopumaan, ja nyt mietityttääkin että jos ns. ajan omat unelmani läpi, olen se toimeenpaneva voima, joka pitää arjen ja elämän käynnissä, niin pystynkö ja ennen kaikkea haluanko tehdä sen yksin!?
Onko elämä tyydyttävää, jos toinen vain "retajaa" siinä mukana.
Järjellä jos ajattelen suhdettamme niin tiedän mitä tehdä -> lähteä! Mutta kun otan tunteeni huomioon niin olenkin epävarma. Poikkikseni on hyvä mies, rehellinen ja ystävällinen ja hän rakastaa minua niinkuin minäkin häntä. Olemme vain niiiiiin erilaisia että välillä aivan hengästyttää!
Olen ihmetellyt sitä miksi hän ei haaveile mistään tulevaisuudesta ja esimerkiksi ei halua puhua meidän suhteen tulevaisuudesta mitään, kun hän kuitenkin sanoo että aiempi eroaikamme oli hirvittävä ja hänen elämänsä on paskaa ilman minua! Hämmentää itseäni tämä tilanne ja olen todella surullinen ja itkuinen tilanteesta. Tiedän kuitenkin että nämä eroavaisuudet ovat meidän kummankin luonteessa niin syvällä, että ei niitä voi toisen takia (ainakaan pysyvästi) muuttaa.
En tiedä miksi tämän kirjoitin mutta ainakin osaksi saadakseni vähän eriteltyä asioita itselleni. Ja jos joku on käynyt samanlaisessa tilanteessa niin miten toimit? On hirvittävää ajatella että jättää sellaisen ihmisen, jota rakastaa mutta yhtä paljon hirvittää se että kymmenen vuoden jälkeen herää ihmisen viereltä, jota ei enää rakasta mutta mitään yhteistäkään ei elämässä ole!
Kuitenkin 2 viikkoa sitte riideltiin melko railakkaasti ja hän jäi työkeikalle viikoksi ja asui sen ajan vanhempiensa luona toisella paikkakunnalla. Viikon jälkeen hän olisi halunnut tulla takaisin kotiin mutta pyysin aikaa miettiä omia juttujani. Nyt tämän 2 viikon aika on mulle alkanut tulla ajatuksia päähän meidän suhteesta. Riita aiheutti sen että hetkellisesti mietin että olisi helpompi olla ilman ja nyt olen miettinyt tosissani lähtemistä. Syynä on se että vaikka rakastammekin toisiamme ja arki on hyvää niin olemme todella erilaisia. Miestäni ei kiinnosta mikään sosiaalinen kanssakäyminen, paitsi oman perheensä kanssa. Riitatilanteissa hän on usein paennut kotiinsa "piiloon" vaikka on jo aikuinen mies!
Häntä ei kiinnosta olla omien kavereidensa kanssa tekemisissä ja vielä vähemmän minun perheeni tai ystävieni kanssa. Itse olen sosiaalinen ihminen ja haluisin myös että avokkini osallistuisi enemmän. Toisekseen ongelmia on aiheuttanut tulevaisuuden haaveet. Poikkikseni on tässä suhteessa todella apaattinen; hänellä ei tunnu olevan mitään haaveita, toiveita tai odotuksia tulevaisuuden suhteen. Usein tuntuu että kaikista parasta hänen mielestään olisi vain olla kotona koiran kanssa ja pelata pleikkaa kaiket päivät. Tällä hetkellä hän siis "opiskelee" tosin ilman mainittavaa edistymistä.
Itse pelkään sitä että tulevaisuudessa joudun oleaan se ainoa ihminen tässä suhteessa, joka kantaa vastuuta. Olen ollut selvä sanainen omista toiveistani (koti, lapset, kiva työ) mutta en tosiaankaan painostanut vaan puhunut että sitten joskus ja näin..Häntä ei tunnu edes kiinnostavan yhteisen tulevaisuuden suunnittelu tai haaveilu. Lapset ja koti ovat itselleni todella tärkeitä asioita, mistä en ole valmis luopumaan, ja nyt mietityttääkin että jos ns. ajan omat unelmani läpi, olen se toimeenpaneva voima, joka pitää arjen ja elämän käynnissä, niin pystynkö ja ennen kaikkea haluanko tehdä sen yksin!?
Onko elämä tyydyttävää, jos toinen vain "retajaa" siinä mukana.
Järjellä jos ajattelen suhdettamme niin tiedän mitä tehdä -> lähteä! Mutta kun otan tunteeni huomioon niin olenkin epävarma. Poikkikseni on hyvä mies, rehellinen ja ystävällinen ja hän rakastaa minua niinkuin minäkin häntä. Olemme vain niiiiiin erilaisia että välillä aivan hengästyttää!
Olen ihmetellyt sitä miksi hän ei haaveile mistään tulevaisuudesta ja esimerkiksi ei halua puhua meidän suhteen tulevaisuudesta mitään, kun hän kuitenkin sanoo että aiempi eroaikamme oli hirvittävä ja hänen elämänsä on paskaa ilman minua! Hämmentää itseäni tämä tilanne ja olen todella surullinen ja itkuinen tilanteesta. Tiedän kuitenkin että nämä eroavaisuudet ovat meidän kummankin luonteessa niin syvällä, että ei niitä voi toisen takia (ainakaan pysyvästi) muuttaa.
En tiedä miksi tämän kirjoitin mutta ainakin osaksi saadakseni vähän eriteltyä asioita itselleni. Ja jos joku on käynyt samanlaisessa tilanteessa niin miten toimit? On hirvittävää ajatella että jättää sellaisen ihmisen, jota rakastaa mutta yhtä paljon hirvittää se että kymmenen vuoden jälkeen herää ihmisen viereltä, jota ei enää rakasta mutta mitään yhteistäkään ei elämässä ole!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minusta vähän kuullostaa että poikaystävälläsi voi olla vähän muutakin kuin vain erilainen luonne. Hän saattaa olla lievästi masentunut. Ja on voinut olla jo hyvin kauan. Moni asia nimittäin kuullostaa juuri siltä. Mikään ei kiinnosta, ei mitään suunnitelmia, kaverit jääneet yms. Itse olen nähnyt yhden suhteen jossa avun hakeminen muutti lopulta miehen hyvin erilaiseksi kun masennus hoidettiin. Ja hänkin oli ollut masentunut ihan teini-iästä lähtien eikä edes itse muusta tiennyt.
Joten jos todella rakastat miestäsi, selvitä myös tuo mahdollisuus. On todennäköistä että miehesi ei itse näe olossaan mitään vikaa mutta hänellä voi silti olla masennus.
Kiitos vastauksestasi! Olen itse myös miettinyt tuota vaihtoehtoa, mutta toisaalta on monia piirteitä, missä masennus ei näy. Hän esim. on se joka pitää huolta kodin siisteydestä, tykkää käydä lenkillä koiran kanssa ja harrastaa 3 krt viikossa urheilulajia. Eli on näissä asioissa kuitenkin aktiivinen. Äitinsä ja serkkunsa mukaan on ollut aina samanlainen, syrjäänvetäytyvä ja vähän epäsosiaalinen. Esim. ei ole asunut kun pienen ajan yksin, ja muuten joko parisuhteessa tai kotona.
Ongelmana on lisäksi että olen joskus ehdottanutkin että hän menisi jollekin juttelemaan tunteistaan ja tulevaisuudestaan. Itse en koe pystyväni häntä "avaamaan", välillä on tullut tunne, onko kyseessä aleksitymia vai joku tunne-elämän häiriö. Joskus ihan selkä seinää vasten-tilanteessa olen saanut jotain sanomaan. Mieheni ei kuitenkaan koe tarpeelliseksi käydä puhumassa kenellekkään, vaikka sanoo tiedostavansa, että hänen on vaikea puhua. Pattitilanne siis kun ei ketään voi pakottaakaan hakemaan konsultaatiota tilanteeseensa :/
Jos hieman karskisti toteaisi ilman mitään korulauseita.
Kaverisi on aika normaali mies, minäkin olen mies enkä juuri koskaan ole pahemmin miettinyt noita mainitsemiasi asioita. Uskoisin että aika harva mies loppujen lopuksi niin kauheasti pohtii tulevaisuutta samoin kuin naiset.
Vapaus on se mitä miehet arvostavat, poikkeuksiakin toki löytyy.
Jos kerran rakastat kaverisi niin kannattaa miettiä ennenkuin tekee mitään peruuttamatonta.
Toinen vaihtoehto on sitten solmia ns. järkisuhde jonkun toisen kanssa, kyllähän sekin tietysti pelittää, jopa paremmin kin rakkausellainen. Mutta mausteet siitä puuttuu.
Kyllä minä ottaisin asiat ihan reilusti puheeksi miehesi kanssa: KISSA PÖYDÄLLE. Kerro ihan hyvässä hengessä, keskustellen, mitä olet ajatellut, mikä huolestuttaa jne. Jos ei mies muuten reagoi tai halua jutella, niin kerro sitten että asiat ovat niin pitkällä että harkitset eroa. Kyllä parisuhteessa pitää pystyä puhumaan ja kohtaamaan asioita, näin varmasti miehesikin toimii jos vähän hiissaat häntä selkä seinää kohti.
Kun kerran rakastatte toisianne niin sitä ei kannata heti heittää menemään ilman että yrittää korjata asioita, mutta jos mikään ei muutu niin et sinäkään voii tinkinä omasta onnellisuudestasi. Aina se rakkaus pelkästään ei riitä. Mutta puhumalla voivat vaikeatkin asiat selvitä! Vaadi huomiota tälle asialle ja omille tuntemuksillesi!!
Onnea teille matkaan :)
Hyviä pointteja teillä. Suhteemme on vain ollut alusta asti melko monimutkainen ja tapailimme n. 2 vuotta hyvin epäsäännöllisesti ennen kuin aloimme seurustelemaan. Erottu ollaan jo kerran puhumattomuuden takia ja monia ongelmatilanteita olen vain katsonut läpi sormien. Tämä ei siis todellakaan ole ensimmäinen kerta kun olemme tässä tilanteessa. Mies ei puhu eikä pukahda vaikka kuinka prässäisi, eikä silloinkaan kun antaa tilaa ja rauhaa.
Alan itse olla kyllästynyt tähän pahaan mieleen ja siiihen että toinen aina pakenee. Onko rakkaudessakaan järkeä, jos se aiheuttaa pahaa mieltä. Välillä olen ajatellut sitäkin että haluaako mies edes olla ja rakastaa kun käyttäytyy välillä niin välinpitämättömästi. Sanoo kuitenkin haluavansa :/
Aiemmat suhteeni ovat perustuneet juuri puhumiseen ja jakamiseen. Kommentoija 13 sanoi että miehet eivät ajattele näitä asioita samalla tavalla kuin naiset, mutta itse olen aiemmin suhteissa kokenut että elämällä on jokin yhteinen päämäärä, tavoitteita ja haaveita. Ja niiden suunnitteluun on mies osallistunut jopa innokkaammin kuin minä. Tiedä sitten olenko aiemmin törmännyt vain niihin poikkeuksiin. Tähän tarkennan siis että nyt ei ollut puhe pelkästään suhteen tulevaisuudesta, vaan hän ei tiedä missä haluaisi tehdä töitä tai asua. Hän haluaa vain olla kotona käytännössä tekemättä yhtään mitään. Tämä suhde on aina ollut erilainen.
Itse olen melko realistinen ihminen ja usein vaativakin. Tiedän että en voi koskaan sopeutua suhteeseen, joka käy ns. puoli teholla. Ei se rakkauskaan vaan aina riitä suhteen perusteeksi. Välillä tuntuu jo että olen tässä päätökseni tehnyt mutta välillä taas epäröin.
Tänään nostan vihdoin kissan pöydälle. Miestä on ollut vaikeaa saada kiinni ja hän välttelee kohtaamista. Mutta tänään menen vuoren luokse kun se ei ole tullut kerran minun luokseni. On ollut hankalaa olla tilanteessa, jossa toinen on asenteella "joko saan tulla kotiin ilman mitään 'taistelua' tai en tule ollenkaan".
Vanhempanikin ovat huolestuneita tilanteesta ja jaksamisestani, kun olen nyt ollut yksin kotona ja kaukana heistä. Onneksi heistä on tukea.