Ollaan avokin kanssa seurusteltu melkein viisi vuotta, josta yhdessä ollaan asuttu reilu kolme vuotta. Nyt tämä suhde on tullut siihen pisteeseen etten tiedä enää mitä tehdä.
Olin 16-vuotias kun rupesin seurustelemaan tämän kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa. Aluksi meillä tottakai meni hyvin ja oltiin onnellisia ja näin. Aluksi muutettiin yhdessä 200km päähän kotipaikkakunnastamme ja itse opiskelin siellä ja hän kävi töissä. Kun sain opiskeluni päätökseen, päätimme muuttaa takaisin meidän kotipaikkakunnalle, koska meillä ei olisi ollut varaa enää asua muualla. Muutimme siis vanhempieni omistamaan asuntoon. Melkein heti muuton jälkeen erosimme, sillä minusta tuntui etten enää häntä rakastanut.
Erossa olimme noin puoli vuotta. Kuitenkin hän melkein joka yö oli luonani ja meillä oli kivaa yhdessä. Että ei me oikein kunnolla oltu erossa missään vaiheessa, ei vaan oltu "tilivelvollisia" toisillemme. Kun palasimme sitten oikeasti taas yhteen meillä oli taas ihan mukavaa keskenämme. Arki sujui leppoisasti. Rahaa ei meillä ollut mihinkään käytettävissä, kun itse olin työttömänä, mutta silti kaikki viikonloput ja välillä viikollakin oltiin kännissä kuin käet. Kännissä me ei sitten enää tultukaan toimeen ja ne känniriidat oli sen mukaisia. Tavarat hajosivat ja jotain pientä käsiksi käymistäkin oli joskus. Mutta koskaan kumpikaan meistä ei löynyt. Näistä riidoista huolimatta emme osanneet viettää viikonloppuja selvinpäin sillä kyllähän se alkuilta meni aina kivasti. Rupesinkin sitten viikonloppuisin jäämään kavereille yöksi tai join itseni siihen kuntoon, että sammuin heti kun pääsin kotiin ettei tarvinnut taistella mistään.. No näin elettiin vuoden päivät kunnes minäkin sain töitä. Tilanne rauhottui.
Nyt puolivuotta sitten muutimme 500km päähän kotipaikkakunnastamme. Yritin saada avopuolisoani jäämään sinne kotipaikkakunnalle, koska en tiedä onko minulla enää tunteita häntä kohtaan. Ja myöskin sen takia, koska hän ei ole kovin sosiaalinen ihminen eikä näe tarveta tutustua uusiin ihmisiin. Itse tarvitsisin ihmisiä ympärilleni, jotta olisin onnellinen. Nyt täällä ollessamme minusta tuntuu, että minun pitää tulla heti koulun jälkeen kotiin, jotta avopuolison ei tarvitsisi olla yksin, sillä minun takiahan hän tänne lähti. Ja viikonloppuisin sama juttu. Tuntuu että minun pitäisi istua täällä hänen kanssaan.
En ole ystäviä vielä saanut täältä, sillä poden huonoa omatuntoa, jos lähden ilman avokkia johonkin ja hän ei halua käydä missään tai tehdä mitään.
Ongelmana meillä on raha. En ole varmaan viimeiseen vuoteen ostanut itselleni mitään, kun kaikki rahat menee yhteiseen elämiseen. Avopuolisollani on paljon velkoja ja laskuja tulee ovista ja ikkunoista koko ajan lisää. Palkastaan hän on nyt puolen vuoden aikana kerran maksanut puolet vuokrasta ja ehkä viitisen kertaa ostanut ruokaa. Eli siis minä olen maksanut vuokrat, ruuan, bensat, puhelin-, netti-, sähkölaskut yms. Kaiken yhteisen.
Olen miettinyt eroa paljon. Miten paljon helpompaa olisi kuin tarvitsisi maksaa vain omat kulut, siivota vain omat jäljet ja huolehtia vain itsestään. Mutta miten osaan enää olla yksin? Ja miten avopuolisoni kävisi? Kyllä minä olen erosta vihjaillut, lähinnä saadakseni miehen näkökantaa asiaan ja uskonkin että ero on myös pyörinyt hänenkin mielessä.
On meidän suhteessa hyviäkin puolia. Tai sitten se on vaan sitä kun kaikki on tuttua ja turvallista, olemme vain tottuneet olemaan yhdessä. Mistä tietää rakastaako toista enää? Pettämistä meillä on ollut molemmin puolin koko suhteen ajan. Itse olen enemmän pettänyt, eikä avopuolisoni tiedäkkään kaikista. Enkä varmasti itsekkään tiedä kaikista hänen tekemisistään.. Hän jäi kiinni pettämisestä vähän ennen meidän muuttoa tänne, mutta en minä edes jaksanut suuttua hänelle. Ja eikä missään vaiheen ollut anteeksipyyntöjä tai mitään. Jatkoimme vaan kun ei mitään olisi tapahtunut.
Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen. Haluaisin oikeasti kokea ja nähdä kaikkea vielä nuorena. Tuntuu että olen hukannut koko nuoruuteni tähän suhteeseen, mikä ei anna mitään, ottaa vaan. Mitä oikeasti teen?
Pelottaa myös se, jos me eroamme niin tiedän että mies laittaa välit poikki kokonaan. Kun haluan kuitenkin pysyä ystävinä, sillä hän edelleen on tärkeä minulle. En kestäisi tilannetta etten enää koskaan saisi halata tai jutella hänelle. Hän kuitenkin on ollut niin kauan elämässäni.
On niin perkeleen paha olla.
Olin 16-vuotias kun rupesin seurustelemaan tämän kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa. Aluksi meillä tottakai meni hyvin ja oltiin onnellisia ja näin. Aluksi muutettiin yhdessä 200km päähän kotipaikkakunnastamme ja itse opiskelin siellä ja hän kävi töissä. Kun sain opiskeluni päätökseen, päätimme muuttaa takaisin meidän kotipaikkakunnalle, koska meillä ei olisi ollut varaa enää asua muualla. Muutimme siis vanhempieni omistamaan asuntoon. Melkein heti muuton jälkeen erosimme, sillä minusta tuntui etten enää häntä rakastanut.
Erossa olimme noin puoli vuotta. Kuitenkin hän melkein joka yö oli luonani ja meillä oli kivaa yhdessä. Että ei me oikein kunnolla oltu erossa missään vaiheessa, ei vaan oltu "tilivelvollisia" toisillemme. Kun palasimme sitten oikeasti taas yhteen meillä oli taas ihan mukavaa keskenämme. Arki sujui leppoisasti. Rahaa ei meillä ollut mihinkään käytettävissä, kun itse olin työttömänä, mutta silti kaikki viikonloput ja välillä viikollakin oltiin kännissä kuin käet. Kännissä me ei sitten enää tultukaan toimeen ja ne känniriidat oli sen mukaisia. Tavarat hajosivat ja jotain pientä käsiksi käymistäkin oli joskus. Mutta koskaan kumpikaan meistä ei löynyt. Näistä riidoista huolimatta emme osanneet viettää viikonloppuja selvinpäin sillä kyllähän se alkuilta meni aina kivasti. Rupesinkin sitten viikonloppuisin jäämään kavereille yöksi tai join itseni siihen kuntoon, että sammuin heti kun pääsin kotiin ettei tarvinnut taistella mistään.. No näin elettiin vuoden päivät kunnes minäkin sain töitä. Tilanne rauhottui.
Nyt puolivuotta sitten muutimme 500km päähän kotipaikkakunnastamme. Yritin saada avopuolisoani jäämään sinne kotipaikkakunnalle, koska en tiedä onko minulla enää tunteita häntä kohtaan. Ja myöskin sen takia, koska hän ei ole kovin sosiaalinen ihminen eikä näe tarveta tutustua uusiin ihmisiin. Itse tarvitsisin ihmisiä ympärilleni, jotta olisin onnellinen. Nyt täällä ollessamme minusta tuntuu, että minun pitää tulla heti koulun jälkeen kotiin, jotta avopuolison ei tarvitsisi olla yksin, sillä minun takiahan hän tänne lähti. Ja viikonloppuisin sama juttu. Tuntuu että minun pitäisi istua täällä hänen kanssaan.
En ole ystäviä vielä saanut täältä, sillä poden huonoa omatuntoa, jos lähden ilman avokkia johonkin ja hän ei halua käydä missään tai tehdä mitään.
Ongelmana meillä on raha. En ole varmaan viimeiseen vuoteen ostanut itselleni mitään, kun kaikki rahat menee yhteiseen elämiseen. Avopuolisollani on paljon velkoja ja laskuja tulee ovista ja ikkunoista koko ajan lisää. Palkastaan hän on nyt puolen vuoden aikana kerran maksanut puolet vuokrasta ja ehkä viitisen kertaa ostanut ruokaa. Eli siis minä olen maksanut vuokrat, ruuan, bensat, puhelin-, netti-, sähkölaskut yms. Kaiken yhteisen.
Olen miettinyt eroa paljon. Miten paljon helpompaa olisi kuin tarvitsisi maksaa vain omat kulut, siivota vain omat jäljet ja huolehtia vain itsestään. Mutta miten osaan enää olla yksin? Ja miten avopuolisoni kävisi? Kyllä minä olen erosta vihjaillut, lähinnä saadakseni miehen näkökantaa asiaan ja uskonkin että ero on myös pyörinyt hänenkin mielessä.
On meidän suhteessa hyviäkin puolia. Tai sitten se on vaan sitä kun kaikki on tuttua ja turvallista, olemme vain tottuneet olemaan yhdessä. Mistä tietää rakastaako toista enää? Pettämistä meillä on ollut molemmin puolin koko suhteen ajan. Itse olen enemmän pettänyt, eikä avopuolisoni tiedäkkään kaikista. Enkä varmasti itsekkään tiedä kaikista hänen tekemisistään.. Hän jäi kiinni pettämisestä vähän ennen meidän muuttoa tänne, mutta en minä edes jaksanut suuttua hänelle. Ja eikä missään vaiheen ollut anteeksipyyntöjä tai mitään. Jatkoimme vaan kun ei mitään olisi tapahtunut.
Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen. Haluaisin oikeasti kokea ja nähdä kaikkea vielä nuorena. Tuntuu että olen hukannut koko nuoruuteni tähän suhteeseen, mikä ei anna mitään, ottaa vaan. Mitä oikeasti teen?
Pelottaa myös se, jos me eroamme niin tiedän että mies laittaa välit poikki kokonaan. Kun haluan kuitenkin pysyä ystävinä, sillä hän edelleen on tärkeä minulle. En kestäisi tilannetta etten enää koskaan saisi halata tai jutella hänelle. Hän kuitenkin on ollut niin kauan elämässäni.
On niin perkeleen paha olla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onko sinulla mitään syitä pysyä hänen kanssaan yhdessä? Tee vaikka raakasti lista: plussat ja miinukset. Minusta kuulostaa että olet hänen kanssaan vain tottumuksesta ja huolta pitääksesi. Jos petätkin usein, niin mitä syytä on olla suhteessa? Ota järki käteen.
Luota omiin fiiliksiin. Ero on vaikea asia ja toisen jättäminen rankkaa mutta monesti se vaan menee niin että sen jälkeen on helpompi olla. Pääsisit sinäkin jatkamaan elämääsi ja tekemään asioita joista nyt olet joutunut luopumaan. Et ole vastuussa miehesi elämästä ja onnesta, vain omastasi! Mieti mikä tekee sinut onnelliseksi, ja uskalla sitten tehdä valintoja.
Ottakaa parin vuoden aikalisä ja muuttakaa kumpikin omiin osoitteisiin.
Aika näyttää, onko suhteellanne todellisia parisuhteen mahdollisuuksia.
Eläkää kumpikin omaa ja omannäköistä elämäänne, älkääkä yökyläilkö toistenne luonna, se vain pitkittää varsinaista ratkaisua.
Anna miehesi kasvaa aikuiseksi kantapään kautta, jos on kasvaakseen.
Pidä itsestäsi huolta:)
Itse erosin, vaikka kumpikaan ei ollut pettänyt, elänyt toisen rahoilla tai käynyt käsiksi.
Tuollaista suhdetta en todellakaan kestäisi (tai mistä minä tiedän jos kaikki kasaantuisi pikkuhiljaa) ja varmasti eroaisin heti jos vain tajuaisin miten paha tilanne on.
mietin oikeastaan hieman miksi ihmeessä itse erosin kun ongelmana oli lähinnä toisen huono mieliala ja oma väsymys ei niinkään suhde. : (
Mutta pidä itsestäsi huolta. Parisuhteessa pitää olla luottamusta, ei tarvetta pettää, puheyhteys -kaikesta pitää voida puhua avoimesti, ystävyyttä, seksiä ja molempien pitää pärjätä niin yksin kuin yhdessä. Ei kuulosta että teillä nämä toteutuisivat. Tietenkin tilanteen voi korjata jos molemmilla on siihen halua.
Kuulostaa niin tutulta, sama tilanne itsella, 16 vuotiaana aloin seurustelemaan 10-vuotta vanhemman miehen kanssa, me oltiin alussa vuosi kaukosuhteessa, asuttiin n. 150km toisistamme ja näimme viikonloppuisin. Sitten muutimme yhteen äitini omistamaan taloon ja kaikki meni hyvin. Nyt on 4 vuotta yhdessä eloa täynnä. Meillä ei tosin ole ollut mitään pettämistä kummankaan puolesta, mutta ongelmana on, ettei mieheni oikin tee mitään ja hänellä on lainaa ja velkaa maksettavana. Kamalan persuuksille potkimisen jälkeen sain mieheni lähtemään opiskelemaan, mutta tämä on iltakoulu ja muutaman kerran viikossa vain, joten oletin koko ajan, että jotain työtä myös hakisi samalla, kun emme mitenkään rahassa kylve. Itsekin olen toki ollut aika ajoin työttömänä, mutta aina ainakin hakenut töitä ja ollut muutaman kuukauden pätkissä tekemässä aina jotain. Tälläkin hetkellä minulla on töitä ja miehellä ei. Mentiin kihloihinkin uutena vuotena ja se oli miehelleni vähän niinkuin lupaus ryhdistäytyä ja esim. tienata rahaa, jotta voi velkansa maksaa, että saataisiin rahaa säästöön häitä varten. Mutta tuntuu jotenkin, että oon vaan turhaan mielessäni elätellyt toiveita, että se joskus ottaa vastuuta elämästä. Nyt sen tarvis saada työharjoittelupaikka, jotta voisi jouluna valmistua, mutta parista paikasta vasta kysellyt, eikä niistä oo mitään lupauksia tullut, niin lopetti senkin paikan hakemisen kesken, siltä tuntuu ainakin. En tiedä mitä tehdä, koska kuitenkin ajatus ilman avopuolisoani tuntuu pelottavalta ja en tiedä haluanko sitä vai mitä haluan. Tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni, joten tämä eroaminenkin olisi ensimmäiseni.. Ja jotenkin tuntuu, että mieheni ei ollenkaan osaa odottaa, että edes ajattelen tälläisia, vaikka olen erosta ääneen puhunutkin, mutta jotenkin aina kiihdyn siinä tilanteessa ja mieheni luulee, että aina vaan puhun kiukustuksissani, vaikka sanonkin oikeasti tarkoittavani. Tai ei se kai minua enää uskokaan, kun olen monesti jo puhunut erosta, enkä ikinä sitä toteuta. Toisaalta rakastan kyllä miestäni ja haluaisin hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden ja haluaisin jo lapsiakin, mutta jos hän vaan millään voisi edes näyttää, että yrittää saada töitä ja edes yrittää saada velkansa pois maksettua ja näyttäisi, että edes oikeasti minua haluaa.
Et rakasta miestä, etkä ole rakastuNUT. Teidän pitäisi asua erillänne. Et voi olla miehen kaveri, ehkä hänen on sitten vaan kadottava jos hän niin päättää. Sinä löydät jonkun toisen. Vihjailu tekee pahaa toiselle, älä tee sitä, joko eroat kunnolla tai sitten olet suhteessa. Luulen että olet nyt eroamassa. Miehelle ikävä juttu, mutta et vaikuta rakastuneelta. Olet pyrkinyt eroon toisesta.
Alkoholismiin se teidän juttu meni aiemmin. Työttömänä ei ole pakko juoda, jos et sitä tiennyt. Nyt olet töissä tosin taas. Omassa asunnossaan mies maksaa ja huolehtii vain omista asioistaan, et ole valvollinen maksamaan. Toki jos haluat auttaa miestä, hänen vanhempiensa pitäisi maksaa miehen velkoja tai sitten joku voi avustaa miestä erikseen kuukaudessa. Velkaneuvonta - toki se ei velkoja vie pois? Mutta asukaa edes erillään, tuli eroa tai ei. Olet kuluttanut jo vuosia tuohon asiaan...
Itselläni aivan sama tilanne,paitsi pitäs mennä naimisiin. Yhres oltu 6 vuotta ja saman katon alla asuttu kokoajan. Mieheni ei ole minua pettänyt, mutta minä olen häntä. Joka kerta eri miehen kanssa ettei synny vakavampaa. Mitä teen?