Heissan!
En voinut kuvitellakaan kuinka paha olo on oikiasti on kun erotaan. Mies kohtelee minua kuin ilmaa...tarvitsee aikaa ennen kuin voi ppuhua tärkeistä asioista. Ei lupaa ottaa lapsia,puhuu vain että jos saattaa ottaa. Tekee vain töitä. Tänään tässä muistin että tuo kohtelu on ollut normalia jo aiemmin. Yhtä paha olla mulla oli silloinkin kuin nyt. Viime kesän kun kulki keikkahommis (kuten nytkin) nii koskaan ei ollut aikaa puhua ti ei jaksanut. Jos mie en soittanut nii ei hän siltikään ottanut yhteyttä. Ihan kuin olisi paennut vastuuta olemalla niin kuin meitä ei olisikaan. Sitten kuitenkin minussa on e vika.
Täältä kun olen noita vanhoja vietejä lukenut niin tajuan että eroszta paraneminen vie aikaa. Mie en haluaisi erota vaikka ite laitoinkin ukon pihalle kun koin että asiat ei meillä selviä saman katon alla. Kavereillekin ei jaksza puhua kun ei ne oikein ymmärrä tätä tilannetta. Onneksi on kuitenkin yksi ystävä, vanhimman lapesni kummi joka on itse käynyt saman läpi kolme vuotta sitten. Tää vaan on niin vaikeata ett ei ihmismieli voi käsittää. Itku meinaa tulla mut kun ei jaksais itkeä.
En voinut kuvitellakaan kuinka paha olo on oikiasti on kun erotaan. Mies kohtelee minua kuin ilmaa...tarvitsee aikaa ennen kuin voi ppuhua tärkeistä asioista. Ei lupaa ottaa lapsia,puhuu vain että jos saattaa ottaa. Tekee vain töitä. Tänään tässä muistin että tuo kohtelu on ollut normalia jo aiemmin. Yhtä paha olla mulla oli silloinkin kuin nyt. Viime kesän kun kulki keikkahommis (kuten nytkin) nii koskaan ei ollut aikaa puhua ti ei jaksanut. Jos mie en soittanut nii ei hän siltikään ottanut yhteyttä. Ihan kuin olisi paennut vastuuta olemalla niin kuin meitä ei olisikaan. Sitten kuitenkin minussa on e vika.
Täältä kun olen noita vanhoja vietejä lukenut niin tajuan että eroszta paraneminen vie aikaa. Mie en haluaisi erota vaikka ite laitoinkin ukon pihalle kun koin että asiat ei meillä selviä saman katon alla. Kavereillekin ei jaksza puhua kun ei ne oikein ymmärrä tätä tilannetta. Onneksi on kuitenkin yksi ystävä, vanhimman lapesni kummi joka on itse käynyt saman läpi kolme vuotta sitten. Tää vaan on niin vaikeata ett ei ihmismieli voi käsittää. Itku meinaa tulla mut kun ei jaksais itkeä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Eli mies lähti toissapäivänä. Olo on niin ristiriitainen, turta, ettei ole tosikaan. Eilen illalla tuntui, että haluan perheen takaisin, melkein soitin jo miehelle. Mutta kun mieliala vaihtelee. Olen ollut onneton suhteessa jo pitkään, masentunutkin. Tällä hetkellä en vain osaa tehdä tärkeysjärjestystä sille, kumpi on tärkeämpää, henkilökohtainen onni vai ehjä turvallinen perhe. Miehessäni kun ei varsinaisesti mitään vikaa ole, tunteet vaan on täysin hukassa minulta, olleet jo pitkään. Nyt meni miehellä hermot ja pakkasi kamansa.. Mikä mussa on vikana kun en voi olla onnellinen, vaikka kaikki avaimet onneen ovat olemassa?!??
Aika on ainoa avain, sanokoot muut mitä tahana.
Tuskien taival on yllättävän pitkä ja mielialat vaihtelee jatkuvasti. Ei muuten kannata lähteä mihinkään korvaussuhteisiin lohdutukseksi, satuttaa vaan toisia ja itseään.
Nythän se on helppoa pitää perhe ehjänä, kun mieheltä on hermo palanut tiihen malliin, että kotoa piti lähteä.
Eikö sinulle vähempi riitä, kun kerran kaikki pitää saada.(Sanoit, että ei miehessäsi mitään varsinaista vikaa ole.) Sinä vaan haluat jotain...
Minulla ja vaimollani alkamassa myös asumusero. Harmittaa kyllä aika tavalla, kaksi viatonta joutuu kärsimään syyttä. En voi olla muuta kuin masentunut, tosin suurin syy on yksin minussa. Tunteeni rakastani kohtaan ovat jo pitkään olleet kylmät, vaikka kuinka yrittäisin vaakuutella itseäni että mulla on kaikki mitä onnelliseen elämään tarvitaan niin ei se auta. Itseäni en pysty psyykkaamaan onnelliseen parisuhteeseen, rakkauden tunteet joko on tai sitten niitä ei ole toista kohtaan. Nyt kun yksin eläminen alkaa täytyy vain harrastaa jotakin, jottei sairastu henkisesti neljän seinän sisällä. Ite oon kolmekymppinen, mun iässä on mahdollisuuksia ehkä enemmän kuin vanhemmilla, tarkoitan ystävien löytämisessä ja uusien mahdollisuuksien saamisessa. Niin on ehkä helpompaa selvitä tästä surusta. Mutta kaikesta huolimatta suurin unelmani on edellen onnellinen parisuhde!
Heippa. Olen 29- vuotias nainen ja ollut naimisissa 7 vuotta. Nyt tilanne on kuitenkin mennyt niin omituiseksi, että en tiedä mitä ajattelisin. Onneksi lapsia ei ole. Mutta, halusin vaan ottaa osaa tuskaasi koska tiedän mitä se on. Toisaalta haluaa korjata asiat, toisaalta ei jaksa. Meillä on mennyt liitto pieleen, koska olemme molemmat voimakastahtoisia ja mieheni on tavallaan "ollut niskan päällä" koko 7 vuoden ajan. Eli minulla on kai nyt jonkinlainen itsenäistymisprosessi meneillään. En enää kestä hänen määräilyään. Parisuhteen pitäisi olla tasa-arvoinen, mutta meillä ei ainakaa ole. Mieheni on ollut aikamoinen diktaattori ja minä olen jotenkin luullut että olen sen ansainnut, mutta silmäni alkavat vähitellen aueta. Ja kyllä siihen aina on joku syy miksi se rakkaus kuolee. Sitä on vaan vaikea myöntää edes itselleen. Joten koita jaksaa. Uusi harrastus on hyvä idea, siellähän sitä tapaa uusia ihmisiä.
Meillä asumusero on kestänyt pain 5kk. Ja se aika on ollut kyllä tosi tuskainen. Enää ei kuitenkaan ole ahdistuksen tunnetta, kuten ensimmäiset 3kk.
Sulla on ihanimmat lapset, mitä olla ja voi. Sinä olet heille paras ja tärkein koko maailmassa. Itseäni auttoi puhuminen ja puhuminen. Anna itsellesi lupa tunteisiisi ja yritä tehdä tai ajatella joka päivä edes jotakin mukavaa. Olet ansainnut sen.
Minäkin kuulen kaikkea sontaa edelleenkin, vaikka puhelinta pidänkin pääasiassa kiinni. Äsken tyttäreni halusi soittaa isälleen (pitkä välimatka). Isi halusi tietenkin puhua minunkin kanssani ja sain taas kuulla mikä määräilevä huora olen. Ei kun toisesta korvasta ulos ja puhelin kiinni.
Kyllä sinä kestät sen. Minäkin uskon kestäväni, koska niin monet muutkin ovat kestäneet. Pian ehkä huomaat asioita, jotka ovat paremmin, kun et enää ole miehesi kanssa.
AURINKOA!
onhan eroamiseen lyhyempikin tie kuin asua 2vuotta erillään, ku vuodessa ja vajaassakin saa jo eron, 6kk harkinta-aikaa ja sit lopullinen ero, niin pääsee nopeasti eroon jos haluaa ja ei ole nykyaikana väliksi mikä syy eroon ja kuka syyllinen..sinunkaan ei kohta tarvitsisi kuunnella miehen räkytystä ku olisit tehnyt toisenlaisen ratkaisun ja se ois vieläkin nopeampaa kuin asua erillään vielä puoltoista vuotta ja todistettaasti vielä erillään
mutta mitäpä minä mistään ymmärtäisin...
Kirjoituksestani ei selvinnyt, että hain toki eroa 4kk sitten ja harkinta-aika on loppusuoralla. En nyt tiedä miten helppo tie se sekään on ollut. Nämä asiat (häirinnät ja muut) eivät aina näköjään helpota pelkällä eropaperilla tai asumuserolla, mutta ehkä ajallaan. Tosin kun lapset ovat niin kamalan pieniä (alle 1v., 3v.), niin yhteyttä on kai jollakin tasolla kaikkien pidettävä loppuelämänsä. En siitä helppoudesta siis oikein tiedä.
Ei se helppoa voi olla kenellekään, mutta jättäjä jättää silti arvaamattoman ja pahan aukon jätetylle vaikka olisi syytäkin!
Asumusero ja sen kautta olla erikseen jne. antaa kuitenkin mahdollisuuden, että jotakin voisi olla tehtävissä vielä tai sitten ei. Ainakin se on pidemmälle harkittuna parempi kuin paperit heti ja lähteä siten pistämään kaikki poikki ja puuroksi! On syytä muistaa että asumuserossakin pitää huolehtia lapsesta ja sen ainakin minä teen samoin kuin olisi kaikki lopullista, mutta myös muistettava että mahdollisuus on annettava kaikille ja sitä minäkin todella toivon. Eropaperit ja harkinta-aika ovat niin radikaaleja ratkaisuja!
Miten mahtaa olla onko asumuseroissa paljon kuitenkaan yhteen palattu, mitä sanoo ketä tietää? Vai onko se vain nk:sti kevyt vaihtoehto aluksi?
sellaista kevyttä vaihtorhtoa kuin asumusero ei ole olemassakaan virallisesti.aviopuolisot tosin voivat asua erillään johon voi olla monenlaisia eri syitä
Minulla tuore ero takana, mies puhui avioerosta ja sanoi minä sitten tarkoitan mitä sanon, on aika ehdoton tyyppi jos jotain sanoo niin pitää. Laitoin onneksi asuntohakemuksen ja sain asunnon, soitin miehelle niin käski pysyä viikon poissa.Olin kulkenut jo 3 pvä kassi kainalossa kavereiden nurkissa, otin asunnon. Lapset miehellä ja mies kova ja ei suostu edes puhumaan lapset käy luonani joka toinen viikonloppu. Lähdöstäni on 4 viikkoa ja tämä lienee sitten lopullinen ero. Tuntuu niin pahalta....
Voi tätä elämää, meitä on niin monta tuskaista ja pahaa oloa tuntevia, voimia meille kaikille!
Minä lähdin, otin lapsen ja koiran. Siitä on kohta 4kk ja elämä on niiin paljon parempaa. Olipa kokemus tuo "avioliitto", vaikkei se virallisesti vielä ohi ole.