Olen 25-vuotias nainen ja ollaan seurusteltu suht saman ikäsen poikaystäväni kanssa kohta 7 vuotta. Parisuhteemme on mulle ihan hirveän tärkeä, haaveilen ja odotan tosi paljon, että voidaan perustaa perhe ja ostaa asunto ym.
Ongelma on, että meidän koulutus ja sitä kautta urat näyttää niin erilaisilta. Poikaystävälläni on ammattikoulutus ja vakituinen seudulla josta olemme molemmat kotoisin. Itse taas olen korkeasti koulutettu, olen ollut ulkomailla vaihdossa, tällä hetkellä ulkomailla töissä ja nyt sain tietää että saisin taas ulkomailta töitä ensi kevääksi. Juttu olisi ihan mielettömän hyvä urani kannalta, mutta pelottaa mitä se tekee parisuhteelleni. Kuinka kauan poikaystäväni jaksaa "odottaa" että palaan takaisin suomeen. Kuitenkin Suomeen paluu ja työpaikan vastaanottamatta jättäminen tuntuu omista haaveista luopumiselta. Osaako joku neuvoa mitä pitäisi tehdä?
Ongelma on, että meidän koulutus ja sitä kautta urat näyttää niin erilaisilta. Poikaystävälläni on ammattikoulutus ja vakituinen seudulla josta olemme molemmat kotoisin. Itse taas olen korkeasti koulutettu, olen ollut ulkomailla vaihdossa, tällä hetkellä ulkomailla töissä ja nyt sain tietää että saisin taas ulkomailta töitä ensi kevääksi. Juttu olisi ihan mielettömän hyvä urani kannalta, mutta pelottaa mitä se tekee parisuhteelleni. Kuinka kauan poikaystäväni jaksaa "odottaa" että palaan takaisin suomeen. Kuitenkin Suomeen paluu ja työpaikan vastaanottamatta jättäminen tuntuu omista haaveista luopumiselta. Osaako joku neuvoa mitä pitäisi tehdä?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Teillä on takana jo suht pitkä ja selvästikin molemmille tärkeä parisuhde, koska se on kestänyt erillään olemiset. Eipä tuohon muuta neuvoa ole kuin että keskustelet asiasta poikaystäväsi kanssa niin, että molempien kannat ja toiveet tulevat selville. Ymmärrät sen itsekin, että jossain vaiheessa sinun pitää alkaa "katsoa kotiinpäin" - mutta onko se vaihe nyt, on paljolti kiinni poikaystävästäsi. Ihannetilanne olisi varmaankin molempien kannalta se, että teillä olisi sovittuna jokin kiinteä ajankohta, jonka jälkeen aloittaisitte yhteisen elämän. On ymmärrettävää, että urasi on sinulle tärkeä - ja ikäsi puolesta olet vielä niin nuori, ettei perheen perustamisella ihan hirveää hoppua ole - muttei parisuhteenne voi kovin pitkään jatkua sinun ja urasi ehdoilla. Tulee aika, että sinun on tehtävä kompromissi oman urasi ja parisuhteen välillä. Tiedät sen itsekin, ettet voi pitää poikaystävääsi loputtomasti odottelemassa kotirintamalla, kun sinä saat loistavan tilaisuuden toisensa jälkeen.
Kompromisseja ja sopimuksia peliin!
Ei tuosta koskaan tule mitään. Tämä tarina on kuultu jo monen monituista kertaa ja aina se päättyy eroon. Kielitaidoton amis ei koskaan suostu lähtemään ulkomaille, harvoin suostuu muuttamaan edes Helsinkiin ja sinä taas et halua asua kotiseudulla, eikä siellä sinulle edes töitä olisi.
Parempi siis pistää poikki nyt, kun asia sujuu vielä suhteellisen kivuttomasti. Ei kannata odottaa siihen asti, että ollaan naimisissa, on lapsia ja sitten huomaatte että haluatte elämältä täysin eri asioita. Koulutuksesi on eriarvoistanut teidät, sinä olet nyt kansainvälistynyttä keskiluokkaa ja miehesi impivaaralaista työväenluokkaa. Elätte eri maailmoissa, halusitte sitä tai ette.
Taas yksi näitä, joiden mielestä koulutus määrittää ihmisen arvon..!
Ei, en ole impivaaralaista työväenluokkaa, vaan korkeakoulututkinnon suorittanut ylempi toimihenkilö. Mieheni ei ole koulun penkillä viihtynyt eli on opistotasoinen duunari - silti maailmamme kohtaavat niin hyvin, että yhteisiä vuosia on takana yli 10. Haluamme samoja asioita, meitä kiinnostavat samat asiat.
Sisaren poikani on "tavallinen amis" - avovaimo viimeistelee korkeakouluopintojaan, on ollut välillä ulkomailla duunissa. Tämä "tavallinen amis" on menestynyt mukavasti elämässään, erikoistunut ammatissaan ja kaikin puolin fiksu nuorimies - kuten avokkinsakin. Hääpäivä päätetty ensi kesäkuuksi.
Joten eipä ole koiraa karvoihin katsominen...
Kerropa sinä sitten, millainen avioliitto on odotettavissa, jos nainen on ulkomaille hinkuva, keskiluokkaistunut kosmopoliitti ja mies kotikonnuillaan viihtyvä, kielitaidoton, impivaaralainen duunari.
No kerron: hyvä, tasapainoin liitto, jossa on kaksi henkisesti tasa-arvoista ihmistä. Ihmistä, joille tittelit ja kouluarvot ovat ulkoisia tekijöitä - miten he muuten olisivat yhteen päätyneetkään..?
Sellainen liitto on itsellä ; olemme pitkälti tuollainen pariskunta - olin juuri palannut yhdeltä "ulkomaan keikalta" ja lähdin sitten toiselle, kun tapasin mieheni. Meillä kuului se legendaarinen "klik", kun tapasimme ensimmäisen kerran. Kaksi saman henkistä ihmistä, vaikka koulutus ja työ eivät samanlaisia ole missään vaiheessa olleetkaan. Vaikka mieheni on "vain" opistotasoinen, hän on intohimoisesti ja tunnollisesti työhönsä suhtautuva ihminen kuten minäkin. Ulkomailla vietetty aika oli minulle opettavaista - ja sai ymmärtämään, että se, mitä todella haluan, on täällä kotona.
Muuta kysyttävää?
Siitä tulee unelmistaan luopuneen, katkeran naisen katkera liitto.
Niin, mutta miksi näitä tarinoita ei koskaan kuule niin päin, että se mies olisi vaivautunut opettelemaan edes englantia ja lähtenyt ulkomaille sen naisen mukaan. Että se kuuluisa "klik" johtaisi siihen, että se mies joustaa koska on niin rakastunut ja että toteutetaan sitten sen uraa, joka siihen eniten panostaa. Sillä nainen luopuisi automaattisesti toisinpäin, miehellä olisi kunnianhimoa ja ura ja olisi täysin itsestään selvää, että nainen lähtisi miehen matkaan. Näin se vaan on.
Intohimoisesti ja tunnollisesti työhönsä suhtautuva? Mäkin tunnen huolellisia duunareita, hyviä työnteijöitä ja todella älykkäitä, mutta että intohimoisesti oikein? Taidat tuntea yhden todella harvinaisen tyypin, sillä kyllä se suurimmalle osalle silti on ihan vaan leipää ja voita leivän päälle eikä siinä duunarin hommassa mistään kutsumuksesta tai intohimosta puhuta.
Molemmat? Mutta sinä luovuit, hän piti intohimostaan duunarina kiinni? Sori vaan, mutta teidän tasa-arvonne todennäköisesti pohjautuu siihen, että sinun tittelisi ja kouluarvosi ovat samantekeviä niin, että sait panostaa niihin "vaiheena" ja sen jälkeen sinun odotettiinkin tulevan järkiisi. Sinä voit yrittää selittää itsellesi, miten se olisi voinut toimia toisinkinpäin ja mitä tahansa voidaan jälkikäteen sanoa, mutta fakta on se, että ei olisi, eikä mitään joustoa toiseen suuntaan olisi tapahtunut. Sinä olisit lähtenyt yksin ja jos et olisi löytänyt miestä, joka on samanlainen (tosin korkeammassa asemassakin miehet yleensä haluaa naisen, joka on "alapuolella"), olisit jäänyt urasi takia yksin.
Ja niin käy ap:llekin. Hän joutuu valitsemaan, joko nykyisen miehen tai uran. Tai sitten toivoa, että löytää miehen joka on omasta mielestään samalla tasolla.
Valitahan saa ja naiset usein onneksi haluavat itse valitakin vaatimattoman itsensä toteutuksen, luopuvat mielellään urastaan ja kun moni valittaa siitä, että tasa-arvo on sanahelinää, se perheitten kannalta usein onkin niin. Se on voimassa niin, että nainen luopuu ja esiintyy vaatimattomasti, koska kokee ettei saa miestä muuten. Ja he jaksavat uskoa satuihin, kuten tässä, että arki jonkin kanssa olisi auvoisempaa kun jonkun toisen. Siis näitä legendaarisia "klikkejä" käy miehille vain elokuvissa, mutta naiset selittävät oikeassa elämässä sillä yhtä ja toista. Pahimmillaan ihan hirveitä asioita.
Mutta sinulle siis hyvä, että löysit sen mitä oikeasti haluat. Moni kun vaan luopuu ja tajuaa katkerana liian myöhään, että se juna missä voi edes yrittää kaikkia mahdollisuuksia, meni jo. Kaikkeahan ei saa eikä aina kovasta yrittämisestä huolimatta, mutta katkeraksi usein tekeekin suora luopuminen vääristä syistä, ettei koskaan saanut (muka) edes yrittää. Sitten näitä katkeria keski-ikäisiä toimistotyttöjä ja vastaavia katsellaan jurrissa baarissa tai kuunnellaan niitten tiuskintaa kun ne kostaa muille elämänsä katkeruuden, minkä ovat ihan itse omalla nynnyilyllään aiheuttaneet. Pahimmillaan se kosto tapahtuu sitten lapsille. Tällaisesta äidistä on harvinaisen monella tyttärellä melko ikävää kokemusta.
"miten he muuten olisivat yhteen päätyneetkään..?"
Aika monikin päätyy muistakin syistä yhteen.
Onko muunkinlaisia?
Unelmat kannattaa hoitaa ennen liitoutumista.
Elämä on unelmien toteuttamista varten ja jos tavoittelee sellaisia asioita kuin aloittaja, se on luultavasti liian lyhyt. Silti kannattaa yrittää, sillä mikään ei ole masentavampaa kuin miettiä mitä olisi voinut olla, jos olisi uskaltanut lentää.
Minä en ole koskaan katunut lähtemistä tai tilaisuuteen tarttumista. Käyttämättömiä tilaisuuksia kylläkin.
Ei tietenkään yksikään impivaaralainen jörrikkä lähde minnekään omilta kotikonnuiltaan, varsinkaan expat-naisen elätettäväksi.
Mikäli aloittaja valitsee tavoitella uraa ulkomailla, hänen ainoa mahdollisuutensa on ottaa korkeasti kouluttautunut ja kunnianhimoinen mies, joka elää samassa maailmassa ja ymmärtää häntä sekä kykenee tukemaan häntä urallaan.
Poikaystäväsi on ilmeisesti täysin tyytyväinen (ja kunnioitettavan ansioituneesti! ) ammattinsa ja kotikyläänsä jonka hän tuntee ja tietää niin hyvin. Hän ei ilmeisesti kaipaa muuta, elämä on rauhallinen ja turvallinen siellä.
Sinä taas uteliaana haluat nähdä ja kokea miten muut , eri puolella maailmaa elävät, toimivat ja kuinka eri yhteiskunnat pysyvät jatkuvassa liikkeessä.
Teillä kummallakin on ihailtavat päämäärät. JA hyvin erilaiset.
Nyt, ennen avioliittoa ja lapsia, on juuri se aika toteuttaa itseään, lentää (figuratiivisesti puhuen) niin kauas kuin siivet kantavat.
Poikaystävällesi se tarkoittaa edetä ammatissaan huippuunsa kotikylässään. Kenties pitkänkin ajan koulutusta kylän ulkopuolella.
Sinulle se tarkoittaa edetä ammatissasi huippuuusi ja vielä ylemmäs kotikylän, Suomen ulkopuollella. Sinulle on auennut tilaisuus mahdollistaa se. Ellet nyt käytä tuota tilaisuutta hyväksesi, on hyvin todennäkoistä että tulet haikailemaan sen perään loppuelämäsi tyyliin "voi kun en silloin...".
Te tulette elämään , sanotaan 95 vuotiaiksi. Jos olette erossa seuraavat 8 - 10 vuotta, se jättää teidän yhteiseen elämään vielä 60 vuotta!
Joten keskittäytykää kumpikin vain rauhassa ammatteihinne nyt kun olette nuoria ja on loistava tilaisuus. Aloittaa perhe ja tehdä lapsi 35 vuotiaana on täydellisen "normaalia"!
Tuossa vaiheessa olette kumpikin kypsyneet aikuisiksi ja valmiina toimimaan loistavina vanhempina pienokaisillenne.
35-vuotiaana komplikaatioiden riski raskauden aikana on huomattavasti suurempi kuin 25- tai 30-vuotiaana.
Ja pälän pälän! Ne, jotka kypsemmällä iällä perhettä perustavat, ovat tietoisia näistä riskeistä eikä kaikki mene automaattisesti "yks yhteen" - sen voi kertoa sinulle ystäväni, jolla oli kolme keskenmenoa ikävuosina 24-28 ja joka sai esikoisensa 31-vuotiaana.
Tietoisuus riskeistä ei pienennä niitä tai auta millään tavalla, kun tulee keskenmeno.
Kiitos vastauksista. Olemme usein kuulleet, että olemme kuin puolukka ja mansikka vai miten se nyt menikään, mutta hyvin erilaisia siis. Mutta meillä on samanlaiset elämänarvot ja kiinnostukseen kohteet ja viihdymme yhdessä. Jotenkin en ole koskaan ollut kiinnostunut korkeasti koulutetuista miehistä, vaikka itse olenkin korkeasti koulutettu. Mutta olen työläisperheestä ja poikaystäväni muistuttaa tosi paljon omaa isääni. Mielestäni hän on juuri sellaisessa työssä nyt joka sopii hänelle.
Mutta kieltämättä maailmalla olen huomannut, että poikaystäväni ei sovi kuvioon. Tuntuu, että kaikilla muilla, jotka ovat täällä ulkomailla töissä on myös korkeastikoulutetut puolisot, jotka pärjäävät myös ulkomailla. Joskus poikaystävä on vieraillut luonani ja olemme menneet esim. lounaalle työporukan kanssa, ja onhan se ollut vähän outoa, kun hän on ainoa, joka ei puhu englantia sujuvasti.
Minulla on tavallaan kaksi unelmaa, toinen on edetä uralla, koska tiedän, että kun olen näin nuorena päässyt jo hyviin tehtäviin, voisin edetä pitkälle. Toinen taas on, että haluaisin ihan tavallisen perheen ja kotielämän suomessa. no aina ei voi saada kaikkea, en vaan haluaisi joutua tekemään sitä ratkaisua.
Tee mitä teet, mutta puhu poikaystäväsi kanssa, MIETI asia kunnolla ja älä katso taaksesi päätöksen tehtyäsi. En ole aivan varma onko ominaisuus geeneissä vaiko opittavissa mutta itse en käytännössä koskaan märehdi menneitä, mikä on tehty on tehty, mitä on päätetty on päätetty. Näin ollen siis sanoisin että ei ole mikään välttämätön seuraus että katkeroidut jos et nyt tee uraa, kyllä se pitkälti riippuu ihmisestä? Mutta tiedosta ihan rehellisesti kaikki riskit molemmissa vaihtoehdoissa ja mieti minkä voit kestää ja hyväksyä jos huonosti käy. Ole rehellisesti valmis menettämään toinen jos et molempia saa. Vaikka puhuminen poikaystäväsi kanssa onkin tarpeen, tee päätös ITSE, älä anna kenenkään kiristää mihinkään suuntaan. Jos joku muu päättää puolestasi niin silloin kyllä on vaara katkeroitua.
Sanoisin vielä, että maailmalla on paljonkin ns. tavallisia duunareita reissuhommissa. Eivät ehkä pärjää englannillaan akateemisten keskellä mutta voivat olla pidettyjä työmiehiä ja osaavat englantia riittävästi pärjätäkseen työssään ja kohdemaassa, viittomalla loput, ja saattavat tulla toimeen työyhteisössä jossa puhutaan vaikka mitä kieliä eikä oikein kukaan osaa kunnnolla mitään tiettyä yhteistä kieltä. Ulkomailla itsessään pärjääminen on täysin ihmisestä kiinni, tuossa jäi nyt lähinnä mietityttämään että eikö puolisosi sovi seuraanne muista syistä. Kohtelias ja sivistynyt ihminen ottaa mukaan keskusteluun senkin jonka kanssa joutuu vähän viittomaan ellei tämä itse halua vetäytyä syrjään, tosin työporukat usein puhuvat töistä joten eipä siinä ulkopuolisilla ole asiaan paljoa sanottavaa vaikka puhuisi englantia äidinkielenään....
Toi oli aika hyvä kommentti aikasemmin, että aina menee niin päin että naisen tulee uhrautua. Niin se taitaa mennä, toisin päin tilanne olisi paljon helpompi. Nainen mukaan ja sit vois suunnitella perhettä ja nainen vois olla lasten kanssa kotona. Niin se suurimmalla osalla tuntuu täällä menevän. Ymmärrän kyllä, että miehestäni tuntuisi oudolta että hän hoitaisi kotia ja minä yrittäisin edetä uralla.
Tuohon edelliseen kommenttiin, olet aivan oikeassa. Myös duunarit pärjäävät vallan hyvin maailmalla, ja vaikkei kielitaito olisikaan kovin hyvä, aina jotenkin saa asian esitettyä. Ongelmana koen ehkä enemmänkin sen, että poikaystäväni on muuten jotenkin niin eri maailmasta, kuin ihmiset joiden kanssa pyörin työympyröissä. Vapaa-ajalla viihdyn paremmin miesystäväni ja hänen ystäviensä ja ns. duunareiden parissa. Kuitenkin huomaan itse sen eron selvästi liikkuessani kahdessa eri porukassa.
Surullista, kun kaikki tuntuvat sanovan, että joudun lopulta valitsemaan. Niin se varmaan sitten menee. Mutta loppujen lopuksi perhe on kuitenkin aina tärkein ja työ on vaan työtä. Tässä huomaa taas sen, miksi naiset tienaavat vähemmän ja miksi naisia on vähemmän johtotehtävissä. Ei vain ole mahdollisuutta edetä sinne asti. Naisille se merkitsee luopumista mahdollisuudesta perheeseen. (ainakin usein). miehet voivat saada helposti molemmat.
Kyllä lapsiperheessä joutuvat uhrautumaan molemmat vanhemmat. Lapset vaikuttavat asuinpaikan ja työpaikan valintaan sekä illanvietto- ja rahankäyttösuunnitelmiin. Varsinkin alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat ovat remmissä ympäri vuorokauden. Joka keskittyy uraan, laiminlyö lapsiaan, olipa mies tai nainen.
Eli miehet eivät todellakaan voi saada molempia. Uraohjukset elättävät orpoja.