Onko elämää narsistimiehen jälkeen?

Ainakin joitain neuvoja voi olla. Mikäänhän ei takaa mitään.
Niin, isä ja äiti vaikuttaa meihin hyvin pitkälle aikuisuuteenkin ja joitain puolia saa todella hakemalla hakea, jos aikoo ne voittaa. Sitä kun on kaikenmaailman piilovaikutteita ja muita. Mutta se että se on vaikeaa, ei tarkoita että se on mahdotonta. Se ei vaadi isän apua eikä isän tutkiskelua, vaan itsensä! Siis, jos miehistä aina löydät samoja piirteitä, sinulla ei ole pelkkä vihasuhde niihin vaan myös rakkaussuhde. Mikä siis narsistisissa piiretissä viehättää ja miksi? Voima, vahvuus, intensiivisyys? Ja mikä niihin ajaa? Oma heikkouden tunne, omat pelot ja tuttuuden etsiminen? Mitä haluaa ja voi hallita ja mitä ei? Onko todella kaikki ihmiset muka yleistettävissä, kun oikeita narsisteja on alle 10% ihmisistä: siis tuomitseeko sitä itse kaikki hiemankin eri mieltä olevat tai mitä huonoja puolia voisi hyväksyä? Tajuaako omia huonoja puoliaan ja kummaksi on alkanut narsistin seurassa muuttua, läheisriippuvaiseksi vai itse narsistimmaksi?

Omat defenssit on ehkä sitten syytäkin pitää ylhäällä ja hyväksyä oma yksinäisyytensä, kunnes on saanut aikaa toipua, apua vaikka psykoterapiasta, saanut mietittyä perusasioita ja selvitettyä itselleen, miksi se narsisti edelleen viehättää. Perusteellisen jäljen meihin jättää moni muukin asia, moni hyväkin asia. Missä ne on? Kyllä ne defenssit siitä saa laskemaan ajallaan, mutta kannattaako niitä pakottaa, eikö voisi oikeasti opetella pitämään itsestään hyvää huolta, hoitaa itseään ja elää yksin, itsenäisesti ja opetella vahvaksi niin, ettei tarvitse pelätä pettymyksiä? Ehkä niihin defensseihin on juuri nyt joku syy.

Sinulle suurempaa merkitystä nyt on omalla paranemisella ja selviytymisellä, kun millään viranomaisvalvonnalla. Ei sellaista olekaan eikä tulekaan ja hyvä niin. Ei jokainen hankala ihminen ole narsisti eikä kaikki paha olo tai teot johdu mielensairaudesta tai asennevammasta sinänsä, joskus on olemassa loogisia syitä. Kaikenlaiset stressit ja traumatkin voivat aiheuttaa yhtä ja toista, eikä se isäsikään välttämättä syntymästään saakka ole sellainen ollut. Se on tärkeää ymmärtää. Kun saat itsesi paranemaan ja seisomaan omilla jaloillasi, voit ehkä auttaa muita ja ehkä saada siihen valvontaankin apuja ja tehtyä jotain. Ehkäpä tämän kokemuksen onkin tarkoitus antaa sinulle eväät muiden auttamiseen tai johonkin muuhun tärkeään tehtävään, mihin tarvitaan vahvuutta ja itsenäisyyttä sekä vaikeuksien voittamista. Vaikeiden asioitten ymmärtämistä myös empatialla. Koska todellinen kasvu tapahtuu vain vaikeuksien kautta.

Toivottavasti kuljet vaikeuksien kautta voittoon!

PS. Ja niin, että on, sitä elämää todella on myös narsistimiehen ja -miehien (ja -naisien) jälkeen.

Näköjään menee niin, että koska toinen vanhemmistani oli narsu, niin kerta toisen jälkeen löydän poikaystäväksi narsun.

Narsu peittää piirteensä aika hyvin ja osaa olla alkuun todella viehättävä. Valitsen sen alitajuisesti. Ja narsu valitsee minut. Olen kuin merkitty. Kun alkuhuuman jälkeen tajuan tilanteen ja yritän irrottautua, niin olo on todella tyrmistynyt ja huijattu.

Tiedostan jo ongelman, mutta en osaa vielä muuttaa valintakaavaa.
Iänmyöntä olen oppinut tunnistamaan ja vastenmielisyys herää nopeammin. Se oli kotoa opittua sietämistä sitä vakivaltaa kohtaan, enkä siedä sitä enää. Siitä toipuminen kestää niin kauan.

Millä ne kotimonsterit? En tiedä miten nykyään, mutta siihen aikaan meillä oli yksinhuoltaja kahden lapsen kanssa ja huonomminkin olis voinu olla. Kuka olis todistanut meidän pahoinvoinnista ja mitä? Meinasin itse avioitua narsun kanssa, kunnes heräsin pahoinvointiin.

Suomalainen kasvatustyyli tekee varsinkin miehistä narsuja mutta myös naisista. Kotikasvatukseen pitäis voida vaikuttaa, asenteisiin ja kaiken ikäisten mielenterveyspalvelut pitäis saada takaisin. Ne on romutettu. Ennaltaehkäisevä työ, tiedotus asiasta.

Nyt tuli joku tutkimuskin että päiväkotien kasvatustyylillä tytöistä tulee pikku apulaisia ja hoivaajia kun taas poikia kasvatetaan vain riehumaan ja olla röllöttämään. Hmm...