Omaishoitaja vai hullu

Koskettava tarina.
Toivon että teille alkaa vielä uusi, rauhallinen elämä.

Ei sitä osaa tässä vaiheessa sanoa onko omaishoito rakkautta vai hulluutta.
Sitä vain menee eteenpäin kuin laput silmillä. Ulko-maailma on siellä jossain.
Me ollaan vanhoja, ei ole onneksi enää lapsia kotona.
Voi kun itse säästyisi edes tuolta, kaikki muut vaikeudet onkin jo nähty.

Mahtaa olla lapselle raskas kasvuympäristö..

Varmaankin. Mutta ei sairaus katso mihin se tulee.
Kyllä omaishoitaja-äidilläkin on raskasta.
Kun äidillä ja lapsella on hyvät ja luottamukselliset välit, kaikesta selviää.

NIinpä kirjautumaton... lapsille sitä aina soisi hyvän lapsuuden, jossa on iloa ja se on se ainoa aika elämässä jolloin saa ja voi olla huoleton... Lyhyt hetki elämässä ja pienelle ihmisen alulle niin tärkeä, kaikkein tärkein aika.. Sen olen läheltä nähnyt miten vakava sairaus vaikuttaa pienen lapsen kehitykseen, jos tästä asiasta ei ole omakohtaista kokemusta, niin on parempi olla heittämättä hatusta, että kaikesta selviää.. ei se ihan niin vaan mene..

Uskoisin että tarveen lapsen kanssa selviää paremmin vaikka puoliso sairastuisikin.
Jos perhessä on alzhaimer potilas ja sairas lapsi...
Kai sellaisiakin perheitä on, toivottavasti ei sellaista kuormaa tule kenenkään äidin päälle.

Juu, kaikki sairaudet menee niin kauan kun ollaan noin suunnilleen tavallisesti sairaita... mutta todella luonnetta muuttava sairaus tuo epävarmuuden... ja pelon... koskaan ei voi tietää millainen päivä huomenna on, voiko tuoda kaverit yökylään jne...

Sairas puoliso ja sairas lapsi taitaa olla melko mahdoton yhtälö, toki jos saa sitten kotiin hoitoapua, niin miksei.. kahdessa paikassa ei voi olla yhtä aikaa, ei voi olla lapsen kanssa kymppiosasolla hoitojaksossa ja samaan aikaan hoitaa kotona puolsoa.. siitä jotuu rationaaliseen ratkaisuun.

Tänään havahduin ,että minulla teinilapsi,mihin hävisi ne 3 vuotta,kun tämä raju alzheimer tekee tuhojaan!Lapseni niin iso jo,kasvanut ja vaikea murros kun itse kehittyy.Lapsen huoneen ovi on yleensä suljettu,ei kait jaksa kuunnella isänsä siansaksaa aina,kerran lapsen kysyi,-minkälaista meillä oli,kun oltiin "normaali " perhe,järkytyin kun en itsekään enää muista mikä on normaalia,.
Tänään sain puolison houkuteltua lääkäriin,sanoin että mennään tennisotteluun,siinä me kävelimme tennismaila kädessä,hän välillä palloa huitoen ilmassa,se meidän normaali elämä.Onneksi minulla huumoria,huvittavaa katsella,kun ihmiset miettii ,miksi meillä maila mukana terveyskeskuksessa....
Noo,lekuri löi lisää nauloja arkkuumme,alzheimer raju nyt,muutokset valtavia kolmessa kuukaudessa,sama mitä tavis alzheimer kärsii 12 vuodessa,me olemme kokeneet 3 vuodesssa...sain vähän lisää rauhoittavia,ja myötätuntoa,mitäpä muuta enään voi tehdä,neurologia vois konsultoida,mutta tiedän,että se turhaa.
Kaikkeen mitä lekuri kysyi,mieheni vastasi;- 6 tai oisko 60 ,tai 6,66..kysymykset oli tyyliin ,missä ollaan ja kuka ollaan....Muistitesti oli 7/30 ...tiesi nimensä muttei muuta,ja osasin hippasen piirtää,kuin pieni lapsi...
Voi,miten hauraalta ja rikkinäiseltä mieheni näytti odotuspenkillä,maila kädessä,katse eksynyt,voi mitä tuskaa,mutta keräsin itseni,taas,tuhannes kerta,
työnnän surun taakse.
Siinä me,aviopari,tennismailaa huitoen ,kävelimme vierekkäin,minä jo mietin ,mitähän kamalaa seuraavaksi.Sääli on tuttu tunne,tuskakin ja suru,onneksi olen huumorintajuinen,hirtehis semmoinen nykyään.

Voi,miten hauraalta ja rikkinäiseltä mieheni näytti odotuspenkillä,maila kädessä,katse eksynyt,voi mitä tuskaa,mutta keräsin <

Tuo lause kosketti, niin samanlaisia tuntoja olen läpikäynyt.

Meillä oli sairauden alkuvaiheesa sairaalajakso, joutui terkkarin vuodeosastolle itsemurha yrityksen takia. Hän karkasi sieltä monta kertaa, sairalan vaatteissa. Sanoi että menee lumihankeen maata ja kuolee sinne jos ei muuten pääse hengestään.
Oli pääsyt sairaalan keittiöön ja ottanut siellä veitsen ja nirhannut ranteitaan.
Kotona sai pelätä mitä keksii kun oli vielä voimissaa ja arvaamaton.
Jälkeenpäin ihmettelen miksi eivät laittaneet hoitoon jonnekin, en silloin ymmärtänyt sitä vaatia.
Alkuun oli erittäin voimakas itsetuho vietti.
Nyt ei enää karkaile mistään, liikkuminenkin alkaa olla vaikeaa.
Lääkitys pitää aika rauhallisena.

Minun myötätuntoni kohdistuu sinuun Kristiina ja tietenkin tyttäreesi,miehesi ei nähtävästi enää itse ymmärrä tilannettaan.
Kyllä suru, sääli ja turhautuminen ovat musertavia, asioille ei vain voi mitään, pakko on selviytyä jotenkin.
Olet nuori vielä, elämä on epäoikeudenmukaista.
Ajattelin niin silloin kun lapsemme kuoli, miksi en minä, tai jo kymmenen vuotta vuoteen omanan ollut mieheni.

Murrosikäinen lapseni sulkee huoneensa oven,jotta ei kuulisi ja näkisi isänsä sairautta,kun isä hoidossa ,hän pitää oven auki,tulee huoneestaan ulos ja höpisee mukavia,eli ei se itsenäistymisen merkki,vaan hänen tapansa käsitellä suruaan,sulkea isä pois.Tyttäreni ei kyllä koskaan ole hävennyt,normiteinin tapaan,hänhän se joka katsoo isänsä perään ,eikä toisin päin,isä avuton kuin pieni lapsi.Kolme vuotta sitten kun saatiin alzheimer,lapseni muuttui hetkessä,harppaus teiniksi alkoi 10 -vuotiaana.Kun kaverit käy kylässä,he jopa tottuneet siihen että täällä olohuone
on tenniskenttä ja varkaita vaanii joka puolella.Oikeestaan hyvä että näkevät,
lapset helpommin hyväksyy erilaisuutta,ainaskin meillä.
Raskasta on se kun ei voi kommunikoida,ja kaikki ovat epäilyttäviä.Meillä pitää varoa uutisia,sarjoja ,kaikkea mahollista mitä telkusta tulee ,kaukosäädin kovassa käytössä,enää ei auta kauniisti sopertaminen,eikä aina se että "pelaa" mukana.
Meiän iskälle kaikki on todellista ,unet ja telkun tapahtumat,jopa venäläiset matkailijat on miehittäjiä ; ),saan varoa ettei käy niiden kimppuun, ))
Tänään on ollut rauhallinen aamupäivä,mutta aina saa olla varuillaan,muutos tulee minuuteissa,sit alkaa kierre uudestaan,jopa kaapin kahva on säädelty ja sähkö tulee värällä tavalla.
Joskus olen miettinyt,kun jollain on pahoinpiteleviä puolisoita,tältä varmaan tuntuu,jatkuva varpaillaan olo....milloin se alkaa...
No,meillä lasketaan kuukausis,laitoshoitoon menoa kokonaan,mutta sekin taloudellinen juttu,kun mieheni varaan laskettu talous,mutta henkinen hyvinvointi kyllä paranis kaikilla.Ehkä jaksan vielä tänään,huomisesta en tiedä....

Teillä on vaikeasti kun olette niin nuoria. Ehkä vielä asuntovelat jotka on otettu silloin kun kaikki oli hyvin. Eihän elämästä mitään tulisi jos pelkää koko ajan, eikä uskalla ottaa riskejä, vaikkapa sellaista että voi tulla vastoinkäymisiä ja sairautta.
Myös murroikäinen lapsi kuluttaa, muistan kun meillä oltiin siinä tilanteessa.
Usein möläytetään tarkemmin ajattelematta että hoitaa rahan takia, kuten minäkin olen joskus kuullut, en usko että kukaan niin tekee ahneuttaan, varsinkin kun on lapsia he myös kuluttavat. Tai vaimolla on niin pieni eläke että sillä ei pärjää.
On tosi vaikea tilanne sinulla.
On huvittavaa kuinka omaishoitajan vaikuttimet kyseenalaistetaan sellaisten toimesta jotka eivät asioista mitään tiedä.

Se on tosi kurjaa, että vanhemmista toisen sairastuminen tuo taloudellisen ahdingon... ei riitä, että puoliso on täysin sairastunut, vielä pitää taistella rahastakin.. Luulisi yhteiskunnan ymmärtävän että lapsiperheessa ne isin/äidin eläkerahat olisi perheen parhaaksi, eikä laitospaikan maksuksi. On aika absurdia, jos tämän takia joutuu hakemaan toimeentulotukea jne... Varsinkin murrosikäisten lasten kanssa rahaa menee ja sitten on esim lukion vuoro ja kirjarahat jne pitää repiä jostain..

Saimme uudet lääkkeet, taas kerran,hieman rauhallisempaa tämä elo,olen jopa saanut nukuttua muutaman tunnin,se jo luksusta.No,tämä kestää vain hetken,sitten lääkkeet taas menettää tehonsa.
Omaishoitajuus nyt nostettu viimoseen portaaseen,eli täydet korvaukset tulee joka puolelta,vähän helpottaa tätä taloutta,kun ei voi töitä tehdä.Oikeastaan omaishoitajan palkkio pitäisi olla verotonta,mehän säästämme jatkuvasti yhteiskunnan rahoja,oman elämän kustannuksella,ja lapsikin pitäisi vielä kasvattaa ja kouluttaa ,kaiken tämän ohella.
Ai tänään isänpäivä,tyttäreni sanoi,miten kurjaa kun muiden isit hakee lapsiaan autoilla,osallistuvat harrastuksiin ,tai ovat läsnä.Meidän isi nyt kuin lapsi..

Kyllä se on aika hullua alkaa omaishoitajaksi.
Saa sukulaisten vihat niskoilleen.
Itse eivät tee mitään muuta kuin puhuvat takana päin soopaa.
Yhteiskunnan kuuluu huolehtia ihmisestä jos hän ei enää itse parjää.

Olen kyllä omaishoitaja, en ole hulllu, enkä koe että yhteiskunnan pitäisi mun omainen hoitaa.. Joten älkää nyt hyvät ihmiset käykö yleistämään.. On myös meitä omaishoitajia, ketkä kokee, että asiat on melko hyvin, kukaan ei ole toistaiseksi kuolemassa ja rahatkin ovat vielä riittäneet laskujen maksuun, sekä pääsee joka päivä ulos kävelylle... En enää unelmoi ulkomaan matkoista tai hienosta autosta tai muustakaan materiaalista... Tärkeitä, että saadaan olla yhdessä ja tiedän sata varmasti, että olen läheisilleni rakas ihminen... joten mulla on asiat ihan hyvin... kun vielä oma terveyskin on tallella:):)

Uskoisin että liian väsyneenä miettii koko homman mielekkyyttä.
Varsinkin vanhempiaan hoitavat saavat monesti epäluuloja osakseen, suku pohtii hoitajan vaikuttimia. Ei kai hoitaja vain hyödy hoidettavastaan??
Toisaalat huvittavaa, omaishoidontukeakin kadehditaan, mutta ei kuitenkaan itse alata hoitamaan.
Sitten se, että hoitajan "kuulusi " maksaa hoidettavan menoja, epäillään että hän syö hoidettavansa laskuun.
Vaikka ei oltaisi käyty vuosikausiin, vanhuksen kuoltua tulee liikettä, jokainen euro tutkitaan, naurettavista asiaista riidellään.
Tällainen tapaus sattui tuttavapiirissäni.
Itselleni ei sellaista satu, hoidan miestäni, tyttäreni kannustaa jaksamaan ja rentoutumaan aina kun on mahdollista.

"Voi,miten hauraalta ja rikkinäiseltä mieheni näytti odotuspenkillä,maila kädessä,katse eksynyt,voi mitä tuskaa,mutta keräsin itseni,taas,tuhannes kerta,
työnnän surun taakse."

Voi ristiina ja tytär rakas, miten nuo lauseet koskettivat. Mieleeni muistui täysin, kun ensimmäisen kerran pääsin Papan kanssa geriatrin vastaanotolle Alzheimerin-taudin takia. Katsoin Papan olemusta ja hän näytti juuri tuolta mitä kirjoitit, mulle vain tuli jotenkin mieleen silloin, että hän näytti kurjelta, joka oli eksynyt muuttoaurasta ja jätetty siihen penkille yksinään.

Kaikkea hyvää Teille tähän rankkaan polkuun!

No nyt on tennismaila hävinnyt,löytyisipä,se mieheni tuki ja turva,käväisin vain äkkiä lähikaupassa,mut silläaikaa oli paljon tapahtunut.Kaaliittaa kun ei voi selittää,kengän laittaminen jalkaan jo työn ja vaivan takana,mies väittää että kengät jalassa ,vaikka ei ole.Hiihtämään kovasti menossa,vaikka ei lunta,telkussa kun paasattu Lallukasta,nii hiihtäminen tuli mieleen.
Karmeeta kun puolisolta hävinnyt meidän yhteinen aika,20 v kadonnut,eikä muista häitä,ei lapsen syntymää,ei mitään,katselee tyhjin silmin kun muistelen mennyttä aikaa,joskus kyselee,olinko siellä,onkohan se muisto,en tiedä.Minä olen poissa,mutta jotenkin kait olen tuttu hänelle..
Nyt lääkkeet miehelle.saan hetken rauhaa,voin istua ja juoda yksi jouluolut,luksusta se hetki..
.aamuyöstä alkaa taas , päivä ...

On varmasti hyvin vaikea hyväksyä että läheinen muuttuu aivan toiseksi ihmiseksi.
Kuinka silloin ihan alussa kun miehesi alkoi oireilla, miten suhtauduit?
Minulle oli todella vaikeaa, hermostuin monesti kun en tajunnut että sairaudesta on kysymys.
Tämä on luovuttamista, omainen on lähtenyt pois vaikka on vielä elossa.

Miulle oli katastrofi kun mieheni sairastui,oireet tulivat niin rajuina ja nopeasti,koitin kysellä kaikkea talonhoitoon liittyvää,jms, mitä hän oli hoitanut,että itse oppisin pärjäämään,en kerennyt kaikkea,niin nopeasti sairaus eteni.
Vaikka olin itse hoitanut dementointuneita vanhuksia,tämä oli kuin salamanisku,en osaanut mitään,pelkäsin ja välillä raivosin,kun mies sekoitti kaikki asiat,itkin tuskaan sohvalla monena iltana,masennuin itsekin siinä rytäkässä,suoritin vaan kaikkea kuin kone,surutyön ohella.Kelat ja kaikki omasihoidontuet järjestyi onneksi hyvin
Lisäksi piti hoitaa lasta,auttaa tuskan kanssa,seurasin laspen kaikkia oireita,koska pelkäsin ja pelkään vielä,että hän reagoi ilman aikuista, eikä osaa käsitellä asiaa.
Nyt lapsi pelkää isäänsä,ja mie,jaa-a,mie vaan teen työtä,nytkin piti 2 kertaa käydä laittamassa mies sänkyyn kun vaeltaa,olen jo luopunut,enää se viimoinen vaihe edessä,sitten joskus muistot,ne hyvät!

Meillä ei ollut kovin vaikeaa käytännön asioissa, olin jo aikaisemminkin hoitanut kaikki kodin juoksevat asiat.
Mies kyllä osasi remonttihommat ja kävi töissä. Nyt on remonttiin saatava palkattua työvoimaa.
Vapaapäivinä on olo ihan toisenlainen kun ei ole huoli koko ajan päällä.
Varuillaan on oltava yötä päivää, olen samanlainen kuin lasten ollessa pieniä, jos mies yrittää kääntyä yöllä viereisessä huoneessa herään siihen.
Kuinka sinulla on vapaat järjestyneet.
Kukaan ei jaksa jos ei saa välillä hengähtää.

No mie saan joka toinen kuukausi 2 viikkoa intervallihoitoa miehelleni,josta itse kustannan osan,setelit ei riitä,kohta,varmaan ensi vuonna, taidan tihentää ne hoidot,kun pitää tuota lastakin ajatella.Mie tulisin hulluksi varmaan,jos ei olisi tuota intervallia,ne saa minut jaksamaan,kun tiedän että saan vapaata,ja voin tehä mitä haluan ja olla ja mennä tyttären kanssa,kahvikin maistuu eri tavalla silloin.; ) ja saan nukkua,nyt se pätkittäistä.

Tuli tässä mieleen kun kaikenlaista mietiskelen,onko muilla ystäviä ja tuttavia kadonnut huitsin nevadaan,kun omaishoito astunut kuvaan.Itse olin vain kuullut
tästä " ilmiöstä" ,mutta minullekin kävi niin,ja miehelleni,kaverit ja ystävät ja sukulaiset alkoivat vähetä.
Karmein kokemus oli minulle,kun menin tyttäreni kevätjuhlaan,sai istua aivan yksin rivilläni,ns.ystävät ja tuttavat hakeutui muualle istumaan,ympärilläni tyhjiö.Onneksi tuli maahanmuuttajia,venäläisi sitten viereeni,hymyjen kera!!Mutta siis olenko jotenkin spitaalinen kun miehelläni alzheimer?En ole mikään vaikea lähestyttävä edes,vaan iloinen ja puhelias karjalasityylinen nainen,vaikka vaikeeta on.Ihmettelin vaan ja sydän kyllä murtui,kun tytär katseli ,ettei kukaan halua hänen äidin viereen...mystistä

hilma-maria

hyvä hilma-maria älä toki ajattele, että huonomminkin asiat voisivat olla.
Luulen, että olet masentunut ja melankolinen, kyllä se suru vie voimat pitkäksi aikaa.

Sinä tarvitset muutosta elämääsi. Otteesi on luisunut kokonaan toisten elämän auttamiseen.

Ehkä viestität (älä suutu) surua ja väsymystä toisille. Voisitko mennä johonkin tilaisuuteen, missä kukaan ei sinua tunne, siellä olisit tasa-arvoinen kaikkien kanssa, eikä kukaan suhtautuisi sinuun muulla tavalla kuin tasavertaisena. Siellä et ottaisi suruasi, etkä tuota todella raskasta taakkaasi esille, vaan olisit se ihminen, joka oikeasti haluaisit olla.

hilma-maria
kyllä joskus on oltava itseään kohtaan armahtavainen. Se koskee ihan sydämen pohjaan,mutta on tehtävä päätös.
Kumman masentuminen on nyt sitten tärkeämpää ja kumpi saa vaatia enemmän myötätuntoa omalle elämälleen.
Ei me olla täällä ikuisesti, ja siksi on oman mielenterveyden kannalta tärkeää päästä jokapäiväisistä ympyröistä pois.

Voithan sinä vierailla miehesi luona niin usein kuin haluat, ja kuitenkin olet hänen tukenaan.

Ota nyt ensin lomaa ja valitse matkakohteesi niin, että nautit siellä olosta täysin. Nyt joulun alla tai sen jälkeen on jopa edullisempaa matkustaa ja valoa on etelässä enemmän kuin pohjoisessa.

Tee elämä sellaiseksi, että et ylitä omia voimavarojasi.

Tottakai mies masentuu, mutta jos molemmat, ennen kaikkea auttaja masentuu ja väsyy on asiat huonosti.

Olet oikeassa, "no niin", nyt on jämähtäminen tavallista pahempaa. Ennen sentään älysin lähteä johonkin, sitten taas jaksoi.
On niin paljon asioita jotka pitäisi hoitaa ennenkuin voisi lähteä. Väsyneenä jopa lehden nostaminen postiluukun alta tuntuu raskaalta.
Olen silti miehen hoitanut hyvin, rutiinilla.
Lähden tästä johonkin, on pakko vähän pidempään hengähtää.
Ensi viikon lopulla saavat toivon mukaan remontin valmiiksi, sitten voin lähteä.