Nyt on alkanut harmittamaan ihan tosissaan se, että en ystävieni ja läheisteni mielestä saisi enää olla yksin.
Taustaa sen verran, että erottu tietysti on tuskaisesti ja siitä on nyt noin vuosi. Eron olen kyllä mielessäni käsitellyt läpi monet kerrat ja nyt keväällä alkoi tuntua, että olen oikeasti sujut sen asian kanssa. Lisäksi tässä on ollut kaikkea muuta paskaa mm. työn ja talouden osalta, joten ei ole ollut edes aikaa ajatella mitään vakavaa uutta suhdetta.
No nyt kun alkaa valoa näkyä tunnelin päässä ja haluaisin vain rauhassa opetella elämään yksin ja harkita seuraavaa siirtoa, niin eiköhän lähes jokainen lähipiiristäni tuputa "miksi ei tuollainen mies seurustele"-juttua. Ymmärrän, että seurustelevia ystäviäni harmittaa tavallaan tämä "vapauteni" ja ei ole ongelma sivuuttaa tuollaisia kommentteja olankohautuksella. Mutta kyllä se silti vaan rasittaa...
Olisi kiva kuulla jos jollain on vastaavia kokemuksia ja miksi suhteessa olevien ihmisten on niin vaikea käsittää, että joku tulee ihan hyvin toimeen yksinään.
Taustaa sen verran, että erottu tietysti on tuskaisesti ja siitä on nyt noin vuosi. Eron olen kyllä mielessäni käsitellyt läpi monet kerrat ja nyt keväällä alkoi tuntua, että olen oikeasti sujut sen asian kanssa. Lisäksi tässä on ollut kaikkea muuta paskaa mm. työn ja talouden osalta, joten ei ole ollut edes aikaa ajatella mitään vakavaa uutta suhdetta.
No nyt kun alkaa valoa näkyä tunnelin päässä ja haluaisin vain rauhassa opetella elämään yksin ja harkita seuraavaa siirtoa, niin eiköhän lähes jokainen lähipiiristäni tuputa "miksi ei tuollainen mies seurustele"-juttua. Ymmärrän, että seurustelevia ystäviäni harmittaa tavallaan tämä "vapauteni" ja ei ole ongelma sivuuttaa tuollaisia kommentteja olankohautuksella. Mutta kyllä se silti vaan rasittaa...
Olisi kiva kuulla jos jollain on vastaavia kokemuksia ja miksi suhteessa olevien ihmisten on niin vaikea käsittää, että joku tulee ihan hyvin toimeen yksinään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
sanoitsin, että:
Kun itse olin ollut vuoden sinkkuna pitkän parisuhteen jälkeen ja sitten aloin treffailemaan miehiä, niin TODELLA monet heistä pitivät mua jotenkin outona, kun olin ollut niin pitkään yksin!!
Noh, ilmeisesti heillä ei sitten ollut kokemusta siitä, kuinka hemmetin kauan eron jälkeen saattaa kestää, että pääsee edes jotenkin henkisesti omilleen. Noin vuoden kuluttua erosta mulla oli vasta kaikkein pahin vitutusvaihe laantumaan päin. Nyt yli kolmen vuoden kuluttua olen jotakuinkin selvillä vesillä. (Tosin tässä välissä on tullut hankittua pienempiä parisuhdepettymyksiä, mutta niistä näköjään selviää nyt aika helposti, kun on tuota vertailukohtaa, että miltä se ero pitkästä & vakavasta suhteesta tuntuu.)
Ole sinä rohkea ja elä sillä tahdilla ja tyylillä, kuin susta itsestäsi tuntuu sopivalta!
Mä olen ollut sellaiset 3 vuotta yksin...
Mun kaikki tyttökaverit seurustelee ja arvaas, onko ne tuputtamassa mulle käsityksiään miten elämä pitäis elää. Siis näiden tapauksessa seurustellen.
Pah... Katsovat nykyään karsaasti ihanaa vapauttani ja sitä, että mulla ei ole tylsää parisuhdetta ja velvollisuuksia. Ei sillä ettenkö voisi seurustella, tietenkin. Tietenkin haluan rakastua ja tuntea olevani rakastettu, mutta vielä ei kukaan mies ole vienyt jalkoja altani.
Ajattelin itse aikoinani, että haluan elää itsekseni ja mietiskellen, ilman miestä. (erosin 5 vuoden seurustelun jälkeen, kun piti alkaa tekemään siirtoa, joko naimisiin ja talo tai sitten...) Halusin oppia tuntemaan oman minäni, kunnolla. Ja hyvältä tuntuu. Olen paljon varmempi ja terveellä itsetunnolla varustettu nuori nainen.
Haluan nauttia elämästä, ja kokemuksista. Enkä tässä tarkoita sitä paljon puhuttua sinkun seksielämää, en nimittäin harrasta sellaisia seikkailuja ollenkaan!
ELi mun neuvoni on sulle, että vaikka sitä kuinka joku ihmettelee miksi noin ihana ja hyvännäköinen mies VOI OLLA vapaalla jalalla niin, anna ihmetellä rauhassa, koska aina niitä ihmettelijöitä riittää. (ja yleensä ne ihmettelijät ovat vielä sellaisia, jotka hyppäävät suhteesta toiseen, koska eivät osaa olla yksin.)
Elä itsellesi ja opi kuulemaan sisäinen äänesi, se voi olla aivan jotain muuta kuin olet tottunut ajattelemaan... ;) Sitten kun on paritutumisen aika, ilmestyy jostain juuri oikea nainen...
TSEMPPIÄ SULLE!!!
Sulla on tosi hyviä ajatuksia ja niin myös tuolla ylemmällä kirjoittajalla. Ajattelen asiaa niin, että kun jaksan rauhassa ottaa selvää kuka olen ja mitä haluan, niin mulla on sitten parisuhteellekin jotain annettavaa. Niinhän sitä sanotaan, että jos ei tule toimeen yksin, niin ei sitten kaksinkaan. Seurustelu pelkästä seurustelun ilosta ei anna mulle mitään.
Kiitoksia tsemppauksesta, jatkan näitä omia polkujani kaikessa rauhassa...
"Sitten kun on paritutumisen aika, ilmestyy jostain juuri oikea nainen..."
Ei se nyt ihan noinkaan mene...Minä olen ollut sinkku vaikka kuinka kauan, eikä yhtään varteenotettavaa ole ilmestynyt:) Mutta ehkä se pariutumisen aika ei ole vielä? Mistä sitäkään ikinä tietää. Itsestä tuntuu, että olisi valmis sitoutumaan, niinkuin varmasti olisinkin, mutta..Masentavaa..pian 30 ja tuntuu, että elämä menee hukkaan. Minä ainakaan en viihdy sinkkuna- ei ketään kuka välittäisi tai ketään juttukaveria silloin, kun tarvitsisi. Eikä ketään, josta välittää. Olisi mukava kokeilla seurusteluiakin välillä, mutta minkäs teet...
Mainitsemasi tuputusongelma on todella yleinen ja todella kiusallinen. Ihmiset luulee tekevänsä hyvän teon yrittämällä sopeuttaa joku sellaiseksi kuin heille itelle sopis parhaiten. On ihanaa että sellasia uhanalaisia yksilöitä kuin sinä löytyy, jotka yrittävät elää oman tolkkunsa mukaan. Peace vaan.
Minä löysin rakkaani vasta 28 vuotiaana. Kyl vielä muistan oli todella tuskaa olla yksin siihen saakka mutta minkäs teet jos ei löydy ni ei löydy. Mutta tsemppiä sulle! Uskon, että sullekin on olemassa joku joka välittää.