Seurustelin puolitoista vuotta ihanan tyttösen kanssa. Puolen vuoden jälkeen hänen mielensä alkoi osoittaa järkkymisen merkkejä. Elämä oli hänelle niin kovin vaikeaa, haavoittavaa, mustavalkoista, uuvuttavaa... Minä pysyin hänen rinnallaan, olin ensimmäistä kertaa elämässäni todella rakastunut. Tilanne tiivistyi tiivistymistään, silmukka kiristyi hänen kaulansa ympärillä. Minä sokeuduin tilanteelle, halusin olla olemassa vain hänelle, turvata häntä ja suojata häntä pahalta. Mutta mitä ihminen voi toisen sisäisille, lapsuudesta saakka juontuville voimille, demoneille..? Omat ystävvyyssuhteeni jäivät, olen aina ollut hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt, mutta tuona riivattuna aikana muutuin entistä sulkeutuneemmaksi, ei ollut kenelle puhua tilanteestamme. En ymmärtänyt ulkoisen avun tarvetta. Loppuvaiheessa tyttöystäväni yritti itsemurhaa joitakin kertoja, yritykset eivät olleet kaikkein totisimmasta päästä, mutta äärimmäisiä hätähuutoja silti. Hän hakeutui ammattiauttajalle, minäkin olin jonkun kerran mukana... Menimme kihloihinkin, ne purkautuivat jossain tunnemyrskyssä, en edes muista tarkkaan. Suuri osa kaikesta siitä pahasta siltä ajalta ei palaudu mieleeni selkeästi. Tyttöystäväni joutui psykiatriselle osastolle. Lopulta tiemme erosivat. Minä en enää jaksanut. Hän oli ties kuinka monta kertaa halunnut erota, minä olin pitänyt kiinni. Loppujen lopuksi minä (muistaakseni) sanoin viimeisen sanan. Minä halusin irti, halusin kyetä hengittämään jälleen, liian pitkän ajan jälkeen. Siitä saakka olen ollut lukossa, umpisolmussa itseni ja tunteideni kanssa. Löysin (aivan liiankin pian) uuden mahtavan, tasapainoisen tyttöystävän. Meillä menee mainiosti. Silti olen sisältä aivan hajalla, en tunne enää juuri mitään. Päällisin puolin olen kyllä toisaalta onnellinen, jokapäiväinen elämä kulkee raiteillaan, mutta kun hetkeksisin pysähdyn ja katson sisääni... Olen täysin tuuliajolla, tietämättä mihin olen menossa. Kaikki pyörii noitaympyrässä, tuossa vuosien takaisessa myrskyisässä suhteessa hyvin sairaaseen, valtavan upeaan ihmiseen... Tunteiden latistuminen on päällimmäisin tunne minulla. Olen pelokas, ujo ja sulkeutunut. En halua juuri puhua ihmisille. Ainakaan vieraille, ainakaan mistään jonninjoutavasta. Haluaisin avautua, päästää tuskani ilmoille, huutaa ja ennenkaikkea TUNTEA. Se tuntuu tällä hetkellä hyvin kaukaisella. Tuntuu että minulla ei ole rohkeutta siihen. Tunne- ja syvällisten keskustelujen alueella nykyinen suhteeni on todella köyhä. Tunnen jonkinlaista katkeruutta uutta tyttöystävääni kohtaan, niin hyvä tyyppi kun hän onkin... En osaa kertoa hänelle (tai muillekaan) tunteistani, koska en itsekään ole aivan selvillä mitä tunnen edellistä, mielenterveysongelmaista tyttöäni kohtaan. Tiedä että entiseen ei ole paluuta, mutta... mutta. Onko täällä kohtalotovereita, heitä, joille tavalla tai toisella myrskyinen ja kaiken muuttava suhde on jäänyt kummittelemaan - kenties loppuelämäksi? Tarkoitan siis "epämääräisissä" olosuhteissa loppuneita suhteita ja jotain todella syvää, en viikonloppuihastusta joka lopahtaa. Kenenkään tunteita tietenkään väheksymättä... Onko teitä, suunnatonta kipua sisällänne kantavat, haavoittuneina eteenpäin hoippuvat (vaikka kuka nyt koskaan pysähtyisi ja katsoisi sen huomatakseen) siskot tai veljet?
Mielenterveysongelmat ajoivat eroon
Kirjain muiden joukossa
111056
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tavalla tai toisella juu. Se vaan, että itse olen se, joka on jäänyt mielenterveysongelmien keskellä yksin 8 vuoden ihanan ihmissuhteen jälkeen tilanteessa, jossa tänä vuonna piti mennä naimisiin. Ei menty naimisiin vaan minä menin hoitoon. Sairaalassa olen tosin ollut vaan tasan 2 päivää ja nekin näiden ongelmien kohtaamimsen takia. Eli kai mä olen avopuolella nyt.
Ei minun tarvi kovin syvältä miettiä sitä tuskaa, mitä tuollaisen / tällaisen tilanteen läpikäyminen jättää. Pahimpana kaiketikin se, että kun ongelmat eivät johdu kummastakaan osapuolesta itsestään ja heidän vapaasta tahdostaan. Parisuhde ja rakkaus puolisoiden välillä on ollut syvää, aitoa ja ihanaa.
Vaan olo on aivan kuin jostain ulkopuolelta olisi tultu sanomaan, että teidän tienne eroaa nyt, vaikka kuinka olisimme rakastaneet toisiamme. Se tuntuu pahalta, hirveää haaskausta, kun suhde on toimiva ja se ihminen minulle ollut jo noin pitkään juuri se oikea ja en kuitenkaan saa olla hänen kanssaan, koska minun ongelmani ja niiden seuraukset olivat hänelle liikaa.
Se vaan on niin v-tun väärin, että kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan syvästi ja haluaisivat olla lopun elämäänsä yhdessä, eivät saa niin tehdä, koska toisen paha puoli hyppää keskelle elämää ja säikyttää toisen pois.
Aivan! Juuri tuo "jonkun ulkopuolisen voiman" väliintulo ja suhteen tuhoaminen on se mitä olen paljon pohtinut, se on keskeistä tässä mistä yritän kertoa. Siis, että toisen osapuolen masennus tms. on syy suhteen tuhoutumiseen. Olisi edes rakkaus loppunut, tullut ihastumisia kolmansiin osapuoliin, pakkomuutto australiaan tms. mutta kun juttu on niin että mikään ei olisi voinut olla paremmin... Mutta sitten jokin (kenties juuri pelottava, hirmuinen täydellinen rakastuminen) sai tyttöni psyyken murtumaan. Se todella satuttaa ja jättää todella heikon olon ;( Ja kun vielä joutuu jättämään toisen yksin moisten asioiden kanssa jotta itse pystyisi olemaan ja elämään edes jonkinlaisessa tasapainossa... Voiko siihen liittyviä tunteita käsittää jos ei ole kokenut samaa? Sitä syyllisyyttä, häpeää, pettymystä, toisaalta vihaa ja raivoa, helpotusta. .. En tiedä, mutta oikein mukavia ja symppiksiä kirjoituksiahan toi juttuni sai aikaan. Kiitos siitä teille ihanat ihmiset. Oikein mieltä lämmittää että pystyy edes tällä tavoin hieman avautumaan tuskallisesta ja kuormittavasta asiasta. Kiitos!! Ja erinomaista juhannusta!!
Ja sitten vielä piskuinen PS: Jos olette suhteessa jossa partnerin psyyke järkkyy niin ensiarvoisen tärkeää on ymmärtää hakea apua ulkopuolisilta tahoilta mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, olivatpa ne tahot sitten ammattilaisia tai maallikoita. Ja muistakaa hyvät ihmiset PUHUA asioista läheisillenne!! Mt-ongelmat eivät kuitenkaan ole sellainen peikko enää nykypäivänä kun saattaisi heikkoina hetkinä ajatella... Valoa teille!!! =)
Juttusi sai kyynelet silmiini. Minulla oli noin vuosi sitten suuria ongelmia itseni kanssa, toisin sanoen minulla oli mielenterveysongelma. Kävin myös kerran ihan pohjalla ja vietinkin yön sairaalassa syötyäni suuren määrän lääkkeitä.
Olin 1,5 vuotta aikaisemmin tavannut elämäni suuren rakkauden. Hän suorastaan jumaloi minua ja minä rakastin häntä. Olin aikaisemmin jo ollut hieman alavireinen, mutta hänen tapaaminen nosti joksikin aikaa mielialaani. Mutta jonkin ajan kuluttua erilaisista asioista johtuen ahdingon kuppini alkoi kuohua yli ja minulla todetiin vakavahko masennus.
Masennus sai ihmeellisiä muotoja. En jaksanut käydä koulussa, syödä kunnolla, peseytyä, olin kiukkuinen mitä ihmeelliesmmistä asioista, en nähnyt itselläni mitään tulevaisuutta, kaikki oli tasaisen ankean harmaata ja mustaa jne. Se huipentui sitten tuohon itsemurhayritykseen.
Itsemurhayritys oli kuitenkin elämäni suuri käännekohta. Se sai jonkin muutoksen sisälläni aikaan. Hiljainen paranemisprosessi lähti käyntiin.
Eksäni oli pysynyt rinnallani koko ajan, mutta alkoi etääntyä. Meillä oli kommunikaatio ym vaikeuksia. Minusta tuntui siltä että oli tauon paikka, jotta saan loputkin asiat päästäni selvitettyä omissa oloissa.
Tauon ehdottaminen rakkaalleni oli kuitenkin viimeinen tikki hänelle, ja hän sanoi että juttu loppui sitten siihen.
Tauon alettua olimme yhteydessä vielä noin 4 kuukautta. Hän erkani minusta pikkuhiljaa, ja olin todella katkera siitä. Minuun sattui hänen välinpitämättömyytensä ja kiukuttelin hänelle ja joskus jopa raivostuin. Näin jälkeenpäin harmittaa kauheasti, koska siitä oli vain haittaa.
Tosiaan nyt kun olen parantanut elämäni tähän asti suurimmasta kriisistä olen onnellinen, mutta menetin minulle todella rakkaan ihmisen! Ei ole mennyt päivääkään etten kaipaisi häntä toivoisi että olisin tavannut hänet vasta nyt, tai että kaunis ystävyytemme ei vielä silloin olisi syventynyt seurusteluksi, koska silloin ehkä - niin ehkä minulla olisi vielä todella rakas ihminen rinnallani, jolle minä voisin nyt täysissä elämän voimissa olevana ihmisenä näyttää kunnolla rakkauteni.
Usein mietin myös, että mitähän hän mahtaa asiasta ajatella. Yritin joskus jutella asioista, mutta ne ovat hänelle aika arkoja asioita, eikä hän noin puolisen vuotta sitten halunnut niistä ainakaan minun kanssaan jutella. Voi olla että jonkun muun kanssa hän oli jutellut tai sitten ei. Minuun sattui todella pahasti kun hän eräänä iltana totesi ettei halua enää nähdä minua.
Rankkaa on ollut taas, mutta en anna asioiden suistuttaa minua enää pois elämäni polulta. olen löytänyt sen oman punaisen lankani ja vahvistunut persoonana. Ei auta katsoa kuin eteenpäin ja toivoa sen jonkun suuren rakkauden tulevan taas kuvioihin jossain vaiheessa.
Juttusi sai minut miettimään ja olen aikaisemminkin miettinyt, että olenkohan minä aiheuttanut eksälleni jonkinlaista suurta pitempiaikaista surua. Varmasti häntä on sattunut paljon jotkut asiat, mutta toivottavasti ei minun takiani hänelle ole aiheutunut mitään pitempiaikaisia suruja. Olen niin pahoillani kaikesata mahdollisesti aiheuttamastani turhasta surusta!
Hienoa, jos kirjoitukseni kosketti. Tästä voisi nyt turinoida vaikka ties kuinka hurumykke, mutta tyydyn juhannustöpinöissäni vain toteamaan että nuo kertomasi asiat siitä kuinka ei mene päivääkään ilman kaipuuta ja muuta vastaavaa sellaista ovat kuin minun ajatuksiani. Samoin toive siitä että olisimme tyttöni kanssa tavanneet myöhemmin, kypsempinä, terveempinä tai toisessa elämäntilanteessa on juuri sitä mitä minä tunnen. Minä en ole tavannut tyttöäni eron jälkeen kertaakaan, kaksi vuotta siitä nyt on. Ja tietenkin, mitä kauemmin aikaa kuluu sitä vaikeampaa on kohdata hänet. En ole varma haluaisinko sitä edes. Aika on vähitellen haavojani parannellut, tuon ihmisen kohtaaminen repisi ne todennäköisesti auki taas. Varmaan jotain tuon suuntaista sinunkin poikasi tuntee, hän varmasti suojelee itseään sillä että ei halua nähdä sinua. Suhteenne on varmasti haavoittanut häntä syvältä, mutta toivon mukaan se on syventänyt hänen ymmärrystään elämästä, ihmisistä ja itsestään. Toisin sanoen kasvattanut. Niinkuin esimerkiksi omat juttumme Sinua ja minua ;) Hyvää jussia!!! Rakkaus tulee vielä kohdallesi, usko siihen! =)
Miksihän aina kun jokin asia kosketaa minua ex suhteeni kautta se saa minulle kyynelet silmiin ja itsesyytösten valtaan. Kyllä minä olen varmastikin satuttanut exääni sanoilla, mutta unohdan aina hänen ilkeät tekonsa, ja tekemättä jättämisensä ja muut valehtelut, kun ajattelen että minähän se syypää kaikkeen olen.... (Huono tapa, mutta onneksi ystävät palauttavat aina maan pinalle muistuttamalla miten asiat oikeasti ovat olleet :))
Toivottavasti nään hänet joskus ja hän huomaa että "olen tullut takaisin luolastani" ja olen taas se oma iloinen itseni johon hän joskus tutustui. Jos ei nähdä niin kaikkea hyvää vain hänelle! Toivottavasti hän muistaa sanani, että on rehellinen seuraavissa suhteissa kumppanilleen, joka tilanteessa... Silloinkin kun rakkaus loppuu. Niin kaikki selviää helpommalla.
Hyvää ja toivottavasti aurinkoista juhannusta kaikille!
Kirjoituksesi kosketti minua valtavasti. Minä vain edustan sitä toista osapuolta, myrskyä. Tekstistäsi paistoi herkkyys ja tunteikkuus. Kyllä sinä tunnet, tunnet kenties vain liikaa..
Yritän olla kysymättä
miksi.
Se kaikki pimeä,
kulku kuilun reunaa hipoen -
ehkä ei ollutkaan minulle
itseäni varten
Ehkä jotain toista.
ja auttoiko se
en ehkä koskaan saa tietää.
-M.Leinonen-
Kiitos itsellesi. Suurenmoinen runo. Voisin pistää jotain itse luomiani lyyrisiä tuotoksia tähän, jos olisin rohkea. Mutta kun en ole. Mitä kirjoitat liikaa tuntemista... Se on tismalleen totta. Tiedostan sen itsekin. Suojaan itseäni tunnelatteudella. Vihastun, turhaudun, kiukustun, ahdistun, olen välinpitämätön. Mikään näistä ei ole tunne. Ne ovat reaktioita jotka pitävät tunteet piilossa. Suojaavat minua ja ympärilläni olevia. Kun niistä joskus vielä pääsisi perille, tunteista... Saisi otteen, ymmärtäisi, kokisi. Ne ovat ehkä jääneet, tulleet sidotuiksi aikaisemmin tapahtuneisiin asioihin. Ovat liian kipeitä. En halua olla herkkä. Mutta en osaa olla kova, karsikaan. Olen siis tunteeton!! Jotain tällaista tänään. Kiitos vielä sinulle, Siru. Sinun kirjoittamastasi loistaa ymmärrys... Nimimerkkisi on ajatuksia herättävä, kaunis. Hyvää juhannusta Siru!!! "En ehkä koskaan saa tietää..."
Se sitten hommas _mut_ hoitoon. Soitteli kai ympäriinsä et mä olen hullu ja jokin uskoi.
Eli hyvä kun erosit.
Pääsin pois mutta kun en ollut töissä sitä paria kk:tta - nyt on lainaa niin paljon kun ei laskuja antaneet maksaa (ulos ei saanut mennä eikä kännyä pitää itsellään) ja meni duunipaikka samalla kun kuulivat minne mut oli viety, olin pimeissä duuneissa silloin niin eivät vaan ottaneet enää töihin.
..mutta ei aivan täysin. Omani päättyi juuri vähän aikaa sitten. Toisen kerran. Poikaystäväni ei ollut sinut itsensä kanssa. Hänellä oli takanaan kasa ongelmia, joiden vuoksi hänen mielialansa vaihtelivat runsaasti. Viime vuoden hän yritti laittaa useaan otteeseen poikki, mutta minä pidin kiinni. Jokin aikaa sitten en enää jaksanut. Miksi minun pitäisi pitää kiinni ihmisestä joka toisena päivänä rakastaa minua ja elämää, mutta joka seuraavana päivänä saattaakin olla täysin masentunut pienenkin riidan tms ongelman jälkeen ja suunnitella junan eteen hyppäämistä puolitosissaan? Minuun sattuu ero paljon. Rakastan häntä edelleen, mutta tiedän, että en voi viettää loppuelämään hänen kanssaan, mikäli jokainen päivä hänen kanssaan on tilanteeltaan liian vaihteleva.
Oma mielenterveyteni alkoi osittain kumppanini vaikutuksesta horjua loppuaikoina. Minä olin se, jonka teki mieli tehdä tästä kaikesta-elämästä- loppu.Onneksi tajusin, että elämän voi viettää myös sellaisen ihmisen kanssa, joka pystyy omista ongelmistaan ja ailahteluistaan huolimatta tukemaan minua vaikeina hetkinäni. Nyt vain odotan, että löytäisin jonkun, jota rakastaa näin paljon-ja jolta saada vastarakkautta ja ymmärrystä yhtä paljon kuin minä annoin.
Anna itsellesi omaa aikaa, äläkä kiirehdi liikaa uuden rakkaasi kanssa. Niin minä ainakin tekisin.
Menen murehtimaan. Helpottuneena.
Kiitos vastauksesta. Sinäkin Enkeli kuulostat viisaalta ihmiseltä... Varmaankin moiset kokemukset vääjäämättömästi joko tuhoavat ihmisen täysin tai sitten syventävät näkemystä ja tuntemusta selviytymisen kautta. Tuollainen repivä vuoristoratamainen tunteiden heittelehtiminen EI ole normaalia. Monet epätasapainossa olevat tuntuvat elättelevän jonkinlaista boheemin, syvästi tuntevan ja räiskyvän taiteilijan arkkityyppiä mielessään ja samaistavan itsensä tähän... Elämä on ristiriitaista ja alati muuttuvaa mutta jonkinlainen tunne-elämän tasapaino ja arjensietokyky sekä realistisuus ovat kyllä onnellisuuden aineksia. Minua ainakin lämmittää suunnattomasti uudessa tyttöystävässäni juuri jalat maassa -eläminen ja tasaisuus. Tunnemyrskyt on koettu, niistä on opittu ja nyt voin keskittyä seesteiseen eloon. Tottakai ongelmia ja tunnetukkoja tulee, mutta niihin pystyy jotenkin suhtautumaan kypsemmin kun on nähnyt täysin holtitonta, repivää loppuunkuluttavaa tunnesekasortoa. Kirjoitin ensimmäisessä viestissäni että nykyinen suhteeni on tunnepuolella köyhä. Se johtuu minusta ja tukahtuneista tunteistani, ne menivät vinksin vonksin edellisessä suhteessa. On ainoastaan minun syytäni että emme kykene tyttöystäväni kanssa keskustelemaan esim. juuri edellisestä jutustani... Olen kuitenkin matkalla hiljalleen kohti avautumista tai jotain sen suuntaista. Onneksi tyttöystäväni ymmärtää että minuun sattuu ja antaa minulle aikaa. Sitä minä itsekin koitan itselleni suoda. Ja sitä sinä minulle suosittelit. Kiitos kaunis siitä :) Tuo mitä kirjoitit siitä että rakastaa mutta ymmärtää että loppuelämä ei kanssaan ole mahdollinen - se on viisautta. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen vie kipua vähä vähältä pois. Jatketaan murehtimista. Sellaisella rakentavalla, eheyttävällä tavalla. Jussit sinullekin!! =)
valitettavasti tuttua kyllä ei ole sentään hoidossa mutta pahinta kaikessa että hänellä on meidän 2½vuotias poika ja elämä täysin tuuliajolla saa vain odottaa että joko hän palaa luokseni tai menee hoitoo vai tappaako itsensä niin kuin on jo yrittänyt syö lääkkeitä tai pitäisi syödä talvet pahimpia ja keväällä meinaa päättää päivänsä keskikesällä suht hyvin voi kunnes tulee taas syksy ja pimeää