En kestä tätä hirveetä vihkipäivää. Kaikki kosii, menee kihloihin ja naimisiin. Ja mun maailma on palasina. Tekis mieli vaan itkeä ja parkua jonkun olkaa vasten, mutta ei ole ketään. Eikä kehtaa. On niin trendikästä olla menevä menestynyt sinkku, mutta oikeasti ei voi kellekään sanoa, että on niin hylätty ja arvoton ja kaiken menettänyt olo. Eikä ole ketään kuka nyt ymmärtäis, kaikki vaan hehkuttaa toisten onnea ja sitä arvailee joko ne nyt on kihloilla, kosii tai tekee jotain radikaalia. En kestä kuunnella, tekis mieli huutaa, että olkaa hiljaa, en tahdo tietää mitään. Ja pitää hymyillä ja hymistellä ja teeskennellä vaikka sydän vuotaa verta ja samalla nieleksin ja katselen ulos ja ylös ettei kukaan huomaa, ettei silmät vaan petä mua. Mitä järkeä näissä päivissä on. Mitä järkeä on kun ei ole mitään toivoa enää saada rakastaa sitä kenet haluaa.
Miksi mun pitää elää tällainen päivä? En jaksa.
Miksi mun pitää elää tällainen päivä? En jaksa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pää pystyyn nyt, älä ole noin säälittävä. Tuon päivän piti olla mun hääpäivä, mutta sellaista siitä ei ikinä tullutkaan, kun mies olikin psykopaattinen hirviö, mutten siltikään vaivu epätoivoon. Kyllä pitää voida olla onnellinen muiden puolesta vaikka ittellä ei aina ihan putkeen menekään. Oma onni koittaa sitten ajallaan, haluaisitko negatiivisia hymistelijöitä silloin viereesi parkumaan epäoikeudenmukaisuudesta? No et!
Kyllä mäkin olisin ratkiriemuissani ja pitäisi sitä yhtenä elämäni parhaista tapauksista, jos pääsisin sellaisesta parista eroon, mut ei se silti sitä haavetta vie, että ois se hyvä ihminen joskus. Ei se, ettei ole huonoa tilannetta tarkoita, ettäkö ei voisi toivoa hyvää. Mutta miksi pitää aina ajatella jostian kauheimman kautta. Eikö kerrankin vaan saisi itselleen toivoa tai olla edes kerran elämässä aivan rehellisesti avoimesti pahoillaan siitä? Edes yhtenä päivänä vuodessa?
Miksi se tunne on hyväksyttävämpää, että on onnellinen jonkun toisen puolesta, kuin että on välillä onneton itsensä puolesta? Miksi aina sanotaan, ettei mitkään tunteet ole huonoja? Ei kukaan voi luvata kenellekään onnea, et sä oikeasti voi mennä sanomaan, että se koittaa joskus, noita hymistelijöitä en ymmärrä. Kun sen oikeasti realistisesti tietää, että kaikilla ei käy tuuri ja kaikki ei löydä rakasta, tai löytää kerran tai monta kertaa, mutta menettää. EIkö elämä ole se mitä on nyt on, ei se joku ihannekuva, mitä jotkut toiset toiveajattelee olevan.
Miksi pitää olla mielestäsi säälittävä, jos joskus kokee hankalia tunteita?