Olen vasta 21- vuotias ja tunnen olevani ihan liian yksin. Haluaisin olla töissä 24/7 siellä en tunne yksinäisyyttäni.
Menetin suurimman osan kavereista yläasteelle mennessäni, kun kaikki tämän kaupungin ala-asteitten 6 luokkalaiset siirtyivät yläasteelle samaan kouluun. Minun kaverini löysitvät uudet kaverit. Itse olin silloin niin ujo että jäin jokaisesta porukasta ulkopuolelle, koska en hiljaisuuteni takia saanut kavereita. Löysin itseni kuitenki sitten 3 muun kaverin joukosta jotka olivat kaikki omanlaatuisia ja siksi meille aina naurettiin. Pidin heistä kiinni, olivathan ne minun kavereitani ja ajattelin että ei tyylillä väliä, sisin ratkaisee.
Lukioon mentyäni aloin jäämään siitä kaveriporukasta pois, halusin oman tyylisiä kavereita, jotka pitivät samoista asioista ja joiden kanssa vosin viettää aikaa enemmän. Sain kavereita, mutta ne olivat sellaisia joiden kanssa olin vain koulussa, heiltä ei koskaan likennyt aikaa koulun ulkopuolella. Yhtäkkiä löysin itseni toisesta porukasta, mutta päädyin taas samaan pisteeseen. Pidän yhteyttä näihin facebookissa, mutta koskaan heiltä ei likenne aikaa tapaamiselle. Ja juttelemme facebookissa vain silloin, jos itse aloitan keskustelun.
Oli mulla kerran kaveri, joka halusi olla minun kanssa paljon, hän sai minut aina nauramaan ja hyvälle tuulelle. Mutta kaveruus päättyi siihen kun hän jäi kiinni aina valehtelusta. Vuosien ajan annoin hänelle aina anteeksi ja halusin löytää hänestä vain sen hyvän puolen.
Kadun sitä, että luovuin niistä omanlaatuisista kavereistani, nyt kun koitan heihin ottaa yhteyttä. Se yhteys ei pysy, koska he loukkaantuivat siitä, että luovuin heistä lukiossa. Olisin varmasti itsekkin luokkaantunut siitä. En vain ajatellut sitä silloin, kumpa olisin edes ajatellut.
Sitten tapasin pojan johon rakastuin yli kolme vuotta olemme seurustelleet. Hänen kanssa ollessani olen saanut paljon itseluottamusta ja rohkeutta. Mutta tiettyyn rajaan asti olen se sama ihminen, etten päästä itsestäni kaikkea irti. Se on poikaystävästäni minussa se hyvä puoli, etten ole samanlainen kuin muut hänen kaverinsa, jotka tuovat itseään liikaa esille. Olemme tosiaan eronneet kolmeen otteeseen suhteemme aikana, mutta palanneet aina yhteen. Nyt vain olemme huomanneet että tämä yhdesä olo on vain sen oikea. Ja paremmin meillä on mennyt kuin pitkään aikaan.
Suhteemme vain on kaukosuhdetta. Poikaystäväni tulee käymään pohjois-suomessa kerran joka toinen kuukausi. Ja tunnen oloni hyvin yksinäiseksi silloin kun hän ei ole täällä. En saa kavereita lähtemään mihinkään, he eivät kutsu minua luokseni eivätkä he tule minun luokseni. En tiedä miksi? en lähde itsesäälin puolelle, mutta haluaisin vain tietää miksi en kelpaa.
Haluaisin elää elämää, en halua koko ikääni olla se ihminen jolla ei ole kavereita. Lähden aina yksin ulos, kahville, shoppailemaan ja urheilemaan, jotta minä en vain olisi 24/7 sisällä pohtimassa sivussa kulkevaa elämää. Mutta ainakun lähden ulos, se ei tunnu mukavalta. Kotiin päästyä takaisin, vaivun sohvalle katsomaan telkkaria tai katson pihalla kulkevia ihmisiä. Poikaystäväni soittaa meilkein joka päivä, mutta en vaan saa elämästä kiinni. En halua olla aina vain kotona, saanhan minä tehdä tätä sittenkin kun olen omieni lasten äiti, saan silloin istua kotona ja käydä niitten kans ulkona. Haluan elämän, kavereita ja nähdä maailmaa. Kun olen vanha ja minulla on lapsen lapsia ja he tulevat kysymään minulta että. ''kerro nuoruudesasi mummi''. Mitä kerron? ''Istuin kotoona, kävin yksin lenkillä ja ulkona. Katsoin tv:tä, olin netissä, leivoin, imuroin.'' Minulla vaan ei ole mitään kerrottavaa.
Menetin suurimman osan kavereista yläasteelle mennessäni, kun kaikki tämän kaupungin ala-asteitten 6 luokkalaiset siirtyivät yläasteelle samaan kouluun. Minun kaverini löysitvät uudet kaverit. Itse olin silloin niin ujo että jäin jokaisesta porukasta ulkopuolelle, koska en hiljaisuuteni takia saanut kavereita. Löysin itseni kuitenki sitten 3 muun kaverin joukosta jotka olivat kaikki omanlaatuisia ja siksi meille aina naurettiin. Pidin heistä kiinni, olivathan ne minun kavereitani ja ajattelin että ei tyylillä väliä, sisin ratkaisee.
Lukioon mentyäni aloin jäämään siitä kaveriporukasta pois, halusin oman tyylisiä kavereita, jotka pitivät samoista asioista ja joiden kanssa vosin viettää aikaa enemmän. Sain kavereita, mutta ne olivat sellaisia joiden kanssa olin vain koulussa, heiltä ei koskaan likennyt aikaa koulun ulkopuolella. Yhtäkkiä löysin itseni toisesta porukasta, mutta päädyin taas samaan pisteeseen. Pidän yhteyttä näihin facebookissa, mutta koskaan heiltä ei likenne aikaa tapaamiselle. Ja juttelemme facebookissa vain silloin, jos itse aloitan keskustelun.
Oli mulla kerran kaveri, joka halusi olla minun kanssa paljon, hän sai minut aina nauramaan ja hyvälle tuulelle. Mutta kaveruus päättyi siihen kun hän jäi kiinni aina valehtelusta. Vuosien ajan annoin hänelle aina anteeksi ja halusin löytää hänestä vain sen hyvän puolen.
Kadun sitä, että luovuin niistä omanlaatuisista kavereistani, nyt kun koitan heihin ottaa yhteyttä. Se yhteys ei pysy, koska he loukkaantuivat siitä, että luovuin heistä lukiossa. Olisin varmasti itsekkin luokkaantunut siitä. En vain ajatellut sitä silloin, kumpa olisin edes ajatellut.
Sitten tapasin pojan johon rakastuin yli kolme vuotta olemme seurustelleet. Hänen kanssa ollessani olen saanut paljon itseluottamusta ja rohkeutta. Mutta tiettyyn rajaan asti olen se sama ihminen, etten päästä itsestäni kaikkea irti. Se on poikaystävästäni minussa se hyvä puoli, etten ole samanlainen kuin muut hänen kaverinsa, jotka tuovat itseään liikaa esille. Olemme tosiaan eronneet kolmeen otteeseen suhteemme aikana, mutta palanneet aina yhteen. Nyt vain olemme huomanneet että tämä yhdesä olo on vain sen oikea. Ja paremmin meillä on mennyt kuin pitkään aikaan.
Suhteemme vain on kaukosuhdetta. Poikaystäväni tulee käymään pohjois-suomessa kerran joka toinen kuukausi. Ja tunnen oloni hyvin yksinäiseksi silloin kun hän ei ole täällä. En saa kavereita lähtemään mihinkään, he eivät kutsu minua luokseni eivätkä he tule minun luokseni. En tiedä miksi? en lähde itsesäälin puolelle, mutta haluaisin vain tietää miksi en kelpaa.
Haluaisin elää elämää, en halua koko ikääni olla se ihminen jolla ei ole kavereita. Lähden aina yksin ulos, kahville, shoppailemaan ja urheilemaan, jotta minä en vain olisi 24/7 sisällä pohtimassa sivussa kulkevaa elämää. Mutta ainakun lähden ulos, se ei tunnu mukavalta. Kotiin päästyä takaisin, vaivun sohvalle katsomaan telkkaria tai katson pihalla kulkevia ihmisiä. Poikaystäväni soittaa meilkein joka päivä, mutta en vaan saa elämästä kiinni. En halua olla aina vain kotona, saanhan minä tehdä tätä sittenkin kun olen omieni lasten äiti, saan silloin istua kotona ja käydä niitten kans ulkona. Haluan elämän, kavereita ja nähdä maailmaa. Kun olen vanha ja minulla on lapsen lapsia ja he tulevat kysymään minulta että. ''kerro nuoruudesasi mummi''. Mitä kerron? ''Istuin kotoona, kävin yksin lenkillä ja ulkona. Katsoin tv:tä, olin netissä, leivoin, imuroin.'' Minulla vaan ei ole mitään kerrottavaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaapa tutulta. Ala-asteella oli ihania kavereita, yläasteella oli sellaisia kavereita, joiden kanssa olin lopulta vaan, etten joutuis olla yksin (tosin nykyään yhden kanssa taas synkkaa), mutta sitten lukioaikana ei ollutkaan yhtään kaveria, jonka kanssa olisin ollut koulun ulkopuolella ja koulussakin olin usein yksin. Joten lukio meni kotona kökötellessä ja tuntuu, että missasin paljon... Yliopistoon mentäessä päätinkin, että nyt hankin kavereita, kun tajusin etten selvästikään ole ihminen, joka "saa" kavereita (tai en tiedä onko kukaan? mutta ala-asteella olin tottunut siihen, että kaverit tulevat minun luokseni, eikä toisinpäin), vaan niiden hankkiminen on ponnistelujen takana. Ja kun ujo olen, joskus se ponnistelu tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta kuitenkin siinä onnistuin. Moni näistäkin kaverisuhteista on nyt hiipunut, mutta tilalle on tullut uusia, kun osallistuin erääseen koulun toimintaan.
Pointtina minulla nyt oli lähinnä se, että täytyy vain jaksaa yrittää hankkia kavereita ja sitten panostaa oikealta tuntuvien suhteiden ylläpitämiseen. Itsekin olen taas tilanteessa, jossa tuntuu yksinäiseltä ja siltä, että vähäiset kaverinikaan eivät ehdi olla kanssani.. mutta tällöin on vain tehtävä jotain, mitä kautta voisi saada kavereita. Itse olen nyt liikuntakurssilla. Ja vaikka sieltä en ehkä saisikaan pysyviä ystäviä, ainakin kerran viikossa voi tavata kurssin ajan samaa porukkaa tekemisen merkeissä. Mene siis mukaan kaikkeen toimintaan! Ja jaksa yrittää :)
P.S. Itsekin olen siis kaukosuhteessa ja en nää poikkista moneen kuukauteen, joten pakko kehitellä jotain tekemistä ja seuraa, ettei vaan masistele ja kateile yksin kotona.