Hei palstalaiset,
Kirjoitan nyt tähän oman pienen ongelman joka on nyt päänsisällä kasvanut aivan uusiin mittoihin. Ongelmani on nimittäin se miten me laitamme prioriteeteiksi eri asiat. Olemme molemmat 24-vuotiaita ja olemme olleet nyt 6 vuotta parisuhteessa ja asuneet saman katon alla reilut 3 vuotta. Minä olen suhteen miespuoleinen.
Minusta tuntuu jatkuvasti että avovaimoni priorisoi opiskelut ja kaverit yms ykköskohteeksi. Kerron hieman taustoja jotta kuva selkiytyisi. Seurustelun alkutaipaleella sain ulkomailta unielmieni opiskelupaikan, mutta koska suhde ei olisi siinä vaiheessa etänä kestänyt, jätin sen ottamatta ja jäin suomeen vastaavaan opiskelupaikkaan. Halusin priorisoida tämän suhteen ensimmäiseksi.
Muutama vuosi sitten kun olimme asuneet yhdessä vasta vähän aikaa, ilmoitti yhtäkkiä avovaimoni että hän lähtee vaihtoon. Asiasta ei keskusteltu, hän vain lähtee. Noh, ajattelin että hänelle se on ainoa tilaisuus joten tuen häntä siinä. Ehdimmehän me nähdä jossain vaiheessa vaihdon aikana, ehkä lähteä yhdessä Kreikkaan vaikka lomalle mistä olemme vuosia puhuneet. Noh, kävi niin että hän kyllä lähti kreikkaan yhteiseen unelmakohteeseemme, mutta ei minun kanssani vaan vaihtari-kavereidensa kanssa. Voin sanoa rehellisesti loukkaantuneeni tästä ja syvästi.
Vaihtoaika oli muutenkin jatkuvaa tappelua, koska hän meni miten tykkäsi, ei sentään pettänyt, mutta tuntui ettei pahemmin ehdi koskaan jutella tai mitään. Takaisin tultuaan sovimme että panostamme nyt suhteeseen, pidämme viikottain yhteistä laatuiaikaa jne. Tätä kesti ehkä alle kuukauden.
Nyt tilanne on se, että hän on jatkuvasti koulussa tai näkemässä koulukavereita, haalii lisää projekteja (joista useimmat vapaaehtoisia, jotain koulun opiskelijoiden tilojen kunnostusta, yms) ja yhteistä aikaa meillä ei oikeastaan ole. Hyvä että nukumme edes yhdessä, aina emme edes sitä. Nyt hän päätti ottaa osaa erilaisiin kouluprojekteihin kaiken muun päälle, joissa pääsee matkustelemaan ympäri maailmaa. Eli näemme entistä vähemmän.
Iltaisin kun hän lopulta sammuttaa koneensa ja tulee sänkyyn pitäisi kuulemma halia ja olla lähellä jne, jota en itse vaan oikeen jaksa. Jos ei kiinnosta missään välissä jutella, tehdä jotain yhdessä, kaikkea ylimääräistä pitää koko ajan tehdä, mutta ei vahingossakaan viettää yhdessä aikaa ja vain olla, niin ei mua kyllä se läheisyyskään kiinnosta. Rakastan kyseistä naista enemmän kuin olen rakastunut ketään muuta, mutta tuntuu etten vaan enää jaksa olla aina se kakkonen suhteessa koululle/työlle/mitä ikinä hän keksiikään.
Ja älkää käsittäkö väärin, arvostan kyllä että jaksaa panostaa opiskeluunsa, mutta onko 1 yhdessä vietetty ilta viikossa liikaa pyydetty ? Aikaa olisi jos ei ottaisi koko ajan uusia ylimääräisiä koulujuttuja. Ollaan juteltu ja asia korjaantuu aina about kahdeksi viikoksi ja sit paluu taas tähän.
Kirjoitan nyt tähän oman pienen ongelman joka on nyt päänsisällä kasvanut aivan uusiin mittoihin. Ongelmani on nimittäin se miten me laitamme prioriteeteiksi eri asiat. Olemme molemmat 24-vuotiaita ja olemme olleet nyt 6 vuotta parisuhteessa ja asuneet saman katon alla reilut 3 vuotta. Minä olen suhteen miespuoleinen.
Minusta tuntuu jatkuvasti että avovaimoni priorisoi opiskelut ja kaverit yms ykköskohteeksi. Kerron hieman taustoja jotta kuva selkiytyisi. Seurustelun alkutaipaleella sain ulkomailta unielmieni opiskelupaikan, mutta koska suhde ei olisi siinä vaiheessa etänä kestänyt, jätin sen ottamatta ja jäin suomeen vastaavaan opiskelupaikkaan. Halusin priorisoida tämän suhteen ensimmäiseksi.
Muutama vuosi sitten kun olimme asuneet yhdessä vasta vähän aikaa, ilmoitti yhtäkkiä avovaimoni että hän lähtee vaihtoon. Asiasta ei keskusteltu, hän vain lähtee. Noh, ajattelin että hänelle se on ainoa tilaisuus joten tuen häntä siinä. Ehdimmehän me nähdä jossain vaiheessa vaihdon aikana, ehkä lähteä yhdessä Kreikkaan vaikka lomalle mistä olemme vuosia puhuneet. Noh, kävi niin että hän kyllä lähti kreikkaan yhteiseen unelmakohteeseemme, mutta ei minun kanssani vaan vaihtari-kavereidensa kanssa. Voin sanoa rehellisesti loukkaantuneeni tästä ja syvästi.
Vaihtoaika oli muutenkin jatkuvaa tappelua, koska hän meni miten tykkäsi, ei sentään pettänyt, mutta tuntui ettei pahemmin ehdi koskaan jutella tai mitään. Takaisin tultuaan sovimme että panostamme nyt suhteeseen, pidämme viikottain yhteistä laatuiaikaa jne. Tätä kesti ehkä alle kuukauden.
Nyt tilanne on se, että hän on jatkuvasti koulussa tai näkemässä koulukavereita, haalii lisää projekteja (joista useimmat vapaaehtoisia, jotain koulun opiskelijoiden tilojen kunnostusta, yms) ja yhteistä aikaa meillä ei oikeastaan ole. Hyvä että nukumme edes yhdessä, aina emme edes sitä. Nyt hän päätti ottaa osaa erilaisiin kouluprojekteihin kaiken muun päälle, joissa pääsee matkustelemaan ympäri maailmaa. Eli näemme entistä vähemmän.
Iltaisin kun hän lopulta sammuttaa koneensa ja tulee sänkyyn pitäisi kuulemma halia ja olla lähellä jne, jota en itse vaan oikeen jaksa. Jos ei kiinnosta missään välissä jutella, tehdä jotain yhdessä, kaikkea ylimääräistä pitää koko ajan tehdä, mutta ei vahingossakaan viettää yhdessä aikaa ja vain olla, niin ei mua kyllä se läheisyyskään kiinnosta. Rakastan kyseistä naista enemmän kuin olen rakastunut ketään muuta, mutta tuntuu etten vaan enää jaksa olla aina se kakkonen suhteessa koululle/työlle/mitä ikinä hän keksiikään.
Ja älkää käsittäkö väärin, arvostan kyllä että jaksaa panostaa opiskeluunsa, mutta onko 1 yhdessä vietetty ilta viikossa liikaa pyydetty ? Aikaa olisi jos ei ottaisi koko ajan uusia ylimääräisiä koulujuttuja. Ollaan juteltu ja asia korjaantuu aina about kahdeksi viikoksi ja sit paluu taas tähän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ymmärrän hyvin, että olet nyreissäsi asiasta. Minäkin olin aikoinaan parikymppisenä lähdössä ulkomaille, mutta en lähtenytkään poikaystäväni vuoksi ja KADUN SITÄ VIELÄKIN!!! Siksi ymmärrän asiaa sekä sinun että tyttöystäväsi kannalta.
Suhdetta kannattaa ajatella lyhyemmällä ja pidemmällä aikavälillä. Mitä tapahtuu, jos nainen muuttaa ajankäyttöään heti? Mitä tapahtuu suhteellenne nyt tai myöhemmin? Esimerkiksi kun hän valmistuu, niin valmistuuko hän sellaiseen ammattiin, joka tyypillisesti perustuu suureen määrään ylityötunteja (esim. lääkäri, juristi ja erilaiset projektityöteot tyypillisesti vievät paljon aikaa ja vaativat ylitöitäkin)? Jos siis tiedät jo nyt, että hänelle ura ja kaverit on tärkeitä, niin onko suhteellanne mitään edellytyksiä toimia?
Joskus käy niin, että huonossa suhteessa sinnitellään sen aikaa, kunnes valmistuu, sillä on halvempaa asua yhdessä avoliitossa kuin sinkkuna ja maksaa kaikki itse. Tiedän valitettavasti monia pareja, joista toinen osapuoli uhrautuu ja tukee opiskelussa, mutta sitten valmistuttua nostetaan kytkintä ja häivytään. Siksi on minusta tarpeen olla myös tietyllä tavalla itsekäskin. Sinullakin on oikeus vaatia naiselta jo nyt yhdessäoloa eikä niin, että sitä yhdessäoloa olis tiedossa vasta sitten kun valmistuu.
Omalla kohdallani edellyttäisin, että avoliitossa vietettäisi yhdessä noin joka toinen ilta. Toki ajoittain voi olla hetkiä, jolloin nähdään vähemmän, mutta vastaavasti sitten lomalla nähtäisi enemmän niin, että se tasoittuisi tuohon n. joka toinen ilta yhdessä. Sillä tavalla se vähemmän harrastava voisi jaksottaa omia menojaan niille illoille, kun se toinen on menossa, jolloin jäisi sitä yhteistä aikaa.
Toivon, että tilanne korjaantuu teillä. Jos tilanne ei korjaannu, joudut tekemään päätöksen, että missä menee rajasi, että mitä et enää siedä. Voisiko auttaa häntä näkemään tilanne, jos hänen menonsa kirjattaisi kalenteriin? Minusta ainakin tuntuu oudolta, että opiskelumenoja olisi viikon jokaiselle päivälle enkä ainakaan itse ole kokenut sellaista tilannetta. Johan tuollaisessa tahdissa väsyisi ihan älyttömästi ja olisi burn-out lähellä. Onko varmaa, että hänellä ei ole miespuolista kaveria, johon on ihastunut???
Tällaisissa tilanteissa asiat on yleensä just sitä miltä ne näyttää. Tilanne on vähän sama kuin jos nainen ensimmäisten treffien jälkeen odottaa miehen soittoa: kyllä se mies soittaa, jos se oikeasti on kiinnostunut. Tyttö selvästi laittaa opiskelut/kaverit/yms. sun edelle. Jos se parisuhde oikeasti on tärkeä, niin kyllä sille silloin tehdään aikaa.
Onhan se toki hyvä panostaa opiskeluihin ja nauttiakin siitä ajasta mahdollisimman paljon, mutta kyllä sille parisuhteellekin pitäisi muutama ilta viikosta aikaa löytyä, varsinkin jos vielä asutaan yhdessä. Kyllä se opiskelu oli mullekin tärkeää, mutta silti järjestin kalenterini siten, että maksimoin myös parisuhteeseen käytetyn ajan. Poikaystäväni asui kotikaupungissani ja itse opiskelin muualla, mutta niin sitä vain melkein viikoittain matkusti toisen luo, koska se poikaystävä oli mulle vähintään yhtä tärkeä kuin ne opiskelutkin. Nykyään tämä kyseinen poikaystävä on mieheni. Ja kävisin kyllä saman rumban läpi uudestaankin.
Sun pitää kai nyt tosiaan vaan päättää, että missä se sun raja menee. Keskustella voit vaikka maailman tappiin, jos tyttöystävällä on kerran tapana palata aina vanhoihin tapoihin parin viikon päästä, koska sä tavallaan sallit sen. Mutta jos oot oikeasti kyllästynyt asiaan (ja se on ihan ok, kyllä sä ansaitset tytön joka arvostaa sua), niin se on laitettava kova kovaa vasten ja pahimmassa tapauksessa erottava. Kysyt siltä tytöltäsi, että mikä hänelle on elämässä tärkeää ja mitä teidän suhde hänelle merkitsee. Sitten sanot, että haluat ihan oikean suhteen, jossa vietetään aikaa myös toisen kanssa. Että jos hän ei arvosta teidän suhdettanne ja halua panostaa siihen, ehkä teidän pitää lähteä eri teille, jotta hän voi elää sitä omaa elämäänsä ja sun on mahdollista löytää tyttö, joka arvostaa sua. Jos hän ei halua erota, katsokaa alkuun vaikka kalenterista ajankohdat, joihin ei sovita mitään menoja, tai sovitte, että viikossa on oltava niin ja niin paljon yhteistä aikaa. Joustat vain vakavissa tapauksissa. Jos kuitenkin tyttöä alkaa taas opiskeluriennot viehättää, niin sitten se on vaan erottava. Muutenhan tuo vaan jatkuu niin kauan kuin annat sen jatkua. Jos lähdet, niin ehkä tyttö viimein tajuaa, että ei halua menettää sua. Tai sitten ei. Jos se muu elämä on oikeasti tärkeämpää, niin ei se siitä odottamalla muuksi muutu.