Olen tässä pohtinut asiaa, kun koen olevani suhteessa, mutta en sitten kuitenkaan. Ristiriitainen olo.
Tapasin suomi24 kautta (kyllä, minä nettideitti-skeptinen nainen) mukavan miehen. Siitä on muutama kuukausi. Alku oli takkuinen, koska ensimmäinen tapaaminen peruuntui nolosti. Sovimme kuitenkin uuden tapaamisen, jonka jälkeen soittelimme ja tapasimme uudestaan. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olimme jollain tavalla yhteydessä päivittäin. Eräänä päivänä tajusin, että vessan peilikaapissa oli kaksi hammasharjaa. Yhteisiä viikonloppuja on ollut jo muutama, vaikka päivät ovat yleensä menneet niin, että välillä käydään omissa menoissa (kuntosalilla, nähdään kavereita tms.), mutta viimeistään illalla käperrytään saman sohvan nurkkaan ja vietetään aikaa yhdessä.
Tämä on juuri sitä, mitä kaipasinkin. Edellinen suhteeni päättyi reilu puoli vuotta sitten, sen kriisi alkoi jo reilu vuosi sitten. En ole voinut kuvitellakkaan uutta varsinaista suhdetta tähän saumaan. Mutta nyt olen alkanut pohtia, mikäs suhde tämä tässä nyt sitten on käsillä? Olenko parisuhteessa? Vai onko tämä friends with benefits-tyyppinen suhde? Seksi ei siis ole meille tabu. Ehkä sen vuoksi myös mietin asiaa, että välttämättä joka kerta kun nähdään, ei harrasteta seksiä. Nukutaan yhdessä, mikä myös on kivaa. Jos suhde olisi vain pelkkä seksi-suhde, ajattelisin sen niin, että joka kerta on seksiä.
Tämä on minulle täysin jotain uutta, koska olen parisuhde-ihminen. Edellinen suhteeni kesti lähes 5 vuotta. Sitä ennen olin n. vuoden sinkkuna kun sitä ennen taas olin suhteessa n. 5v. Oudon tilanteesta (minulle itselleni) tekee myös se, että edellinen suhteeni oli niin raskas, että olen alkanut pelkäämään uutta parisuhdetta, enkä koe pystyväni sellaiseen vielä pitkään aikaan. Ehkä en koskaan, koska nautin itsenäisyydestäni.
Tavallaan koen kuitenkin tälläkin hetkellä olevani parisuhteessa. Siitä ei ole keskusteltu, mutta käyttäydyn alitajuntaisesti itse ainakin niin, että ihan kun olisin suhteessa. En vilkuile muita miehiä, ajattelen hieman etukäteen viikkoa jos tiedän että toinen lähtee reissuun niin milloin voidaan tavata tms. Tästä huolimatta teen itsenäisiä päätöksiä ja nautin juuri siitä omasta elämästäni.
Jotenkin mieltäni kuitenkin häiritsee se, etten oikein tiedä mikä tämä juttu on. Toisaalta en halua miettiä asiaa, mutta välillä huomaan pohtivani sitä. En haluaisi tukahduttaa tätä kaikkea ottamalla sitä puheeksi, koska en halua liian vakavahenkistä keskustelua asian ympärille. Toisaalta haluaisin puhua asiasta, niin tietäisimme molemmat missä mennään. Kaikkea tätä sotkee ehkä myös se, että olen mahdollisesti muuttamassa toiselle paikkakunnalle pian. Olisiko ilmassa myös sitä, ettei uskalleta vielä keskustella aiheesta, koska tilanne voi muuttua nopeasti?
Olen äimänä, mutta hyvinkin onnellinen. Minulla on lähelläni ihminen, jonka kanssa jakaa arkea juuri sen verran kuin haluan. Nautin yhdessä olosta, mutta myös omasta ajastani. En ole tilivelvollinen kenellekkään, mutta toimin oman moraalini mukaan asiallisesti. Tiedän rajani ja omalla tavallani luotan myös toiseen, vaikka tällä hetkellä en luota muihin ihmisiin kuin omiin vanhempiini. Helpotus on kuitenkin se, että annan itselleni luvan olla välittämättä liikoja ja olla odottamatta ja vaatimatta toiselta liikaa. On jotenkin niin helppo olla ja elää.
Tässä sitä taas huomaa, että mietin ehkä asioita liikaa. Täytyy antaa vain mennä. Muutaman viikon päästä olen paljon viisaampi ainakin sen suhteen, missä asun vuoden vaihteen jälkeen. Sitten ehkä tiedän senkin, mikä tämän suhteen tulevaisuus on. Tässä on jotain todella omituista ja kiehtovaa kuitenkin. Onko muilla vastaavasta liihottelusta kokemuksia? Koska tulee raja vastaan? Peräännyittekö vai vakavoituiko suhde, vai mitä tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? Tuliko kolmas osapuoli joka vei jommalta kummalta jalat alta ja tämä kyseinen suhde olikin vain välisatama?
Elämäänsä ja ihmeelliseen suhteeseensa tyytyväinen sinkku-nainen kirjoittelee aatoksiaan marraskuisena iltapäivänä...
Tapasin suomi24 kautta (kyllä, minä nettideitti-skeptinen nainen) mukavan miehen. Siitä on muutama kuukausi. Alku oli takkuinen, koska ensimmäinen tapaaminen peruuntui nolosti. Sovimme kuitenkin uuden tapaamisen, jonka jälkeen soittelimme ja tapasimme uudestaan. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olimme jollain tavalla yhteydessä päivittäin. Eräänä päivänä tajusin, että vessan peilikaapissa oli kaksi hammasharjaa. Yhteisiä viikonloppuja on ollut jo muutama, vaikka päivät ovat yleensä menneet niin, että välillä käydään omissa menoissa (kuntosalilla, nähdään kavereita tms.), mutta viimeistään illalla käperrytään saman sohvan nurkkaan ja vietetään aikaa yhdessä.
Tämä on juuri sitä, mitä kaipasinkin. Edellinen suhteeni päättyi reilu puoli vuotta sitten, sen kriisi alkoi jo reilu vuosi sitten. En ole voinut kuvitellakkaan uutta varsinaista suhdetta tähän saumaan. Mutta nyt olen alkanut pohtia, mikäs suhde tämä tässä nyt sitten on käsillä? Olenko parisuhteessa? Vai onko tämä friends with benefits-tyyppinen suhde? Seksi ei siis ole meille tabu. Ehkä sen vuoksi myös mietin asiaa, että välttämättä joka kerta kun nähdään, ei harrasteta seksiä. Nukutaan yhdessä, mikä myös on kivaa. Jos suhde olisi vain pelkkä seksi-suhde, ajattelisin sen niin, että joka kerta on seksiä.
Tämä on minulle täysin jotain uutta, koska olen parisuhde-ihminen. Edellinen suhteeni kesti lähes 5 vuotta. Sitä ennen olin n. vuoden sinkkuna kun sitä ennen taas olin suhteessa n. 5v. Oudon tilanteesta (minulle itselleni) tekee myös se, että edellinen suhteeni oli niin raskas, että olen alkanut pelkäämään uutta parisuhdetta, enkä koe pystyväni sellaiseen vielä pitkään aikaan. Ehkä en koskaan, koska nautin itsenäisyydestäni.
Tavallaan koen kuitenkin tälläkin hetkellä olevani parisuhteessa. Siitä ei ole keskusteltu, mutta käyttäydyn alitajuntaisesti itse ainakin niin, että ihan kun olisin suhteessa. En vilkuile muita miehiä, ajattelen hieman etukäteen viikkoa jos tiedän että toinen lähtee reissuun niin milloin voidaan tavata tms. Tästä huolimatta teen itsenäisiä päätöksiä ja nautin juuri siitä omasta elämästäni.
Jotenkin mieltäni kuitenkin häiritsee se, etten oikein tiedä mikä tämä juttu on. Toisaalta en halua miettiä asiaa, mutta välillä huomaan pohtivani sitä. En haluaisi tukahduttaa tätä kaikkea ottamalla sitä puheeksi, koska en halua liian vakavahenkistä keskustelua asian ympärille. Toisaalta haluaisin puhua asiasta, niin tietäisimme molemmat missä mennään. Kaikkea tätä sotkee ehkä myös se, että olen mahdollisesti muuttamassa toiselle paikkakunnalle pian. Olisiko ilmassa myös sitä, ettei uskalleta vielä keskustella aiheesta, koska tilanne voi muuttua nopeasti?
Olen äimänä, mutta hyvinkin onnellinen. Minulla on lähelläni ihminen, jonka kanssa jakaa arkea juuri sen verran kuin haluan. Nautin yhdessä olosta, mutta myös omasta ajastani. En ole tilivelvollinen kenellekkään, mutta toimin oman moraalini mukaan asiallisesti. Tiedän rajani ja omalla tavallani luotan myös toiseen, vaikka tällä hetkellä en luota muihin ihmisiin kuin omiin vanhempiini. Helpotus on kuitenkin se, että annan itselleni luvan olla välittämättä liikoja ja olla odottamatta ja vaatimatta toiselta liikaa. On jotenkin niin helppo olla ja elää.
Tässä sitä taas huomaa, että mietin ehkä asioita liikaa. Täytyy antaa vain mennä. Muutaman viikon päästä olen paljon viisaampi ainakin sen suhteen, missä asun vuoden vaihteen jälkeen. Sitten ehkä tiedän senkin, mikä tämän suhteen tulevaisuus on. Tässä on jotain todella omituista ja kiehtovaa kuitenkin. Onko muilla vastaavasta liihottelusta kokemuksia? Koska tulee raja vastaan? Peräännyittekö vai vakavoituiko suhde, vai mitä tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? Tuliko kolmas osapuoli joka vei jommalta kummalta jalat alta ja tämä kyseinen suhde olikin vain välisatama?
Elämäänsä ja ihmeelliseen suhteeseensa tyytyväinen sinkku-nainen kirjoittelee aatoksiaan marraskuisena iltapäivänä...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin, välisatama...
Täällä, toinen sinkkunainen, joka pohtii samanlaisia ja voisi kirjoittaa tekstisi itsekin samanlaisessa tilanteessa olevana.
Miksi mietit välisatamaa? Sama on käynyt mielessä itselläänkin. Tämä suhde on järki ja tunteet -suhde. Edellinen rankka suhteeni oli voimakas tunnesuhde.
Tuleeko vielä tunnesuhde, jota ei voi ohittaa? Vai kehittyykö tästä järki ja tunne -suhteesta jotain vielä parempaa? Ollako vai eikö olla? ;)
En siis ole ajatuksieni kanssa yksin! Minullakin oli edellinen suhde hyvin tunnepitoinen ja suhteen loppu oli varsinainen farssi ja isku vasten kasvoja. Minulla on tunne, etten koskaan enää pysty moiseen tunteiden pyöritykseen ja "tunne-suhteeseen", mitä ilmaisua itse käytit. Sen verta pahasti sain siipeeni, etten yksinkertaisesti voi antaa kenenkään tehdä enää itselleni niin.
Ehkä juuri senkin takia mietin, onko tämä nykyinen suhde sitä, minkälainen suhde minulle sopii? En vain ole koskaan osannut olla järkevä ja miettiä asiaa siltä kannalta. Olen huomannut, että pikkuhiljaa alkaa tunteitakin olemaan enemmän pelissä, mutta silti sellaisella järkevällä tasolla. Jos nyt asian voi niin ilmaista.
Perjantaina saan tietä tulevasta vuodesta, tuleeko muutto toiselle paikkakunnalle. Siihen asti voin elää rauhassa tässä tilanteessa. En vielä jaksa asiasta stressata. Mutta jos muutto tosiaan tulee, ollaan asioiden äärellä ihan konkreettisesti. Onko tästä suhteesta siihen, että välimatkaa olisi reilusti enemmän kuin nyt. Pianhan se nähdään. Ehkä vähän jopa pelottaa!
Ja jos allekirjoitukseen pitäisi joku titteli laittaa, niin tästä nykyisestä "suhteesta" huolimatta laittaisin ylläkirjoittaneen lailla sinkkunainen. Koen silti olevani sinkku, vaikka tapailenkin miestä, josta on muodostunut minulle tärkeä.
Ihmissuhteiden perimmäistä tarkoitusta ja suota kun alkaa ruotia, niin sinnehän ihan hukkuu!