Onkohan kellään samanlaisia kokemuksia?
Minulla on kaksi pientä lasta 4 ja 6-vuotiaat ja olen avioliitossa. Suhde nykyiseen mieheeni on ollut ongelmallista jo useamman vuoden, varmaankin siitä lähtien kuin lapset syntyivät. Elämä on ollut rankkaa, meillä ollut samalla talon rakennus projekti, ja kuten varmaan muillakin, joilla pieniä lapsia, tuntuu että oma aika/elämä on jäänyt sivuun. Olen varmaankin heikko kun en sitä ole jaksanut. Rakastan yli kaiken lapsiani, mutta miestäni kohtaan en tunne rakkautta. Elämä muuten näyttäisi olevan mallillaan, paitsi se rakkauden puuttuminen. Seksikin on sellaista, että joudun fantasioimaan jotain muuta, jotta innostuisin asiasta.
Vuosi sitten tapasin toisen miehen, johon rakastuin syvällisesti. Tunnen erittäin voimakasta tunnetta tätä miestä kohtaan, ja seksi hänen kanssaan on avannut minulle maailman, mitä en ole koskaan kuvitellut olevan. Hän on saanut minut heräämään, tuntemaan itsearvostusta, naisellisuutta, onnellisuutta, mikä on ollut kadoksissa jo vuosia. Tätä on kestänyt jo melkein vuoden. Mieheni tietää tästä uudesta miehestä, ja olemme keskustelleet avioerosta.
Aviomieheni ei kuitenkaan haluaisi erota, mutta tietenkin haluaisi, että pistäisin poikki tämän uuden miehen kanssa. Ja tavallaan itsellenikin on hirveä ajatus että joutuisin olemaan osan ajasta poissa lapsistani. He ovat minulle kuitenkin kaikki kaikessa. Mutta aina kun olen yrittänyt tehdä päätöksen että unohdan tämän uuden miehen, minulle tulee kauhea tunne siitä, että jään taas siihen rakkaudettomaan suhteeseen, kun toisessa vaakakupissa olisi rakkauden täyttämä elämä. Toki en nyt mitenkään sinisilmäinen ole ettenkö luulisi, että elämä muutoksenkaan jälkeen ei olisi sitä samaa rutiinia mitä ennenkin, mutta uskoisin, että rakkautta riittäisi enemmän kuin mitä koskaan on ollut aviomieheni kanssa.
Ja taas sitten kun "päätynyt" eroon, minulle tulee kamala ahdistus siitä, että jättäisin lapseni. Se tunne taas on niin kamala, että mielummin jopa kuolisin kuin olisin erossa lapsista.
Osaakohan kukaan antaa mitään neuvoja tai ajatuksia asiaan. Olen todella ahdistunut. Tiedän että pettäminen yleensäkin oli todella väärin, hain siitä sitä positivista helpotusta mitä tuntui, että nykyisestä elämästä puuttui kokonaan. Olen tuntenut olevani elossa tämän uuden suhteen jälkeen ja tuntuu että olen ollut onnellisempi kuin koskaan ennen kun vierelläni on ihminen joka rakastaa.
Minulla on kaksi pientä lasta 4 ja 6-vuotiaat ja olen avioliitossa. Suhde nykyiseen mieheeni on ollut ongelmallista jo useamman vuoden, varmaankin siitä lähtien kuin lapset syntyivät. Elämä on ollut rankkaa, meillä ollut samalla talon rakennus projekti, ja kuten varmaan muillakin, joilla pieniä lapsia, tuntuu että oma aika/elämä on jäänyt sivuun. Olen varmaankin heikko kun en sitä ole jaksanut. Rakastan yli kaiken lapsiani, mutta miestäni kohtaan en tunne rakkautta. Elämä muuten näyttäisi olevan mallillaan, paitsi se rakkauden puuttuminen. Seksikin on sellaista, että joudun fantasioimaan jotain muuta, jotta innostuisin asiasta.
Vuosi sitten tapasin toisen miehen, johon rakastuin syvällisesti. Tunnen erittäin voimakasta tunnetta tätä miestä kohtaan, ja seksi hänen kanssaan on avannut minulle maailman, mitä en ole koskaan kuvitellut olevan. Hän on saanut minut heräämään, tuntemaan itsearvostusta, naisellisuutta, onnellisuutta, mikä on ollut kadoksissa jo vuosia. Tätä on kestänyt jo melkein vuoden. Mieheni tietää tästä uudesta miehestä, ja olemme keskustelleet avioerosta.
Aviomieheni ei kuitenkaan haluaisi erota, mutta tietenkin haluaisi, että pistäisin poikki tämän uuden miehen kanssa. Ja tavallaan itsellenikin on hirveä ajatus että joutuisin olemaan osan ajasta poissa lapsistani. He ovat minulle kuitenkin kaikki kaikessa. Mutta aina kun olen yrittänyt tehdä päätöksen että unohdan tämän uuden miehen, minulle tulee kauhea tunne siitä, että jään taas siihen rakkaudettomaan suhteeseen, kun toisessa vaakakupissa olisi rakkauden täyttämä elämä. Toki en nyt mitenkään sinisilmäinen ole ettenkö luulisi, että elämä muutoksenkaan jälkeen ei olisi sitä samaa rutiinia mitä ennenkin, mutta uskoisin, että rakkautta riittäisi enemmän kuin mitä koskaan on ollut aviomieheni kanssa.
Ja taas sitten kun "päätynyt" eroon, minulle tulee kamala ahdistus siitä, että jättäisin lapseni. Se tunne taas on niin kamala, että mielummin jopa kuolisin kuin olisin erossa lapsista.
Osaakohan kukaan antaa mitään neuvoja tai ajatuksia asiaan. Olen todella ahdistunut. Tiedän että pettäminen yleensäkin oli todella väärin, hain siitä sitä positivista helpotusta mitä tuntui, että nykyisestä elämästä puuttui kokonaan. Olen tuntenut olevani elossa tämän uuden suhteen jälkeen ja tuntuu että olen ollut onnellisempi kuin koskaan ennen kun vierelläni on ihminen joka rakastaa.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ajattelet ja käyttäydyt todella itsekkäästi. Jos et kykene selvittämään asioita miehesi kanssa, niin ota hyvänen aika sentään se avioero. Yhteishuoltajuus. Lapsille on kamalaa, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaa. Mutta suosittelisin ensisijaisesti, että löydätte miehesi kanssa sen saman rakkauden jonka tunsitte alussa. Luuletko, että uuden miehen kanssa rakkauden huuma säilyy kun muutat hänen luokseen asumaan. Ei tosiaankaan. Ethän ole niin naiivi että niin ajattelisit. Mutta toisaalta, ehkä jos ajattelet näin, olisi parempi lapsillesikin, että muuttaisit pois. Tietysti jos miehesi on väkivaltainen tai muutoin todella kelvoton puoliso, niin saat varmastikin lapset itsellesi.
Rakkaus on tahdon asia ja sinä olet luovuttanut. Itse en pystyisi mistään hinnasta antamaan anteeksi pettämistä :(
Ja jos mies lähtisi, koska meillä on pienet lapset ja se talon rakennuskin, niin muuttaisin lasten kansa Brasiliaan.
Jospa pysähtyisit ja ajattelisit hetken muitakin kuin itseäsi. Vaikka onko mikään enää korjatavissa, koska olet ratkaisevan harha-askeleen ottanut?
Minä olen ärsyttävä nihilisti, mutta miehelle yksinhuoltajuus ja sulle uusi elämä... Toivoittavasti se uusi mies ei petä sua sitten kun teillä on ne pienet lapset :(
Juu siis en pysty keksimään mitään niin alhaista kuin pettäminen. Ensin pitää lopettaa se vanha suhde ja vasta sitten aloitaa uusi.
Toisekseen rakastuminen ja rakastaminen, ne ovat kaksi aivan eri asiaa... Toivottavasti se selviää sinulle joskus jotenkin muutoin kuin katkerasti..
Ei se rakkaus kyllä ole tahdon asia :) Sitä joko on tai sitä ei ole..
Kyllä se on, ainakin osittain! Alkuperäisen kirjoittajan tapauksessa hän luultavasti rakastaa miestään, mutta suhdetta on syönyt taonrakennusprojektit, uusi mies jne. Miksi muuten alkuperäinen olisi mennyt naimisiin? Jos menee naimisiin, niin silloin rakastaa toista. Rakkaus ei katoa! Mutta rakkauden voi tuhota, jos esim. pettää eikä toinen pysty sitä antamaan anteeksi. Jos oikein lujasti uskoo omaan avioliittoonsa ja rakkauteen, niin se kantaa. Mutta jos luovuttaa, niin kaikki on menetetty.
Alkuperäiselle: Teet itse valintasi elämässäsi ja kannat myös niistä vastuun. Mitä ikinä päätätkin, niin mieti tarkasti.
Kuitenkin toivon, että löytäisit miehesi kanssa sen rakkauden, jota joskus olette tunteneet! Olisiko parisuhdeterapiasta apua? Särkyneitä avioliittoja ja perheita on Suomessa ihan liikaa. =´/
Kyllä se rakkaus vaan on tahdon asia. Sen jälkeen, kun se rakkaus on ollut siihen kumppaniin, ei se mihinkään katoa ellei sitä itse kadota.
Ja mikä on huono suhde?? Alkoholistin tai väkivaltaisebn ihmisen kumppanina eläminen on varmasti tätä huonossa suhteessa oloa, mutta se arki vaan ei ole mitään jatkuvaa ilotulitusta.
Ei onneen tarvita mitään ihmeellisyyksiä, mutta valitettavasti sen tajuamiseen saatetaan tarvita se "oikeasti" huono parisuhde. Ja uuden kumppanin vuoksi luovuttaminen on aina huono vaihtoehto.
Elämässä kaikki on tavallaan tyytymistä, sen päättämistä mikä minulle riittää, mihin olen tyytyväinen.
Minulle riittää ihan tavalliset asiat ja tavallinen mies ja löydän sitä rakkautta arjessa, vaikka aina ei niin kivaa olisikaan.
jos on naimisiin mennyt, se nimenomaan on tahdon asia: pappi kysyy: tahdotko takastaa myötä -ja vastoinkäymisissä! Eli tahdotko olla myös silloin yhdessä, kun puoliso ei miellytä jostain syystä tai kun toinen vituttaa. Pitkässä parisuhteessa tulee sellaisia kausia. Aloittaja on itsekäs, sanon minä. Pienet lapset ja rakennusprojekti, ei mikään ihme, että olette tuossa tilanteessa!
koitahan puhua nykyisen miehen kanssa tunteistanne ja toiveistanne. Nyt jos lähdet tuolla tyylillä toisen matkaan niin sama tilanne on edessä ja taas tympii.
Ollaan oltu yli 20v miehen kanssa yhdessä ja välillä on maistunut niin puulta kuin vain voi. Pikkuhiljaa elämän myötä ollaan opittu puhumaan ja flirttaillaan toisillemme nyt varmaan enemmän kuin nuorena. Ohimennen puristellaan tai otetaan syliin ja halataan ja suudellaan. Käytetään energiaa toisiimme, eikä vieraisiin.
Mitä itse ajattelisit jos miehelläsi olisi myös suhde? Saattaisi olla yllättäviä tunteita.
Puhukaa, keskustelkaa.
Been there, done that. Tosin en pettänyt, mutta tiedän mitä on herätä eloon pystyyn kuivettuneesta suhteesta ja kokea asioita joita ei olettanut koskaan kokevansa. Tosin...uusi suhde ei ikinä ehtinyt arkeen saakka eli jäi pelkäksi leimahdukseksi. Jonka myötä jäi se vanha kuivettunutkin suhde. Lapsia ei ollut, onneksi.
Sitten sinkkuelämää ja uuteen suhteeseen. Nyt hieman harkitummin ja pääpiirtein valinta on osoittautunut hyväksi. Mutta kaksi pientä lasta, uusi asuinpaikka, mies perusti yrityksen. Kaikki kuormittaneet suhdetta ja ollaan hyvää vauhtia kuivumassa pystyyn. Aina kiire, väsy, stressi. Ei jaksa ja ehdi paneutua toiseen, ollaan itsestäänselvyyksiä. Mutta se mikä meitä pitää vahvasti yhdessä, on yhteisymmärrrys että nyt vaan on näin. Kaikki nämä kuormitustekijät - miten ihmeessä parisuhde voisi voida yhtään paksummin?? Yhteisesti on sovittu että nyt on näin ja myöhemmin taas toisin: mennään säästöliekillä 2-3v., varmaan sitten helpottaa niin että jaksetaan taas panostaa suhteeseenkin.
Mitä on rakkaus? Sitä olen kysynyt usein itseltäni. Tunteet tulee ja menee, jos uskoo rakkauden oleva tunne, saa varautua että se myös menee. Minulle rakkaus on tekoja ja tahtoa. Nyt ei ehditä paljoa tehdä asioita toisen eteen, mutta tahdotaan. Tahdotaan olla yhdessä, vaikkei tunnetta aina olekaan. Ainakaan sitä positiivista....
Ja on ihmeellistä nähdä jo noin 1,5v. lapsessa mikä ilo on hänen kasvoillaan kun iskä, äiti ja sisko on tässä, ollaan yhdessä. Tehdään jotain kivaa mutta ihan arkista. Nauretaan yhdessä. Silloin ajattelen että miten voisin ikinä rikkoa tämän ilman todella painavaa syytä (päihteet, väkivalta, uskottomuus). Sen jälkeen kun lapset on maailmaan saatettu, voisi jokainen viimeistään ottaa vastuun omasta onnestaan, ei olettaa että joku tuo sen suuren rakkauden ja onnen (mitä se sitten ikinä onkaan...). Pienen lapsen suurin toive on asua yhdessä äidin ja isän kanssa. Minun toiveeni asua jotenkin toisin olkoon toissijainen.
Ota ero, jätä lapset miehellesi ja lähde tavoittelemaan uutta onnea... Tai unohda haahuilu toisesta miehestä, ja lähde korjaamaan avioliittosi kuntoon ja huolehdi perheestäsi. Kumpaa mahtaisivatkaan lapsesi toivoa...
Olen varmasti yksi maailman huonoimmista äideistä, minusta ensin tulee rakkaus puolisoon ja lapset ovat ikäänkuin sen seurausta. Jos toista ei rakasta enää, silloin pitää erota. Kyllähän lapset sen huomaa, jos ei muuten niin omissa parisuhteissaan sitten joskus myöhemmin.
Olen elänyt tuon kuvailemasi vaiheen, ilman toista miestä, mutta taloprojekti ja pienet lapset. Muistan kun vanhempi kysyi kerran, mikset sä äiti enää tanssi ja laula (tein sellaista samalla kun laitoin ruokaa).
Vuonna 2000 oltiin eroamassa, ehdotin parisuhdeneuvojaa ja jos sitten tulee ero, niin ainakin yritettiin kaikkemme. Muistan nuo sitä seuranneet kaksi vuotta helv**in raskaina, jolloin ihan tosissamme yritimme olla ns. onnellisia ja teimme parisuhteen eteen töitä. Vietettiin kahdenkeskeistä aikaa, käytiin sienessä tai elokuvissa... Eihän se lempi sieltä mistään enää leiskahtanut ja tahkottiin siinä kuolleessa suhteessa vielä 10 vuotta. Vaikka oikeasti olisi pitänyt erota jo vuonna 2000 tai sitä ennen.
Lapset jäivät isänsä kanssa lapsuuden kotiin ja näkevät äitiänsä ihan niin paljon kuin haluavat, toki ovat isoja naisen alkuja jo, mutta kuitenkin. Alussa oli ihan kamala ikävä, nyt kun arki pyörii ja tiedän etten koskaan lakkaa olemasta heidän äitinsä vaikka osoitteet ovatkin erit, kaikki on hyvin.
Löysin aivan upean puolison, ja kuten sanoit, tunnen olevani elossa. Niin minäkin. En tiedä onko tästä neuvoksi, mutta kun äiti tuntee olonsa hyväksi ja onnelliseksi niin lapset tuntevat aivan samoin.
Minä olin 10 v huonossa suhteessa, kaksi pientä lasta. Ei tullut uutta ihastusta mutta lopulta kypsyin eroon ja muutin lasten kanssa pois. Elämäni paras päätös! Nyt lapsillani on virkeä ja jaksava äiti. Exän kanssa lasten tapaamisasiat sujuvat ok ja lapsetkin ovat sopeutuneet hyvin kun niitä ei käytetä kiistakapulana. Ja mikä kanssa mahtavaa: olen saanut uuden mahdollisuuden löytää se oikea! Olen edelleen onnellisesti sinkkuna mutta niin virkeä ja todella onnellinen:) Toivottavasti teet päätöksen johon olet myöhemminkin tyytyväinen. Kun sellaisen pystyt tekemmän niin se vaikuttaa niin suuresti myös lapsiin että et varmasti ole huonoa ratkaisua tehnyt. Vaikeaa se on nyt mutta voimia, kovasti.
Lähinnä sitä mietin tuossa, että mikä sinut alunperin yhdisti tähän nykyiseen aviomieheen? Millaiset kokemuset saivat sinut haluamaan naimisiin hänen kanssaan ja vastaamaan, että tahdot rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?
Niin ja sellainen kommentti vielä, että lasten ja vanhempien tarpeiden erottelu on kovin keinotekoista, sillä niin lapset kuin vanhempansa voivat suuressa määrin hyvin tai huonosti toistensa kautta: jos lapsella on jotakin huolta, ja jos vanhemmilla on yhtään hoivaviettiä, lapsen huoli tarttuu vanhempaan. Sama myös toisinpäin: jo pikkuvauva pystyy aistimaan äidistään sen, jos äiti jää etäiseksi, on ahdistunut/masentunut, ei halua oikein ottaa vauvaansa syliin, on välinpitämätön jne.
Eli vaihtoehdot 1) aikuinen tekee valintansa miettimättä lapsiaan, 2) aikuinen tekee valintansa miettien vain lapsiaan, ovat molemmat aivan yhtä surkeita. Koska lapset ovat aikuisten vastuulla, ja koska aikuinen ei ole lasten vastuulla, silloin aikuinenkin on aikuisen vastuulla.
Aikuinen, laita itsesi lapsen asemaan ja mieti sitten, miten itse toivoisit vanhempasi toimivan, ja millaisten arvojen mukaan elävän. Jos aikuinen ei itse ymmärrä tekojaan, niiden seurauksia ja vastuuta, ei lapsikaan ymmärrä aikuisen valintoja.
Erotako vaiko ei on kysymys, johon vain avioliiton osapuolet voivat vastata. Me muut voidaan vain heitellä ilmoille kysymyksiä tai mietteitä, joiden tykönään pohtiminen saattaa kirkastaa eroa harkitsevalle sen, kumpaa tietä lähteä kulkemaan.
Niin no sittenhän minun onneni on aina nähtävissä lasten parhaaksi? Eli voin perustella ihan kaiken sillä että jos minä olen onnellinen, lapsetkin on onnellisia?
Ihmisenä kuuntelet järjenääntä ja menet yhteen uuden miehen kanssa. Miksi riutua suhteessa,joka ei tyydytä molempia osapuolia? Monet parit elävät kulissiliitossa,josta loppupelissä kärsivät lapset. Lapset kyllä tottuvat isäpuoleen ja voivat uudessa suhteessa hyvin.
Hauskasti näkee suomalaisessa yhteiskunnassa piilevän asenteellisuuden näistä viesteistä. Sinäkään et ota huomioon mahdollisuutta, että kyllä ne lapset voivat jäädä isälleenkin. Ei tarvii tottua isäpuoleen silloin.
Olen kokenut vastaavanlaisen tilanteen mutta niin, että oma mieheni oli naimisissa ja hänellä oli lapsia. Rakastuimme kiihkeästi ja hän otti eron. Nykyään hänellä on yhteishuoltajuus.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos omaa puolisoa kohtaan ei ole enää minkäänlaisia tunteita, ei rakkautta, välittämistä, intohimoa, kiinnostusta jne, niin miksi kitkuttaa surkeassa parisuhteessa. Kyllä lapset huomaavat tilantteen, ja eivät saa tervettä parisuhdemallia vanhemmilta, tämä voi johtaa myöhemmin ongelmiin heidän omissakin suhteissaan, jos oppivat vain että huutamalla hoidetaan kaikki asiat ja tavaroita heittämällä seinään ja kiroilemalla jne. Eivät näe vanhemmilta rakkauden osoituksia ja opi itse näyttämään avoimesti rakkauden ja välittämisen tunteita, ainoastaan sitä negatiivista raivoamista ja mököttämistä ja välinpitämättömyyttä. Lapset voivat varmasti paljon paremmin, jos he näkevät kuinka osoitat rakkautta omalle puolisollesi! Aluksi toki on varmasti vaikeaa nähdä oma äiti ja isä toisen miehen/naisen kanssa, mutta he varmasti tottuvat siihen ajan kanssa, niin meilläkin. Minut otettiin heti oikein avosylin vastaan, ja lapset välittävät minusta. Uskon, että tilanne on lapsillekin parempi.
Siis kaikki lähtee syvällisestä pohdiskelusta- löytyykö minulta minkäänlaista tunnetta enää miestäni kohtaan. Rakastanko häntä? Jokainen on vastuussa ensisijaisesti omasta onnestaan, ja mielestäni lapset eivät ole syy riutua onnettomana lopun ikää ja jättää elämänsä elämättä. Kerranhan täällä vain eletään. Lasten kanssa kannattaa syvällisesti jutella- he ymmärtävät kun selität asiallisesti lasten kielellä asiat ja annat toivoa tulevalle ja kerrot kuinka onnellinen äiti on nyt uudessa tilanteessa. Älä elä muita varten!
Toivottavasti saat kaiken ratkaistuksi, itse olen ollut maailman onnellisin ihminen puolisoni kanssa, ja lapset ovat sopeutuneet tilanteeseen täydellisesti, mitään oirehdintaa ei ole havaittavissa, vaikka aluksi hekin tietenkin itkivät kuullessaan erosta. Kaikille ei asia ehkä ole yhtä helppo hyväksyä, mutta uskon, että lapsetkin ymmärtävät että teko oli kannattava, kun näkevät vanhempiensa muuttuneen onnellisemmiksi ja hymyilevän enemmän. Uuden puolison kanssa voi tehdä vaikka mitä kivaa uutena perheenä! Perheen välinen aika saattaa lisääntyä huomattavasti, tehdään enemmän yhdessä kaikkea mukavaa.
Tsemppiä ja mukavaa joulun odotusta :)
EI OLE NEUVOJ ANTAA
ei ole toista miestä. Elän ihmisen kanssa jota en kunnioita, rakasta. pelkään.. mutta rakastan hulluna lapsiani, en voi kuvitella öitä tai päiviä ilman heitä. elän katsellen heitä. Hellyyttä saan itsekkin kun suukotan ja halaan heitä miljoona kertaa päivässä. Minä jaksan heidän takiaan, ilman heitä en jaksa elää.
Olen saanut maailman ihanimmat ja ihmeellisimmät lapset neljä vuotta sitten, en aio hyljätä heitä koskaan. Minä rakastan heitä ja joskus on sitten minun aikani onneen..joskus
Aikuisella ihmisellä on myös oikeus erota. Ilman väkivaltaa, alkoholismia yms on myös oikeus erota. Ei kaikki eroa sen takia, että ovat tuuliviirejä. toiset ovat menneet kivasta yhdessäolosta mielellään naimisiin ja tehneet yhteisestä halusta lapsia ja sitten olleet viimeiset 10 v kuin sisko ja veli. VAnhemmat voivat erota myös niin, että lapset eivät näe riitaa ja ongelmaa asiassa ja että molempien vanhepien luona on erosta huolimatta hyvä olla. Vaikea on toisen parisuhteisiin antaa ohjetta. Msuta se on hyvä ohje, että jos on valmis silti eroamaan vaikka ei löytäisi koskaan enää ketään toista suhteeseen, sitten on ehkä se asia mietitty tarpeeksi tarkaan. Ei koko omaa elämää tarvitse uhrauta epättydyttävään parisuhteeseen. Eivät normaalisti eronneet tarvitse olla ihmisiä, jotka eivät kestä toisen pikkuvikoja. Muita varten ei tarvitse koko elämää elää ja lapset ovat onnellsiia, jos myös äiti eronnut äiti on onnellinen.
Olet aika pissis.. Et hirveesti kertonut mikä miehessäsi mättää vai onko niin että haluat jotain seikkailua kun ei vaan perhe-elämä enää kiinnosta. Samat ongelmat tulet kohtaamaan uudessa suhteessasi jos et ole niitä käsitellyt aikaisemmassa suhteessasi. Kyllä se on vain niin ongelmiin tarvitaan yleensä kaksi ja ei ongelmat vaihtamalla häviä vaan siirtyvät. Katso peiliin, pidä perheesi kasassa ja menkää vaikka parisuhdeneuvojalle.
Otat nyt ainakin aikalisän tuon homman suhteen. Jäitä hattuun ja pidä vaikka välillä pikkarit jalassa ;). Olet velkaa lapsillesi, että et ryntää kevytmielisesti uuden miehen perään, vaan mietit rauhassa tilannettanne. Jos uusi mies on lapseton, seuraa joka tapauksessa ongelmia, ja niitä seuraa myös jos hänellä on lapsia.