Pitkään pohdittu, erikseen kasvettu, eroa mietitty, apua haettu, surullinen ja yhteinen päätös tehty, erilleen lähdetään. Naimisissa oltu reilusti yli 10 vuotta, kaksi tervettä ihanaa lasta. Puitteet ok mutta pariskuntana ei enää tulevaisuutta. Annettu aikaa, edetty hitaasti jne. Aineksia yhteiselle vanhemmuudelle paljonkin muttei enää parisuhteelle. Niin surullista, niin palottavaa. Miten tästä selviää....tulevaisuus pelottaa, oma yksinäisyys ja oman elämän uuden suunnan löytyminen pelottaa, lasten suru riipii ja myös poismuuttavan puolison jaksaminen huolestuttaa...opuminen yhteisestä silti surettaa ja monet hyvät asiat nousevat pintaan, niitäkin tietysti ollut paljonkin. Auttakaa kokeneet, kuinka tästä eteenpäin. Meillä varmasti meneillään nk. hyvä ero (mitä se sitten kelläkin tarkoittaakaan) mutta pahalta, niin pirun pahalta tuntuu silti luopuminen ja kaikki tämä. Itkua ja surua, käytännön asioiden hoitamista, lasten kannattelua...toivottavasti nyt ei kukaan lyö vettä kiukaaseen tyyliin ittehän ryssitte elämänne...haluaisin kuulla tsemppiä sisältäviä neuvoja ja myötäelämistä. Oma sisäinen pikkulapsi niin pinnassa tunteineen...Kaikille vastaavaa läpikäyville paljon tsemppiä ja voimia!
Kuinka tästä kaikesta selviää...:(
Koville ottaa
251708
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Kyllä siitä selviää, kun heti alkuun ymmärrät antaa surulle ja itkulle kuin myös raivolle ja epätoivolle mahdollisuuden nousta pintaan. Elä tunteet, älä patoa niitä sisälle. Mutta lasten näkösillä yritä olla mahdollisimman normaali, niin he ottavat sinusta mallia ja näkevät, että kyllä sitä selvitään eroperheenäkin. Jos itse olet epätoivoinen ja itkunen koko ajan, sitä tulevat myös lapset olemaan. Itse aikoinaan annoin tunteiden tulla, iltaisin lasten pannessa nukkumaan itkin monet itkut. Tai kun he olivat kavereilla käymässä jne. Paljon puhuin myös lasten kanssa, koskaan en syyttänyt lasten isää mistään. Mies oli ja on edelleen lasteni isä, en halua heidän välejään mitenkään pilata vaikka avioliitto ei miehen kanssa onnistunutkaan. Mutta lapsille on hyvä selittää asioita, lasten kielellä, heidän ikä huomioon ottaen.
Elämän suunta kyllä löytyy ajan kanssa. Ei sinun nyt tarvitsekaan muuta kuin hoitaa pakolliset asiat pois päiväjärjestyksessä sitä mukaa kun niitä eteen tulee. Niiden hoito ja itsestä ja lapsista huolehtiminen jokapäiväisessa arjessa on nyt tärkeintä. Älä odota kaiken järjestyvän heti, tai tunteiden rauhottuvan heti. Tulet monta kertaa miettimään, että pitäisikö sittenkin jatkaa avioliittoa. Silloin mieti, mitkä asiat johti eroon - olisitko valmis palaamaan samaan tai yrittämään jos sittenkin. Ilmeisesti olette jo kaikkenne yrittäneet eikä avioliitto toiminut. Joten ero on oikea ratkaisu, ja se yritä muistaa noina "heikkoina hetkinä". Ja tätä en sano sillä että ero olisi oikea ratkaisu, vaan sillä tohdin näin sanoa kun kerrot teidän päätyneen jo eroon. Muista ne eroon johtaneet syyt silloin kun tuntuu ettet jaksa uutta elämää rakentaa. Kyllä sinä jaksat ja selviydyt - moni muukin on erosta selvinnyt minun lisäksi. Tsemppiä ja voimia - niitä tarvitset!
Voi, olet niin samassa tilanteessa kanssani, kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista! Yhtä itkua ja surúahan tämä ainakin tällä hetkellä on.
Ei se ero aina sitä tarkoita, että taivas romahtaa niskaan. Itselleni tuli ero yllätteän vajaa vuosi sitten. Aluksi kaikki oli kaaosta ja silloin on vain tärkeintä jotenkin selvitä. Mutta ajan kanssa, eikä se tarkoita vuosia, vaan muutaman kuukauden kuluttua jo alkaa helpottaa. Tuo vaihe mitä nyt elät, kun olette vielä yhdessä mutta eropäätös on jo tehty, on se raskain ja tunteellisin. Kun olet elänyt jonkin aikaa eronneena, huomaat elämässäsi myös uusia mukavia asioita. Sain sen käsityksen, ettei teidän eroon liity raivoavaa vihaa. Siksi on mahdollista, että teidän välit paranevat ja teistä voi tulla oikeasti hyvät ystävät. Saat sen mistä luovut.
Mutta sellaisen toiveen varaan ei voi jäädä henkisesti roikkumaan, vaan se on mahdollista. Jos niin ei käy, silloin voit ainakin olla varma, että eropäätöksenne oli oikea. Ja vielä, nk. helppoja hyviä eroja ei ole olemassa. Eroon liittyy aina paljon surua ja tuskaa eikä kannat niitä tunteita itseltään kieltää, koska ne vievät sinua elämässä eteenpäin.
Hei, itse olen samassa tilanteessa nyt. En ehkä osaa neuvoa, koska tilanne päällä, mutta ymmärrän tilanteen. Samanlaista luen kirjoituksestasi kuin omasta elämästä. Meillä johti eroon myös muutkin asiat kuin "erilleen kasvattu", mutta riipii se aina. Kuinka kauan teidän erosta? Me olemme vatvoneet tätä jo n. 3 vuotta ja nyt toinen vaihe lähtee käyntiin 8.12. Olemme käyneet sossussa, ja pankissa ja ensi viikolla taas. Itselläni sydämentykytystä, huimausta, väsymystä. Olen sairauslomalla ja aion pyytää lisää. 3 alaikäistä lasta sentään huollettava. Vertaistukea jos kaipaat?
Aloittaja voisi paljastaa mitkä hirveydet ajavat kaksi nuorten lasten vanhempaa "pakkoeroon" vastoin tahtoaan. Kyllä avioliittoa voi lasten ja yhteisen kodin vuoksi jatkaa monin tavoin, antaen itselle ja toiselle enemmän vapauksia tahoillaan.
Jostakin lehdestä luin, "jokainen ero, jossa lasten asioista voidaan sopuisasti keskustella ja päästä sopimuksiin, on turha".
Ahaa... eli avioliitossa pitäisi elää ns. kaveripohjalla vaikka? Jos rakkaus on hävinnyt niin etsitään sitä avioliiton ulkopuolelta, mutta naimisissa pysytään!!! Mikään ero mielestäni ei ole turha, kaikkien eroihin on syy: iso tai pieni, syy kuitenkin.
Että ärsyttää tollaset "pakkoavioliitot"... kukaan ei ole onnellinen, näytellään vaan onnellisia kun naapuritkin näyttelee... Arggghhhh.
Ja toisekseen, kyllä lapsetkin ajan myötä huomaavat, ettei vanhempien välit ole ehkä niin lämpöiset kun pitäisi, vaikkakin isinä ja äiteinä olisivatkin huippuja.
Anteeksi purkaukseni
Jaahas. Molemmat kulkevat omia polkujaan, kotona käydään päivittäin tai ehkä vuoroin nukkumassa. Sekö on lapsille/nuorille hyvä esimerkki parisuhteesta?
Yksikään ero ei ole turha, jokaiseen on syy ja tarve.
Aikaa myöten helpottaa, Kun ymmärtää, että kaikella on aikansa, niin avioliitollakin.
Kaikki helpottaa aikanaan. Omasta erostani on 1,5 vuotta aikaa. Välillä tulee kuitenkin exää ikävä. Välit meinasivat lämmetä tuossa muutama kuukausi sitten, mutta päätimme kuitenkin olla erillään. Liian erilaisia olimme toisillemme. Olen kolmen lapsen viikonloppuisä, joten lapsia näen onneksi säännöllisesti. Sovimme myös, että vietämme joulun yhdessä, jotta lapsilla olisi hyvä ja turvallinen joulu. Voimia sinulle aloittaja! Ja tietenkin myös kaikille muille juuri eronneille tai eroa harkitseville.
Itse olen nyt eron partaalla kun avio-onni ei enää kukoista vaan joka päivä jostain aina riitelemme. Olen asunut nyt n.3 viikkoa ystäväni luona ja lapset kysyvät milloin tulen kotiin. Talo jossa puolisoni ja lapseni asuvat on minun. Mutta herrasmiehenä annoin heidän asua siinä. Mutta jos tässä ero tulee ( jolta tämä nyt näyttää) on minun laitettava vaimoni ulos. On myös toinen huono puoli erossa, lapset. Kummalle? Vaimoni ja minä emme ole tulleet toimeen edellisiin 2 kuukauteen. Avioliitto on aivan romuna. Paperit lähtevät pian varmaankin vetämään. Mitä ihmettä oikein teen? Lapset haluaisian itselleni.
Oletko tosissasi luovuttamassa kun ette ole tulleet toimeen 2 kuukauteen?? Ei avioliitto mene romuksi kahdessa kuukaudessa, ellei toinen ole pettänyt, hakannut tmv...hyvin vakavaa.
Lasten kohdallahan ajatellaan lasten etua ei sitä mitä sinä tai vaimosi itsekkäästi haluatte. Miksi sinun kuuluisi lapset saada yksin itsellesi? Kostoksiko?
Kuule nyt otatte itteänne niskasta kiinni ja puhutte. selvitätte juurta jaksaen mistä on kyse. Ilman huutamista ja syyttelyä. Menkää terapiaan, avioliittoleirille, kunhan hankitte tietoa mm. kommunikoinnista, erilaisista luonteista jne...
Jos tilanteen taustalle ei ole mitään isoa teidän velvollisuutennen vanhempina on taistella parisuhteenne ja perheenne puolesta!!!
Suosittelen aluksi hankkimaan kirjan Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, kirjaa käytetään perusteoksena Fisher eroseminaareissa. Voit myös osallistua eroseminaariin, joka on erittäin toimiva vertaisryhmä eronneille. Sen avulla kokemukseni mukaan voi käsitellä eroansa riittävän perusteellisesti, alkaa eheytyä ja pystyy tukemaan lapsiakin omissa erokriiseissään. Ero voi olla yksi aikuiselämän suurimpia kriisejä, kannattaa hakea tukea ja voimia seminaarista.
Olen huono antamaan mitään neuvoja, koska käyn juuri eroa itsekin läpi. Monta vuotta on suhteemme mennyt vähitellen huonommaksi. Joku on joskus sanonut että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta jos elämä on yhtä pään seinään hakkaamistä viikosta ja vuodesta toiseen, ei enää jaksa. Minulla se meni siihen että olen ollut erittäin ahdistunut jo viimeisen vuoden ajan. En halunnut mennä kotiin jos mies oli siellä yms. Elämästä katosi kaikki ilo. Mukana kuvioissa kaksi lasta. Lapsetkin kysyneet usein "miksette eroa, kun vain riitelette". Niin me sitten erottiin, ei tosin lasten päätöksestä vaan ihan yhteisestä aikuisten päätöksestä. Ja minä olisin varmaan ollut vähitellen jossain hoidossa jos olisin tätä suhdetta jatkanut, niin rikki aloin olemaan.
Viimeinen kuukausi saman katon alla oli kauhea. Minulla oli oksettava olo kokoajan. Heräsin aamuisin pahoinvointiin ja menin iltaisin nukkumaan pahoinvoivana. Yritin hukuttaa pahaaoloani töihin, tein iltaisinkin kotona paljon töitä. Olotila parani kun kerroimme lapsille vanhempien tulevasta asumuserosta ja sain uuden asunnon ja pystyin aloittamaan pakkauksen muuttoa varten. Muutto oli kauhea ja minä olin aivan rikki-poikki ja itkin monta päivää ennen ja jälkeen muuton. Toisaalta tuntuu että rakastan miestäni edelleenkin, samalla kun vihaan häntä. Ja yli 10 yhteistä vuotta, yhteisessä, rakkaudella laitetussa kodissamme. Muutto sieltä pois oli erittäin vaikeaa. Mutta minä selviydyn ja sinä selviydyt!
Kun sain mukavaan uuteen asuntooni tutut huonekalut ja muutaman kaverin auttamaan laatikoiden purkamisessa, alkoi elämäkin jo ihan hiukan hymyillä. Kyllä se tästä vielä, pakkohan sen on. Nyt lähinnä taistelen, menenkö töihin, jaksanko mennä vai haenko sairaslomaa. En halua mennä töihin enää itkemään enempää.
Kun luin näitä kirjoituksia ja mietin voiko kukaan kokea asioita samalla tavalla kuin minä, niin sinun tuntemuksesi olivat samanlaisia kuin minulla. Sillä erolla, että minä olen mies ja sinä nainen. Minulla on myös kaksi lasta. Olin nuorempana melkoinen hunsvotti, eikä minulla ollut suurempia periaatteita, mutta kun lopulta menin naimisiin olin yhden naisen mies. Se on minun periaate. Kuvittelin, että naisella on myös sama periaate. Nainen jota rakastin oli minun mielestä parasta mitä koskaan olin kokenut. Aika nopeasti huomasin, että olemme liian erilaisia, mutta silti halusin yrittää liittomme ja lasten takia. Mutta nainen ei enää halunut, vaan sysäsi kaiken syyn minun niskoille. Hain avioeroa, jotta saisin hänen silmänsä avautumaan, mutta ne menivät lopullisesti kiinni. Nyt meidän ero on virallinen. Lapset asuvat minun kanssa. (tästä tiedän, että kaikki vika ei ole minussa) silti kaipaan vaimoani, vaikka en enää koskaan halua ees nähdä häntä. Haluaisin aloittaa elämisen taas uudelleen.
Hunsvotti minäkin olin, mutta kun menin naimisiin niin halusin panostaa siihen ihan täysillä. Muutuin aika paljon tässä vuosien myötä, halusin lapsillenikin kunnon äitin joka on läsnä aina kun lapset äitiä tarvitsevat. Ero oli senkin takia pakko toteuttaa, koska aloin olla niin ahdistunut, etten enää jaksanut iloita edes lasteni seurasta.
En ole asunut kuin muutaman viikon uudessa asunnossa ja huomaan jo että ilo alkaa hiipiä takaisin sydämeeni. Nauran taas hassuille asioille ja jaksan olla lasteni arjessa päivä päivältä paremmin.
Syytän itseäni erosta erittäin paljon, Järjellä tiedän että kaikkeni tein, mutta tunteet sanovat että minun olisi pitänyt tehdä enemmän. Työstin tätä eroa yli neljä vuotta, joten ei tämä ihan tuulesta temmattuna tullut. Olen joustanut loputtomiin, niin paljon että väsyin lopulta itsekin, Minäkin olen se joka haki avioeroa, kuvittelin että hänen silmänsä lopultakin avautuisivat. Mutta hän, periaatteen miehenä, ei halunnut eroa peruakaan kun siihen on kerta lähdetty.
Kun kysyin ymmärrätkö miksi tähän on tultu, vastauksena oli että turha sitä on miettiä, nyt vain jatketaan eteenpäin. Minä en muuta teekään kuin mietin miksi tähän on tultu. Toivoisin että hänkin käsittelisi sitä omalta osaltaan, mutta ilmeisesti kaikki eivät halua pohtia näitä asioita sen syvällisemmin.
Kuulostaa niiin tutulta. Ehkä myös helpottavalta. Vaikka olen todella pahoillani tilanteestasi, niin on helpottavaa tietää, että on muitakin samassa tilanteessa. Voimia sinne. Taitaa olla niin, että meidänkin(huomenna) kolmivuotinen avioliitto on tullut päätökseensä..:(
Hei,
Niin kuinka tästä kaikesta selvitään, samaa mietin.
Meilä akuutti tilanne, ero, jota molemmat pohtineet paljon.
Koko sykyn ajan olen itseltäni kysynyt rakastanko tuota miestäni enää?
Yksi ilta mieheni kuitenkin"ehti " ensi ja sanoi ettei jaksa jatkaa.
Toista ospuolta ei kuulemma ole mutta kuitenkin läheiseksi tullut naispuolinen työkaveri on olemassa.Mieheni tukenut kuulemma tätä työkaveriaan vaikeassa suhdekriisissä. Otollisessa tilanteessa suhteen eteneminen on siis hyvin mahdollista.
Huomaan, jos olen rehellinen , että itsekin kaipaan asiasta peilaamista jonkun miehen kanssa, mutta ei ole ketään.
Ihmettelen reagtiotanii nimittäin itku ei ole tullut. Yleensä olen tunneherkkä.
Psykosomattisesti kyllä reagoin , veranpaine heittlee, nukun huonosti, olen kuin kuumilla kivillä tärinää ja levottomutta, mahaan sattuu jne..
Outoa tässä tilanteessa mutta seksielämää vielä on , jopa parempaa, sitä mikä
on vuosia puuttunut.
Onkohan oikein ja mistä se kertoo?
Haluaisin vaikka puhua jonkun kanssa!
Itse hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin kaikki edelläolevat. Ilmeisesti vaikka jokainen ero on erilainen, ovat kokemukset hyvin samanlaisia.
Viimeiselle sanon varoituksena: valitettavasti seksi paranee usein oudolla tavalla ennen eroa, kun jompi kumpi on ihastunut toiseen. :(.
Olipa taas tarinoita...
Useimmat kirjoittajat varmaan tulevat eroamaan, vaikka vaikuttavat niin sopuisilta, jotenkin ei vain "huvita".
Antakaahan kun arvaan; Kaikki jotka kuvittelevat, että "erotaan sovussa ja siististi", niin tulette katkerasti pettymään.
Kun ero on tosiasia, niin silloin ne riidat vasta toden teolla alkavat.
Monelle alkaa suoranainen helvetti tämän tylsyyden jatkoksi.
Riitelette ihan kaikesta, roinasta ja ennen kaikkea lapsista.
Haluaisin olla väärässä, mutta pahoin pelkään, että en ole.
Palatkaahan aina joskus kertomaan miten kävi.
Narsistit älkööt vaivautuko.Tällä tarkoitan sitä, että jos joku jo aiemmin eronnut aikoo kirjoittaa, että "me ainakin erosimme sulassa sovussa", niin en usko ennen kuin kuulen toisenkin osapuolen näkemyksen.
Itse erosin kymmenisen vuotta sitten juuri niin, mutta tässä sitä vain taas kerran istutaan tällä foorumilla verisuoni tykyttäen. Erosta ei kai pääse koskaan yli jos on lapsia?
Jotkut todella eroavat sovussa ja siististi. Kaikki pystytään sopimaan. Aina tietysti helpottaa jos on avioehto tai ei vaikka omaisuutta ollenkaan :). Mutta talot, autot ja huvipurret jopa lapset! kyetään jakamaan suurinpiirtein sovussa, jos molemmat ovat jotakuinkin normaaleja ihmisiä.
Usein erot johtuvat kuitenkin toisen persoonallisuushäiriöstä. Silloin sopuero on mahdoton. Se on persoonallisuushäiriöiden viimeinen mahdollisuus vi***uilla ja tehdä kiusaa kumppanille/lapsille.
Itse epäilin, ettei oma eroni tule sujumaan, koska ex ei muutoinkaan huomioinut minua ja lapsia. Miten hän erossa olisi yhtäkkiä kyennyt? Riitahan tuli kaikesta. Joskin kaikki saatiin lakimiesten kautta sovituksi. Huoltajuutta ei olisi saatu, ellei lapsista nuorinkin olisi ollut jo 12v täyttänyt.
Naristi sanoo "me erosimme sulassa sovussa" tai "kumppani teki eron oikein mahdottoman vaikeaksi" aina sen mukaan, miten hänelle itselleen on eniten hyötyä.
Näin se on minunkin kohdalla eli ero mielessä on ja pysyy, ei se unohdu koskaan, välillä katkeria tunteita vaikka erosta jo kymmenen vuotta ja itse lähdin.
Ei edes uusi suhde auttanut?
Tätä minäkin pelkään. Kaikki kuitenkin puhuvat siitä he...tistä mikä alkaa eron jälkeen. Itsekin mietin, olisiko kuitenkin yrittänyt vaikka hammasta purren jatkaa ja päätä seinään hakaten yrittää pysyä yhdessä, kun ei se erokaan kuitenkaan tule helppo olemaan. Tulevaisuus näyttää.
Itse eronneena voin kertoa, että avioliittoni oli parasta aikaa elämässäni, vaikka viimeiset 3 vuotta oli yhtä riitaa emmekä eroneet sopuisasti!
Tälläkin hetkellä tunnen katkeruutta puolisoani kohtaan, emme ole edes puheväleissä. Onneksi kohta aikuiset lapset hoitavat jo itse vierailunsa yms. Minun on mahdoton puhua entisen mieheni kanssa, jos pitäisi,menen lukkoon enkä saa sanaa suustani.
Miten tässä näin kävi? Toinen sai vapautensa, mitä niin kovasti kaipasi. Kyllä suhteen eteen kannattaa tehdä töitä! Yhteinen menneisyys ja lasten pikkulapsiaika, se nostaa jatkuvasti kyyneleet silmiini. Olisi ollut mukavaa niitä yhdessä muistella, mutta tilanne on toinen nyt.
Hei
Meilläpä tuli ero kesälomien jälkeen, joka oli katastrooffi.En ole liki koskaan tehnyt mitään oikein, mies mollasi usein ei sitä noin tehdä vaan näin enkä juuri koskaan saanut kehuja.
Alkutaipaleella oli toisin kouluttauduin välissä ja olin töissä miesvaltaisella alalla ja ilmeni mieheni olevan mustasukkainen, vitsejä lenteli töissä kaksimielisiäkin ja olen ihan kivan näköinen nainen ja minusta pidettiin ihmisenä. Muutimme ja jäimme molemmat kotiin ja siitä alkoi helvetti alistamista ja määräilyä ja minun vähättelyä.Lopulta mies pyysi minus lähtemään kahdeksi päiväksi pois ja sitten jutellaan.... keskustelua ei ole käyty koskaan, asunnosta olen saanut puolet rahana, mies hakenut eroa, mitään en ole päässyt hakemaan entisestä kodistani, koska minulla ei kuulemma ole asiaa sinne.Tammikuussa mies hakee varmaan lopullista eroa, silloin pitäisi loput omaisuudestamme jakaa. Lapsenu jäivät miehelle ja ovat luonani viikonloppuisin ja lomilla. Ainoa lohtu on että muutan ensi syksynä lähemmäs ja pääsemme viikko viiko rytmiin lasten kanssa. Miehelle kerroin mitä huonekaluja tulen eron jälkeen ottamaan, mies sanoi et voi ottaa niitö kun sittenhän minä joudun ostamaan uudet...olen ollut 5kk yksin ja olen vieläkin rikki ko tilanteesta ja kaiken olen joutunut hankkimaan omaan kotiini. Mies väittää ettei minulla ole mitään otettavaa sieltä... työkaluja, kaksi venettä, irtaimisto kaikkineen ne kuulemma kuuluvat hänelle avioehtoa ei ollut joten oikeuteenko tässä pitää vielä lähteä.Emme ole mieheni kanssa juurikaan puheväleissä.
Olemme asumuserossa ja ero astuu voimaan kohta.En haluaisi nähdä exää, mutta hän haluaa auttaa...korjaa tietokonetta, käyttää autotallia...Hän ei ota lapsia luokseen säännööllisesti, ei itse pyydä heitä luokseen.Naruttaa meitä edelleen vaikka ollaan erottu.Antaa muka meidän asua ja jatkaa elämäämme kuin ennenkin mutta on kuitenkin kokoajan kyttänä läsnä.Mitä teen , jos kiellän kaiken menee varmaan talo myyntiin ja kaikki lapsille tuttu uusiksi.En tosiaan aio enää yrittää uudelleen.Henkinen väkivalta riittää minulle ja lapsille...