Jostain syystä taidan kuulua siihen kansanryhmään, jolla ei ystäviä saati kavereitakaan ole. Menetin erinäisissä onnettomuuksissa n. 10 vuotta sitten ne muutamat ystävät ja kaverit joita silloin oli ja sen jälkeen ei ole ketään tilalle tullutkaan.
Vika lienee minussa. Mutta en nyhjää paikallani, käyn harrastuksissa, töissä ja muutenkin ulkona - mutta aina yksin. Nyt tässä vuosien saatossa siihen on tottunutkin, joten enää se ei niin paljoa haittaa, mutta silloin ns. ulkona ollessani kun muilla on kavereiden kesken hauskaa niin itse katson vain kuinka hikikarpalot valuvat olutlasin kyljessä. Joskus se kirpaisee.
Puhelin on minulla lähes tarpeeton väline, sillä siihen soittaa lähinnä vanhemmat tai sitten töistä jostain kiireellisestä asiasta. Muuten en sillä vekottimella tee mitään. Sähköpostissa ei liiku mainosten lisäksi muita viestejä juuri ollenkaan.
Käyn useita kertoja vuodessa erilaisissa suuremmissa tapahtumissa ja pyrin olemaan siellä järjestävässä porukassa mukana, mutta tapahtuman jälkeen sitä lähtee taas aina yksin kotiin. Harrastusseuroissa, joissa olen mukana, ei minua muisteta kuin silloin jos tarvitaan jotain akuuttia hätää varten apuja. Muuten saan olla rauhassa heiltäkin.
Liekö kohtalotovereita Suomessa minulla ollenkaan, vai olenko tässäkin asiassa yksin?
Vika lienee minussa. Mutta en nyhjää paikallani, käyn harrastuksissa, töissä ja muutenkin ulkona - mutta aina yksin. Nyt tässä vuosien saatossa siihen on tottunutkin, joten enää se ei niin paljoa haittaa, mutta silloin ns. ulkona ollessani kun muilla on kavereiden kesken hauskaa niin itse katson vain kuinka hikikarpalot valuvat olutlasin kyljessä. Joskus se kirpaisee.
Puhelin on minulla lähes tarpeeton väline, sillä siihen soittaa lähinnä vanhemmat tai sitten töistä jostain kiireellisestä asiasta. Muuten en sillä vekottimella tee mitään. Sähköpostissa ei liiku mainosten lisäksi muita viestejä juuri ollenkaan.
Käyn useita kertoja vuodessa erilaisissa suuremmissa tapahtumissa ja pyrin olemaan siellä järjestävässä porukassa mukana, mutta tapahtuman jälkeen sitä lähtee taas aina yksin kotiin. Harrastusseuroissa, joissa olen mukana, ei minua muisteta kuin silloin jos tarvitaan jotain akuuttia hätää varten apuja. Muuten saan olla rauhassa heiltäkin.
Liekö kohtalotovereita Suomessa minulla ollenkaan, vai olenko tässäkin asiassa yksin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kaivata menoa ja meininkiä. Jos kaipaat, mikset pyydä jotain kivaa tyyppiä töistä viikonlopun viettoon? Netistä löytää seuraa jne.
Minä olen saanut baareista ja "seikkailuista" yllin kyllin, sekä tarpeeksi ihmisten kaksinaamaisuudesta. En halua mitään muuta, kuin elää rauhassa. Suoraan sanottuna on hel.etin ihanaa mennä yksin lenkille, ilman ketään rasitetta, joka höpöttää omia juttujaan ja juoksee metrin edellä.
Nuorena voi kaivata menoa ja meininkiä mutta näin 35 vuoden iässä ei enää jaksa mennä aivan sillä tavalla kuin ennen. Mutta yksinkään ei ole aina kiva olla.
Ns. kivoja tyyppejä ei töissä valitettavasti ole, eikä täältä kuuluisasta netistäkään olen seuraa löytynyt.
Mutta oikeassa olet, lenkille on todella kiva mennä aivan yksinkin - ei ole kukaan keskeyttämässä omia ajatuksia eikä höpöttämässä omia juttujaan.
Kirjoituksessasi oli jotakin tuttua. Tuntuu, että näin aikuisemmalla iällä on enää vaikeampaa vain löytää niitä ystäviä, tai ainakaan niitä todellisempia joiden kanssa voisi vielä syntyä se sydänystävyys.
Jos mietin omaa elämääni, on se myös suurimmalta osaltaan ollut yksinäisempää, eli eipä näitä kaivattuja ja todellisia ystäviä ole oikein ollut. Etsitty kyllä on elämän varrella ja monia ihmisiä tavattukin. Ei vain kohdalle oikein ole sattunut samantyyppistä tai -oloista ihmistä, jonka kanssa olisi synkannut tai tuntunut siltä että kemiat kolahtaa syvemminkin ja tunnumme myös ihmisinä olevamme aidosti ja oikeasti toisistamme kiinnostuneitakin. Tai että löytyisi myös niitä samanlaisia kiinnostuksen tai harrastusten kohteita, mistä voisi syntyä jonkinlainen kiinnostustus ja ehkä myös se ystävyyden alku. Taas elämänmuutokset ovat paljolti vaikuttaneet ystävyyssuhteisiin, jolloin ystävyys on saattanut kariutua tai lopahtaa, esim. pitkän välimatkan vuoksi.
Kyllähän mukava olisi jos olisi sellainen ystävä, joka asuisi lähellä ja jota voisi tavata ja nähdä suhteellisen usein. Itseltäni ainakin sellainen ystävä puuttuu. Tosin eri tapahtumiin voin mennä yksinkin ja kaikkeen ei seuraa välttämättä aina kaipaakaan mukaan. Joten yksin meneminen tai liikkuminen ei ole ongelma, mutta joskus olisi kiva mennä vaikka yhdelle. Tai esim. jonnekin taide-, musiikki- tai kulttuuritapahtumaan jonkun kanssa jota samoin se kiinnostaa ja viettää näin yhteistä aikaa.
Olisiko tuo sinun ongelmasi vähän samantapainen ja et vain ole kohdannut ketään kiinnostavaa tai samantyyppistä ihmistä? Tai et tee asialle tarpeeksi ja lähesty jotain ihmistä itse. Tai voisitko liittyä mukaan johonkin uuteen harrastukseen minkä kautta voisi sitten tutustua edes uusiin ihmisiin?
Harrastuksia on tällä hetkellä varmasti jo aivan riittävästi ennestäänkin, joten uusia en aloita. Ihmisiä näen viikoittain paljon, joten siitäkään ei asian pitäisi kiinni olla.
Suurimmaksi osaksi taitaa ongelma olla kiinni luonteestani. Ehkä se tosiaankin on hieman erakkomainen, ei kuitenkaan syrjään vetäytyväinen. Tulen toimeen aivan erityisen hyvin itsekseni ja kaipaan myös yksin oloa. Siksi joskus lähden yksin metsään "tuulettumaa", patikoidessa kun ajatuksetkin kirkastuvat.
Uusia ystäviä tai kavereita en aio hakemalla hakea. Myös itselleni sana "ystävyys" on melko vieras, sillä siihen kategoriaan en luokittelisi kuin vain tarkkaan harkitut ihmiset. Muutoin voivat olla lohkossaan "kaverit".
Tällä hetkellä kukaan ns. lähipiirissäni ei tiedä minusta kuin joitain tiedonmurusia, joita olen kertonut. Ja tässä se ehkä ongelma piileekin..
en halua että kukaan tietää minusta juuri mitään. Koetan pitää oman
anonymiteetin mahdollisimman hyvin kunnossa.
Mutta taas toisaalta, joskus.. joskus olisi vain kiva jutella kaikesta myös mitä omassa elämässä tapahtuu. Tyhjille seinille ei tunnu järkevältä jutella, mutta minkäs teet. Näillä mennään eteenpäin.