Suhtautumisongelmia

Minulla on vähän sama ongelma. Jo kotona totuin huonoon kohteluun isältäni, joten huonosti kohtelevan miehen kanssa olin kuin kotonani. Olen silti taistellut tätä huonommuuden tunnetta vastaan. Sillä syvällä sisimmässäni tiedän että olen ihan yhtä hyvä kuin muut. Nykyinen mieheni tietää sen ja kohtelee hyvin. Myös minulla on vanhasta muistista sellainen olo että en ansaitse hänen rakkautta. Ja vain siksi että minulle sattui ilkeä isä. Se ei ole minun vika, eikä se mitä hän väitti pidä paikkaansa. Vaikeaa tämä silti on, olen niin sisäistänyt huonomman ihmisen roolin ja tunnistan sen monessa tilanteessa. Positiivista palautetta on vaikea ottaa vastaan ja epäilen aina kun joku kertoo pitävänsä minusta. Täysin järjetöntä.

Sinä et myöskään ole yhtään ketään huonompi, luulen että olet kuin minä, tottunut huonoon kohteluun.

Minäkin käyttäydyin samalla tavalla edellisissä suhteissa, kiukuttelin ja haastoin riitaa saadakseni jotain huomiota. Tämän hetkisestä miehestä haluan pitää kiinni, hän on kultakimpale. Yhden kerran olen purkautunut epävarmuuttani hänelle samalla tavalla kuin ennen. Se pelästytti ja pelkään että alan purkaa vanhoja kaunojani häneen, mitä hän ei ansaitse.

Siksi olenkin tätä asiaa paljon miettinyt ja tiedän että minun täytyy päästä yhteisymmärrykseen itseni kanssa. Minun täytyy tajuta että ei ole sellaista asiaa mikä tekee minusta huonomman. Eli itsetunnonkohotusemontti. Sitten miehenikin saa hyvän suoraryhtisen naisen itselleen, eli minut. Ensimmäinen mihin tulee kiinnittää huomiota on oma ajattelu tässä hetkessä. Älä anna itsellesi lupaa mollata itseäsi. Pysy tiukkana. Ja kun keskityt muutenkin läsnäolemiseen, pystyt helpommin vaikuttamaan käyttäytymiseesi. Anna kiukkujen mennä ohi, älä noteeraa niitä jos niille ei ole oikeaa syytä. Keskity ajattelemaan positiivisia asioita. Ole kiitollinen ja onnellinen siitä että olet saanut elämääsi jotain niinkin ihanaa kuin miehesi. Nämä ajatukset ovat helpottaneet minua paljon, vaikka itsesääli yrittää välillä itsepintaisesti nostaa päätään. Minä taistelen. Tsemppiä!

Hei!
Tämä ei ole mikään kaikkein tuorein ketju, mutta tuli tässä mieleen, että saisiko teiltä tietoa/neuvoa, kun olen aika samanlaisessa tilanteessa. Tuo kakkosen vastaus sai minut miettimään omaa käytöstäni. En tiedä olenko saanut huonoa kohtelua kononani lapsena, mutta aivan lapsema muistan monta kertaa itkeneeni ettei isä rakasta... Hänellä kun oli ikävänä taipumuksena susia esikoista ja purkaa kiukku minuun. Kuintenkin myöhempinä vuosina välimme paranivat, kenties äitini huomautusten jälkeen.. Mutta edelleenkin otamme herkästi yhteen.
Mietin tässä siis sitä, että kun välit isääni eivät ehkä olleet aivan ihanteelliset, niin olisiko sillä vaikutusta siihen, että ensimmäinen poikaystäväni oli karmea ihminen ja kohteli minua todella törkeästi, nykyinen on taivas, mutta minun on vaikea luotttaa häneen kun en usko että hän voi olla niin hyvä.

Moi!
Olen sellainen tyyppi joka yleensä lukee näitä juttuja. Ja tosi harvoin kommentoin.
Mutta nyt sattui kohdalle ja on pakko kertoa oma kohtaloni.

Olen mies. Juuri kuvatunlainen ihanne mies. Olen hellä, huomaavainen, ymmärtävä, puolisoa tukeva, empaattinen etc.
Tuon kukkia, ostan lahjoja, hieron, silitän, juttelen, olen avoin ja erittäin huunorin tajuinen ja älykäs. Valmis päähänpistoihin, mutta rauhaa rakastava perhe ihminen. Kaiken lisäksi olen komea ja hyvin menestynyt työssäni. Lapset ovat tärkeitä minulle ja välitän ylipäätään läheisistä ihmisistä. Olen seurallinen ja sosiaalisesti suuntautunut. Pukeudun hyvin ja suunnittelen ja teen asioita. Rakennan ja remontoin ja teen piha töitä. En ole sohvaperuna.. ja myös olen eroottisesti latautunut ja tuotan puolisolleni mielihyvää (paljon ja hyvällä prosentilla) ;)
ja niin edelleen.. ja tämä ei ole itse kehua. Vaan ihan todettua..

Mutta ongelmani.. oli onnellisessa parisuhteessa, naimisissa pitkän n. 16 vuotta.
Tämä suhde kariutui pitkälti työni takia jne.. Silloin erotessa ex-vaimoni sanoi. ettei koskaan tule saamaan yhtä ihanaa ja hyvää miestä. Sattui ihan pirusti..

Erotessamme lapset jäivät minulle.. kertoo paljon jutusta ja minusta. Nyt myöhemmin olemme järjestelleen asoita uudelleen.

Nyt olen seurustellut n 2 vuotta aivan ihastuttavan naisen kanssa. Ja oppinut entisitä virheistä. Nyt hän haluaa erota minusta. Loppujen lopuksi ilamn mitään varsinaista syytä. kertoo edeleen rakastavansa minua jne. Mutta ei voi luottaa minuun.. Koskaan en ole pettänyt puolisoani enkä muutenkaan luottamusta. Mutta olen hyvä ihminen ja AVOIN. Kerron ja kysyn ongelmista ja suunilleen kaikesta.

En myöskään ole mikään "tosuukka". Vaan sanon mielipiteeni ja tarvittaessa haastan.. Että en mielestäni ole liian kiltti.

Mutta se ongelma. Jo kaksi naista on halunnut minusta eroon. Vaikka kumpikaan ei löydä minusta juuri mitään vikaa tai syytä erolle..

Pistää miehen mielen matalaksi ja surulliseksi. Miksi minulle ei suoda onnea..

Eli viesti ketjuun liittyen. Olenko liian hyvä tapaus/tyyppi..

lainaten erästä naisystävääni "S*** sinussa ei ole mitään vikaa, olet vain tehnyt vääriä valintoja".

Tämä jälkimmäinen vaan on juuri nyt akuutti tilanne.. ja en vaan jaksa ymmärtää..


Siis en tiedä. Pitäisikö alkaa kohdella naisia tylymmin ja huonommin??



Jos teillä on hyvä mies. pitäkää siitä kiinni!!

"Ero tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.. "

Niin se varmasti onkin jos et ole valmis yhtään kasvamaan ihmisenä ja koettamaan muuttumaan parempaan suuntaan. Tuo "no minä nyt vaan olen tällainen enkä muuta voi"-asenne tulee kyllä vastaan sinua monessa muussakin tilanteessa elämässäsi. No, itsehän päätät miten elämäsi elät.

NINKÖ

Kerrankin täällä järkevää ja aikuismaista keskustelua. Tämän saman ongelman kanssa painiskelevat varmaan monet pariskunnat. Toinen rakastaa ja on kiltti mutta riittääkö se?
Naiset rakastuvat renttuihinko? Onko hankala suhde niin haastava, että se antaa sisältöä enemmän kuin täydellisen miehen kanssa tasainen elo?

Minä en olisi osannut arvostaa nykyistä miestäni oikealla tavalla, jos ei eteeni olisi tullut monta huonoa suhdetta. Vasta, kun olin tarpeeksi monta kertaa tahkonnut huonossa suhteessa, tajusin nykyisen mieheni arvon. Näin varmaan käy useille. Olen ratkaissut ajoittaisen huonommuuden tunteeni antamalla tilaa miehelle ja suhteelle. Minä en tiedä useinkaan oikeaa käyttäytymismuotoa, mutta mieheni tietää. Hän on oikeassa olemalla oma itsensä. Näin "passaamalla" ja kuulostelemalla annan suhteelle tilaa.

Olen 53v ja erosta 9 vuotta. Tein monta lapsellista virhettä ja samoin ex. Miettinyt kovin tietysti mitä pitää jatkossa pyrkiä tekemään toisin. Luulen, että löysimme toisissamme samanlaisen epävarman ja huonon itsetunnon omaavan ihmisen. Ex tuki minua monta vuotta, tsemppas ja kannusti, sitten heittäytyi ilkeäksi - varmaan että saisi riuhtaistua itsensä eroon. Hän rakastui toiseen ja olin loukattu. Paras oli kuitenkin ero. Olen joutunut paljon miettimään itseäni ja tullut tulokseen, että minusta ei ole parisuhteeseen, surullista. Lapsuudessa en saanut tervettä itsetuntoa. Se vaikuttaa etenkin läheisessä suhteessa, vaikka töissä pystyy olemaan kovinkin taspainoinen ja vaikuttamaan ihan ok ihmiseltä.

.. Ja sen verran pitää lisätä. Että minulla ei ole pahaa sanottavaa näistä naisista. Mitä nyt ensimmäisen suhteen jälkipuinnissa esille tulleet asiat ovat aiheuttaneet vihaa ja katkeruutta. Silti en lähde heitä mollaamaan. Ja varsinkin tämä myöhempi, oli minulle lähes täydellinen tapaus. Mutta joskus vaan ei kaikki mene niinkuin kuuluisassa Strömsössä.. ;)