Olen 35v nainen, avioliitossa ja lapsi.
Muistelen haikeana, miten ihanaa miehelläni ja minulla oli kun tapasimme, lähes 10 vuotta sitten...
Oi sitä tunteiden paloa, intohimoa, romantiikkaa, mies toi kukkia usein, avasi jopa auton ovet... seksiä oli aivan älyttömän paljon...
Kaikki on toisin. Nykyään ok, turvallista varmaan, mutta ... tylsää.... Mies ei kauheasti jaksa enää päätään vaivata minun yllättämisillä tai muullakaan, kaipa ajattelee, se on nyt vaimo tai jotain, en tiedä.
Olen ikuinen romantikko, ollut aina, rakastan romanttista hekumallista intohimoista rakastumista. Onko tosiaan niin, vaikka kenen kanssa olisit, se ei vaan ole alkuhuumaa ja hekumaa enää vajaa 10 vuoden ja lapsen tekemisen jälkeen???
Lapsi on aivan ihana, toki, siitä ei ole kyse.
Janoan romantiikkaa, sitä tunnetta kun toinen vie jalat alta, kyltymätöntä seksiä, ihailua ja kauniita sanoja ja kehuja, herrasmieseleitä.
Onko jokaisen, joka on pitkään naimisissa ja lapsia, vain tyydyttävä siihen tosiasiaan, sitä hekumaa ei ole enää? Vai voisiko olla???
Joskus olen JOPA eroa miettinyt mutta silloin taas järki sanoo, muuttuisiko mikään? Jos löytäisin unelmien miehen joka pitäisi kuin kukkaa kämmenellä, seksi olisi upeaa ja sitä olisi paljon, olisiko tilanne sama kuin nyt on, sitten vuosien kuluttua?
En ole pettänyt mutta myönnän, olen tuntenut kyllä vetoa muutamiin miehiin. Mutta mitään en koskaan ole tehnyt.
Onko näin, jos haluaa olla naimisissa, tällöin on väistämätöntä se, että on opittava vaan elämään "tylsässä" joskin turvallisessa elämässä?
Muistelen haikeana, miten ihanaa miehelläni ja minulla oli kun tapasimme, lähes 10 vuotta sitten...
Oi sitä tunteiden paloa, intohimoa, romantiikkaa, mies toi kukkia usein, avasi jopa auton ovet... seksiä oli aivan älyttömän paljon...
Kaikki on toisin. Nykyään ok, turvallista varmaan, mutta ... tylsää.... Mies ei kauheasti jaksa enää päätään vaivata minun yllättämisillä tai muullakaan, kaipa ajattelee, se on nyt vaimo tai jotain, en tiedä.
Olen ikuinen romantikko, ollut aina, rakastan romanttista hekumallista intohimoista rakastumista. Onko tosiaan niin, vaikka kenen kanssa olisit, se ei vaan ole alkuhuumaa ja hekumaa enää vajaa 10 vuoden ja lapsen tekemisen jälkeen???
Lapsi on aivan ihana, toki, siitä ei ole kyse.
Janoan romantiikkaa, sitä tunnetta kun toinen vie jalat alta, kyltymätöntä seksiä, ihailua ja kauniita sanoja ja kehuja, herrasmieseleitä.
Onko jokaisen, joka on pitkään naimisissa ja lapsia, vain tyydyttävä siihen tosiasiaan, sitä hekumaa ei ole enää? Vai voisiko olla???
Joskus olen JOPA eroa miettinyt mutta silloin taas järki sanoo, muuttuisiko mikään? Jos löytäisin unelmien miehen joka pitäisi kuin kukkaa kämmenellä, seksi olisi upeaa ja sitä olisi paljon, olisiko tilanne sama kuin nyt on, sitten vuosien kuluttua?
En ole pettänyt mutta myönnän, olen tuntenut kyllä vetoa muutamiin miehiin. Mutta mitään en koskaan ole tehnyt.
Onko näin, jos haluaa olla naimisissa, tällöin on väistämätöntä se, että on opittava vaan elämään "tylsässä" joskin turvallisessa elämässä?
Vastaukset 46
Vanhimmat
Pari artikkelia sinulle:
http://www.kiianmaa.com/artikkelit/eroamassa/ero-ei-ole-ainoa-vaihtoehto
http://www.verkkoklinikka.fi/?id=5737999&page=4094735
Torvi!
Molempien pitää jatkuvasti hoitaa avista eli parisuhdetta, muutoin käy just noin.
Ei kukat kuki hoitamatta!
Ota puheeksi siipan kanssa ja alkakaa panostaa suhteeseenne, niin ei ikinä väljähdy.
Teet elämäsi tyhmyyden, jos eroat. Virkistä liittoanne itse. Olen ollut saman miehen kanssa nyt 27v ja olen umpilätkässä vieläkin.
Huuma on kornia, hyvä mieli ja läheisyys kantaa,. samoin ystävyys. Ja kantaa pitkälle. Niin ja se rakkaus tietty myös...
Juuri näin.Suhdetta pitää hoitaa. Muuten se väljähtyy ja lopulta suhde hajoaa. Järjestäkää itsellenne aikaa. Menkää vaikka Tallinnaan hotellipaketilla. Sexyä bpäälle. Alköholia maks. lasi kaks ja ei ku huoneeseen nauttimaan. Siitä se lähtee.
TÄRKEÄÄ: SUHDETTA PITÄÄ HOITAA
Meillä alkuaikojen huuma ja rakkaus on kestänyt jo yli kolmekymmentä vuotta ja ehdottomasti suhdetta hoitamalla ja toinen toisensa huomioon ottamalla.
Olemme tehneet ruuanlaitot, kaupassa käynnit ja kotityöt yhdessä. Nukkuneet nakuina samassa sängyssä, 120 cm leveä, saman peiton alla. Lähekkäin oloa ja seksiä on ollut riittävästi, kun kumpikaan ei ole sanonut ei!
Romantiikkaa olemme harrastaneet tietoisesti esim. aamiais-ja ruokapöydässä meillä on aina kynttilä palamassa.
Alkuhuuma on ALKUhuuma juuri siitä syystä että se tapahtuu suhteen alussa kun toinen on uusi ja ihmeellinen. Hän ei mitenkään voi olla uusi ja tuntematon enää myöhemmin vaikka kuinka haluaisi. Alkuhuumaa on siis ihan turha tavoitella enää koskaan uudestaan. Mutta tämä ei tarkoita että suhde olisi pakosti myöhemminkään huono tai väljähtynyt. Liekkiä voi pitää hengissä ja intohimoa jopa löytää ajoittain uudestaan. Mutta pitkässä suhteessa on myös hyväksyttävä se että se on pitkä suhde joka muuttuu jatkuvasti eikä enää koskaan tule samanlaiseksi kuin se on joskus ollut. Me kaikki muutumme, elämässsä tapahtuu kaikenlaista ja suhteeseemme tulee koko ajan uutta historiaa. Tästä rakentuu myös se kestävä rakkaus ja toisen hyväksyminen jonka pohjalle voi sitten rakentaa myös sen parisuhteen hoitamisen jossa toista muistetaan ja huomioidaan myös arjessa. Mutta sen pitää tulla juuri siitä rakkaudesta ja halusta olla toisen kanssa, ei väkisin ja opittuna.
Erinomaisesti kiteytetty edellisen vastaus. Toivottavasti sinä, ap, luet NäinMeillän kirjoituksen tosi ajatuksella. Toivottavasti osaat elämässäsi antaa itsellesi, puolisollesi ja yhteiselle elämällenne mahdollisuuden muuttumiseen.
Muuttumattomuus on jämähtämistä. Jääminen kiinni ikuisiin kynttiläillallisiin, se on jokapäiväisen juhlan odotusta ja ikuista pettymystä, jos arki onkin maksalaatikkoa keinovalossa. Kuten edellinen sanoi, liekkiä voi pitää hengissä - ja pitkässä suhteessa erityisesti sen eteen on joskus tehtävä oikein töitäkin.
Mutta valitettavasti ap, se millä tunnut hehkuttelevan "rakastan romanttista hekumallista intohimoista rakastumista" ei ole rakkautta - ainakaan toista ihmistä kohtaan. Se on rakkautta ja huumaantumista rakkaudentunteeseen ja palvonnan kohteena olemiseen. Kun oikein ankeaksi menee, väliä ei ole niinkään sillä, kuka huumaantumista rakkaudenjanoajalle tarjoaa vaan se, että sitä tarjotaan. Silloin ei ole kyse, että joku tietty ihminen olisi sinulle itsesi ja lapsesi lisäksi se kaikkein tärkein - silloin onkin kyse siitä, että asetat palvottunaolemisen sen ihmisen edelle, jota väität rakastavasi tai edes joskus rakastaneesi, näin "Janoan romantiikkaa ... ihailua ja kauniita sanoja ja kehuja, herrasmieseleitä".
Heittäisin pallon sinulle, ap. Kerrot janoavasi kaikkea sitä, mitä alku teillä oli ja kuinka se on väljähtynyttä, kun mies ei enää viitsi. Mutta mitä sinä, hyvä ap, teet huuman säilymisen eteen? Mitä sinä teet arjessanne, että mies voi tuntea olevansa se adonis, joka vei aikanaan jalat altasi? Ja erityisesti, hyvä ap, mitä sinulle merkitsee rakkaus - onko se vain huumaa vai onko se myös myötä- ja vastoinkäymisiä juuri sen ihmisen kanssa, jollet olet noita asioita vannonut?
Ei ole rikos himoita romantiikkaa, tai seksiä, tai joutenoloa, tai 400-neliöistä kämppää West Endistä, tai Finlandia-palkintoa...
Valitettavasti elämä ei tyydytä kaikkien himoja.
Ei rikos, mutta liialla haaveilulla ja liian vähällä toiminnalla usein on seurauksena pettymyksiä, surua, katkeruutta, ikävää ja epätoivoa.
Ilman alkuhuumaa!
Emme kumpikaan kokeneet mitään ihmeellistä hurmiota vaan tavallista, tervettä fyysistä vetoa.
Alusta alkaen viihdyimme yhdessä muutenkin kuin "touhuten".
Samansuuntainen näkemys yhteiskunnallisista asioista, täysin samanlaiset moraalikäsitykset ja kummallakin kiinnostus kaikkeen uuteen.
Olen myös vanhanaikainen ja mielestäni miehellä on kokonaisvastuu perheen kaikkinaisesta turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.
Lapsia hankkiessamme ilmeni lisää samankaltaisia asenteita.
Lasten kasvatusperiaatteet, raha-asioiden hoito tärkeimpinä.
Kun noihin lisätään molempien kiinnostus urheiluun ja matkusteluun niin pitkään kestävän yhteiselämän ainekset olivatkin valmiina.
Kukkia olen vienyt vain synnytyslaitokselle.
Ilman merkkipäiviä olen olen satunnaisesti ostanut vaimolle jotain pientä, joskus hieman arvkkaampaakin.
Sellaista jota tiedän hänen toivoneen.
Aurinkoleijona, bismarkketjut, 1,0, 0,61, 2 x 0,5 timut, kaula, sormus, korvikset.
Joskus minun on täytynyt kannustaa vaimoani joihinkin ratkaisuihin.
Jokunen yhteinen matka hänen mielitekonsa perusteella ja myöhemmin kannustus omiin, tyttöjen matkoihin.
Tunnen edelleenkin olevani vastuussa vaimoni kaikinpuolisesta, hyvästä olosta.
Kaikista hankinnoista olemme keskustelleet eikä niistä ole syntynyt sanomista.
Kyltymättömyydestä mainitakseni niin minä olen näinä vuosina ( 67 / 63 ) se enemmän tarpeessaoleva osapuoli mutta siinäkin olemme löytäneet molempia tyydyttävän ratkaisun.
Lieneekö mielikuvituksemme puutetta kun tämä yksinkertainen elämä sopii meille.
Tuttavapiirissämme on useampikin ikäluokkamme edustaja jotka avioituivat hillittömän hurmion vallassa ja nyt ei tule mieleeni ainuttakaan paria joka olisi pysynyt yhdessä.
Muutama vuosi lapsen, sen ainoan syntymän jälkeen näyttää olevan yksi kriittinen vaihe.
Toinen näyttäisi olevan elämän vakiintumisvaihe. Asuntovelat maksettu ja viimeinenkin lapsi muuttanut omilleen. Ainakin yksi tuttavapariskuntamme jäi kulissiliittoon.
Arkipäivään on vaan mukauduttava. Ei koko elämä ole hurmiossa liitämistä.
Ps. Normaalin kohteilas ja huolehtiva olen edelleenkin mutta koskaan en ole lässyttänyt rakkaudesta tai muustakaan äiteläksi kokemastani.
"Arkipäivään on vaan mukauduttava. Ei koko elämä ole hurmiossa liitämistä."
Elämällä on tosiaan ihan liian hyvä maine.
Jotenkin tuli mieleen tuosta ap:n kirjoituksesta ne tekstit, joita kuulin puolisoltani, kun sain tietää hänen salasuhteestaan.
Kaikki pitäisi saada kokea uudelleen ja uudelleen, kun avioliitossa alkaa olemaan "tylsää". Oma puoliso on niin tuttu, turvallinen kuitenkin.
Jos tuota tunnetta haluaa aina hakea ja tuntea, tulee kohtaamaan itsensä ihmissuhdejuoksijana, pikamatkalla. Aina vaihdetaan uuteen, kun tunne hälvenee. Ja tuo vaihto vain helpottuu kerta kerralta, kun kyseessä ei edes enää ole se oman lapsen isä, vaan "joku mies" joka ei tuonutkaan sitä lopullista onnea.
Yritä hyvä nainen nyt katsoa itseäsi peiliin ja miettiä, mitä elämä oikeasti on. Olet jo kuitenkin 35 vuotias, päässä pitäisi sentään sen verran olla jo järkeä, että ei ihan tuollaisella teinimeiningillä voi koko elämää jatkaa.
Tai toki voi, mutta voit kyllä aika tunneköyhänä kohdata elämäsi lopun. Varmasti saat kokea hurmaa ja ihailua, mutta mikään ei korvaa sitä tunnetta, kun vierellä on tuttu ja turvallinen, rakastava puoliso, johon todella voit luottaa, jonka tukeen ja rakkauteen voit uskoa myös hädän hetkellä. Silloin, kun et välttämättä ole rakastettavin olento, myös silloin.
Rakkaus ei ole sitä rakastumista eikä pelkkää hekumaa. Se on se tunne, kun haluat olla toisen kanssa myötä- ja vastamäessä, rakastaa toista kaikista hänen puutteistaan huolimatta - nähden toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän on. Eikä tarvitse muuttaa mitään.
Ja tunnet olevasi kotona hänen luonaan.
Hae tuo tunneyhteys puolisoosi uudelleen, koska se teillä kuitenkin on ollut. Koska olet miehellesi kertonut, että rakastat häntä. Koska olet yllättänyt hänet romanttisesti, vaikka pienellä kahdenkeskisellä illallisella lapsen mentyä nukkumaan. Myös sinä voit tehdä niitä rakkaudentekoja. Miehesi on ehkä huomannut tyytymättömyytesi ja on nyt hämillään, mitä hänen pitäisi tehdä. Tai sitten hän ei huomaa asiaa, mutta varmasti ilahtuu, jos huomaa oman vaimonsa haluavan tehdä jotain alkuaikojen juttuja tässä arjen keskellä.
Kokeile! ; voi olla, että muutamien kuukausien, muutamien yllätysten jälkeen saat itsekin kokea yllätyksiä!
Pidä huolta tästä parisuhteesta, joka sinulla nyt on äläkä haikaile muuta.
Elämä on tässä, tee siitä elämisen arvoista ja pidä oikeista elämänarvoista kiinni. Se on myös lapsesi etu!
Ei todellakaan tarvitse tyytyä tuollaiseen. Ei avioliiton tarvitse olla tylsää ja turvallista. Mutta sellaiseksi se muuttuu jos ei hoida asioita.
Voitte yhdessä lähteä hoitamaan liittoa. Mars leireille tai edes kirjastoon lukemaan. Ja keskustelkaa. Aloita sinä ensin järjestämällä teille romantiikkaa.
AIka usein etenkin kuivan kauden jälkeen parit huomaavat rakastuvansa uudelleen. Tämä on esim monien leireillä käyvien kokemus.
Kyllä se kestää mutta ei omalla painollaan. Jos mielii pitää takapihan siistinä, pitää välillä pistää kädet multaan vaikkei niin huvittaisikaan.
Yhteistä aikaa täytyy olla ja sitä täytyy järjestää - siis sitä aikaa ilman lasta. Miehen olisi myös tehtävä oma osansa. Hänet on laitettava ymmärtämään, mistä on kyse. Molempien on käsitettävä omat roolinsa toisen tärkeimpien tarpeiden täyttämisessä
Eikä sekään pahaa tee, jos viettää aikaa koko perheenä myös sen lapsen kanssa. Yhteinen aika perheenäkin voi lujittaa suhdetta. Jos perhe ei näe kokonaisuudessaan toisiaan säännöllisesti esim. ruoka-aikoina, mitä se kertoo toisen kunnioittamisesta? Kunnioittamista on se, että arvostetaan ripauksia yhteisestä arjen jakamisesta hyvän ruoan äärellä, ja autetaan niissä tavallisissa asioissa toinen toisiaan.
Ja kun perusasiat on kunnossa, niin voi sitä romantiikkaa tupsutella vähän sinne sun tänne väliin... Toinen laittaa astioita koneeseen ja lapset on lähteneet jo kavereilleen tai harrastuksiin niin voi vähän kuiskia korvaan tai paijailla. Sitten taas jatkaa matkaa omiin harrastuksiin tai hakemaan lasta harkoista.
Kiitos vastauksistanne.
Itse kyllä yritän tehdä kaikenlaisia pieniä tekoja. Ostan jotain kivaa pientä hänelle, mistä tiedän hänen yllättyvän tai ilahtuvan. Joskus olen järkännyt ylläriksi esim. hotellireissun.
Meillä on myös varsin perinteiset jaot kotona, minä teen ainakin 80 % kotitöistä ym, mies taas sitten sytyttää takan, korjailee jos korjattavaa on, remppaa jos jotain rempattavaa on. Välillä myös näissä tuntuu, että arki kaatuu liikaa päälleni. On sentään iso omakotitalo jonka lisäksi haluan pitää siistinä. Mieheni toki on iso pomo isossa yrityksessä, mutta minäkin olen kokopäivätyössä ja hyvässä asemassa, joskaan en sellaisessa mitä mieheni.
Arki on usein yhtä puurtamista nykyään.
Ja niin, mieheni ON ihana silti. Kyllä hän on joskus huomaavainenkin vielä sentään, hänen kanssa on mukava jutella (juttelemme paljon ihan päivänpolttavia asioita, uutisia ym.), silloin kun hän ei ole stressaantunut työstään hän voi olla varsin hauska ja hulluttelijakin. Luottaa voin häneen aina ja turvallinen hän on.
Mutta, jos minä vertaan siihen, mitä hän oli, nyt kaikki aivan muuta. Ei todella ole enää romantiikkaa ilmassa. Toki voi sanoa, ei sellaista ole, janoat teiniasioita. Ehkä sitten, mutta näin tunnen ja tulen tuntemaan. Minä rakastan olla vähän prinsessa miehelleni. Rakastan mieheltäni huomionosoituksia ja leikkisästi sanoen "palvontaa". Jos en saa sitä, tunnen että alan nääntyä. Vähän kuin kukka kuihdun ilman vettä.
Mutta juuri sitä pelkään, että se olisi sama juttu ihan kenen vain miehen kanssa. Se mitä alussa tunnet ja koet, ei sitten enää olekaan se totuus vuosien päästä.
Älä mieti miehen vaihtamista. Ei tarpeesi ole lapsellisia. Mies pitää saada ymmärtämään, että tarvitse ttuollaista.
Niin, kerrot itse odottavasi mieheltäsi palvontaa, mutta eipä nuo "pienet teot" kuulosta nekään varsinaiselle palvonnalle. Odotatkohan sinä nyt mieheltäsi jotain, mitä et itsekään pysty toimittamaan?
Suosittelen lämpimästi Kari Kiianmaan kirjoittamia kirjoja, esim. Rakentava Valinta. Joskin etpä sinä vastauksessasi millään indikoinut lukeneesi edes sinulle asiallisesti annettuja vastauksia, joten ehkä sinä vain haluat valittaa ja etsiä syytä miehestäsi, etkä etsiä ratkaisua itsestäsi.
Sinä olet itse vastuussa onnellisuudestasi ja 50% vastuussa myös avioliittosi onnellisuudesta. Ja koska voit muuttaa vain itseäsi, on siitä hyvä aloittaa.
Jäi muuten mietityttämään, oletko edes vielä kertonut miehellesi, että kaipaat palvontaa, kyltymätöntä seksiä, ihailua ja kauniita sanoja ja kehuja, herrasmieseleitä? Jos et, niin nyt olisi varmasti korkea aika. Samassa yhteydessä olisi varmasti hyvä kysyä, mitä miehesi on alkuajoiltanne jäänyt kaipaamaan. Saatat yllättyä.
"Minä rakastan olla vähän prinsessa miehelleni. Rakastan mieheltäni huomionosoituksia ja leikkisästi sanoen "palvontaa"", ekassa viestissä sanoit myös "rakastan romanttista hekumallista intohimoista rakastumista". Mitenkäs, rakastatko sinä sitä miestäsi? Puhut rakkaudestasi eleisiin ja tunteisiin, mutta entäs ihmiseen niiden takana?
Ja kyllä, arki on melkoista puurtamista useimmille ihmisille. Yksille yhdellä tavalla, toisille toisella, mutta - siksi sitä arjeksi kutsutaankin. Arjen ei kuitenkaan tarvitse olla ankeaa, ellei siihen itse liitä semmoisia määreitä. Arki voi olla hyvää, tai se voi olla jopa juhlaa, ihan sen mukaan, kuinka itse omassa päässään päättää. Tunnut nimittäin hyvin määrätietoiselta naiselta "näin tunnen ja tulen tuntemaan", eli olet päättänyt, että nykyinen tapasi suhtautua asioihin on niin hyvä, että aiot siitä pitää kiinni. Sinä et aio muuttua. Teillä siis miehen on muututtava, tai pelkäät ajautuvasi vehreämmille laitumille, joita kenties sinulle voi tarjota hurmaava sinkku-uros, jolla ei ole uranluontipaineita, ei vaimoa, alaikäistä lasta eikä isoa omakotitaloa rasitteinaan. No, kärjistettyä tietenkin, mutta huomaatko, että arki voi vaikuttaa myös mieheesi?
"Se mitä alussa tunnet ja koet, ei sitten enää olekaan se totuus vuosien päästä"
Näinhän se menee. Mitä pelättävää siinä on, paitsi jos tarkoituksesi on vain elää ikuista huumaa? Lukaisepa tuolta http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/aiheet/tietopaketit/kesaterveys/rakastumisen_kemiaa ja mieti, onko elimistölle edes hyväksi olla ikuisesti rakastunut?
Mutta oleellisempaa kuin se, kestääkö kroppasi jatkuvaa rakastuilemista, on se, että rakastumiseen ripustautumalla et koskaan ehkä pääse rakkauden asteelle. Se on sitä, että vaikka huuma olisi välillä vähän kadoksissa, tiedät sanomattakin, että sinulla on rinnallasi ihminen, joka on valmis menemään puolestasi vaikka läpi harmaan kiven. Ja se on aika paljon se.
Mistä ihmeestä valitat? Luettelet todella paljon miehesi hyviä ominaisuuksia ja silti viitsit valittaa ja (lapsellisesti) kaipaat jotakin teiniromantiikkaa. Eikö riitä, että arki on hyvä ja elämä kaiken kaikkiaan tyydyttävää. Jos haluat jotakin lisää, ala tekemään sen eteen töitä. Kerroit, että miehesi on iso pomo isossa firmassa eli varmasti on paljon muutakin ajateltavaa kun (itsekkään) vaimon romattiset tarpeet...
Joskus tuntuu, että nämä valitukset on provoja tai sitten on jollain kehitys pahasti pielessä, Pitäisköhän miehellesi toivoa toisenlaista vaimoa että pääsisit etsimään sitä romanttista haihatteliarenttua, jolla varmasti riittää romantiikkaa mutta pahoin pelkään ettei sitten muuta-
Asia on niin, että jotkut ihmiset muuttuvat vanhetessaan hyvin paljon eli myös vanhat ystävät huomaavat nämä muutokset. Entisestä iloisesta ja aurinkoisesta ihmisestä voi tulla vakava valittava. Valitettavasti nämä luonteenpiirteiden muutokset näkyvät myös avioliitossa ja vaikuttaa todellakin siltä, että on naimisissa melkolailla eri tyypin kanssa, jonka kanssa vaihtoi aikoinaan sormukset.
Jos tällaisessa tilanteessa vaihtaa miestä, ei kyse ole alkuhuuman metsästyksestä vaan sellaisen persoonan etsimisestä, jollaisesta on alunperinkin pitänyt.
"Miehen tehtävä on saada nainen tuntemaan itsensä naiseksi ja naisen tehtävä on saada mies tuntemaan mieheksi."
Jos tarkoitat, että teillä ei tällaista vaihtokauppaa tehdä, ymmärrän hyvin tyytymättömyytesi.
"Meillä on myös varsin perinteiset jaot kotona, minä teen ainakin 80 % kotitöistä ym, mies taas sitten sytyttää takan, korjailee jos korjattavaa on, remppaa jos jotain rempattavaa on. Välillä myös näissä tuntuu, että arki kaatuu liikaa päälleni. On sentään iso omakotitalo jonka lisäksi haluan pitää siistinä."
Onkos se myös miehen tahto, että taloa pidetään niin kauhean siistinä? Monesti naiset tahtovat pitää taloa ylisiistinä, uuvuttavat itsensä urakan kanssa ja syyttävät sitten miehiä siitä, etteivät he auta. Jos toive ei ole yhteinen, ei ehkä tahtotilakaan ole yhteinen. Tai sitten myös sinun tulisi vastaavasti lähteä vain miehen toiveeseen yhtä hanakasti kuin toivoisit mieheltäsi siivousapua.. Esim. sinä haluat siistin talon, miehesi haluaa elää kesät mökillä "ihan kuusessa" (sinä ennemminkin kaupunkialueella) => yhdessä pidätte talon siistinä ja yhdessä vietätte aikaa siellä ihan kuusessa. Molempien toiveet saavutettu yhteisellä kompromissiratkaisulla.
"Mieheni toki on iso pomo isossa yrityksessä, mutta minäkin olen kokopäivätyössä ja hyvässä asemassa, joskaan en sellaisessa mitä mieheni."
Hommatkaa siivooja, jää aikaa yhteisille romantisoinneille.
Aloittajalle
Minä olen juuri sinua varten, tarjoan romantiikkaa, alkuhuumaa sekä jalat alta vievää tunnelmaa vuoden verran.
Juuri sen ajan mitä kuuluukin, sitten häivyn seuraavan saaliin kimppuun.
Mitä sinulle jää käteen, ei mitään paitsi särkynyt avioliitto entisen miehesi kanssa.
kuka saatana tällaisia kirjoittaa!!!!
PERVO
Kumpa voisin sanoa romantiikka ja rakkaus kestäisi. Oma vaimoni on muuttunut 8 vuodessa ihan älyttömästi. Mistään ei hänelle voi sanoa mitään kun se on muka asiatonta valitusta. Jos hän on kotona päivän ja ehdotan että viittisikö hän pestä tiskit (eli pistää ne pesukoneeseen) se on jo loukkaus. Muutenkin kuulemma aina vaan valitan.
Seksiä sentään on, mutta olisi se mukava ihan puhua asioista syvällisempiä.
Jos olemme viihteellä, niin minulle naljailu alkaa kommenttien muodossa ennemmin tai myöhemmin. Näihin kommentteihin en viitsi edes sanoa ystävien aikana mitään kun minun mielestäni ei ystävien aikana toisesta voi sanoa mitään ikävää.
Olen siis päättänyt tyytyä olemaan sanomatta hänelle mitään kommentteja ja rupean puhumaan vain yleisiä asioita. On myös ihan sama mitä hän minulle sanoo ja koska. Annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eletään sitten pinnallisessa parisuhteessa, mitä hän selkeästi haluaa.
Parisuhteestä tulee ennemmin tai myöhemmin tylsää arkea. Aikaisemmin en uskonut siihen, mutta nyt minut on pakotettu siihen. Tasaisen mitäänsanomaton elämä edessä ja ei kyllä ole kovin hyvä mieli.
Kysyppä vaimoltasi sihan suoraan että mikä mättää ja pakota puhumaan ja silloin kun lapset ei ole kuutelemassa koska tuommoinen on ihan hanurista jos loukkaantuu kun pyyttä jotain tekemään. Suoraan sanominen auttaa ja tuollainen päänaukomienen joutuu jostain ja niin edelleen. Se piristää suhdetta kun toine sanoo tayslaidallisen ihan suorraan niin hyvä tulee ettei jää mitääbn patoutumia tia haudo asioita päässään.
Mikä mättää
Kyllä se valitettavasti näin on. Alussa on sitä kuumaa huumaa. Ei enää vuosien päästä. Eikä etenkään kun on lapsia. Tylsää... joo. Turvallista... joo.
Kiva olisi saada alun hekumat vielä takasin mutta ei se oo realistista.
On muuten monia ihmisiä jotka vaihtavat kumppanin joka kerta kun alun lataukset ohi.
sehän on jo tunnettu tosiasia, että se alkuhuuma kestää noin 2-3 vuotta, sen jälkeen se muuttuu läheisyydeksi, lämmöksi ja varmuudeksi.
Me naiset tietenkin aina odotamme sitä alkuakojen huumaa ja onnea. mutta se muuttaa muotoaan.Itsestä sitten riippuu, tyyttkö siihen vai haluaako aina sitä uutta huumaa ja kuumuutta.
Olen kohta ollut 40 vuotta avioliitossa ja myöskin sinun laillasi miettinyt näitä asioita, mutta jos HALUAT rakastaa miestäsi, niin sitten tiedät miten teet!
Joka suhteessa tulee sen alkuhuuman jälkeen se "arki!"
Kaikki naiset janoavat romantiikkaa, mutta miehet eivät sitä ymmärrä!
Mieshän on jo aikojen alusta ollut se saalistaja.....
Ja kuka tahansa tuntee halua, jos kohde on oikealta tuntuva, ei siinä ole mitään väärää, eri asia sitten tekeekö mitään!
T:nim.kokemusta on!
En alkuhuumasta siedä kaunako kestää mutta minulla ainakin on hauskaa naiseni kanssa ja yksi lapsikin on mutta ollaan hoidettu parisuhdetta ja kummallakin omia menoa muttei paljon ja ei ole muualla tarvinnut käydä kun on hyvä puoliso kotona.
meillä niin päin että alussa ei juurikaan ollut mitään paloa mutta tuntuu nyt että vuosi vuodelta rakkaus muuttuu vaan syvemmäksi ja paremmaksi.
-mies47-
Kirjotuksesi olisi voinut olla minun kirjoittamani n. 3 vuotta siiten....
Elin hyvässä parisuhteessa 20 vuotta, rakastin miestäni ja hän (varmaan?) rakasti minua. Olimme yhdessä luoneet toisillemme ainakin taloudellisesti hyvät oltavat. Oli autoja, omakotitalo, ulkomaanmatkoja jne....
Noo, sitten koitti päivä, että mieheni ilmoitti ettei hän halua olla enää kanssani. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä, en olisi voinut koskaan edes kuvitella sellaista.
Jälkeenpäin mietin mikä meni pieleen. Vaikein pala myöntää on se, että itse tein valtavia virheitä.... Minun olisi aamuisin pitänyt suukotella mietäni, kertoa kuinka häntä rakastin, kannustaa, halata ja rakastella ihan vimmatusti. Mitä tein, käänsin selkäni, kun toinen yritti koskettaa tai jutella. Minulla on tätä miestä niin valtavan ikävä ja enkä tule koskaan enää häntä näkemään ja se on sitten ihan oma tarinansa. Kuinka vielä halusin kertoa hänelle jostain hassusta sattumuksesta, pitää kädesstä, kertoa asioita, mutta se on mahdottumuus...
Sen mitä opin, oli se, että minä vastaan omista tekemisistäni ja sanomistani, enkä voi vaatia kumppania tekemään sitä ja tätä ja tuota. Myös metsä vastaa niin kuin, sinne huuta. Eli jos annat rakkautta saat myös sitä. Älä myöskään laita toista anelemaan...
Jollain ihmeen konstilla selvisin erostani hengissä. Nyt minulla on ihana mies jota myös rakastan ihan valtavasti.
Nyt kun olen tämän kirjoittanut menen hänen viereensä, hän on jo nukkumassa. Ja aamulla rakstelen miestäni ihan vimmatusti, kerron kuinka ihana hän on:)
Joten sinä ap. arvosa miestäsi, halaa ja suukottele, koska voi olla, että hän ei ole sinun ikuisesti. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Oletko sinä vastavuoroisesti ollut intohimoinen, romanttinen, lahjoja antava, kohtelias ja aloitteellinen seksin suhteen kuin miehesi? Jos nimittäin on ollut miehen puolelta yksipuolista (kuten usein on), niin loppuuhan se mielenkiinto jossain vaiheessa.
Tosiasia on että jos tuntuu siltä että toinen olisi jotenkin muuttunut johtuu se myös siitä että sinä olet myös muuttunut. Alkuhuumassa tupataan kyllä miellyttämään toista eikä mietitä omia tarpeita vaan enemmän sen toisen tarpeita. Nähdään myös kaikki toisen huonotkin piirteet hyvinä ja sen miehen pieraisukin on niin romanttista. Rakastuminen tekee siis sokeaksi. Silloin tuntuu siltä että toinen on täydellinen kaikkine vikoineenkin koska vikojahan ei näe. Ajan kanssa kuitenkin ei nämä enään riitä ja ne huonot piirteet tulevat näkyvämmäksi. Jos sinä jaksaisit edelleen pitää miehesi kaikkia tekemisiä ja tekemättä jättämisiä yhtä ihanina kuin silloin ei olisi mitään ongelmaa. Olisit tyytyväinen. Vaan sinäpä oletkin alkanut odottamaan jotakin ja jos odottaa on vaarana että pettyy. Inhimillistähän tuo ja se että ympäristötekijät vaikuttavat myös näihin odotuksiin. Lapsi, työ ja ystävät. Et sinä kuitenkaan voi löytää unelmiesi miestä muulla tavoin kuin asennoitumalla ja uskomalla että siinä hän nyt on. Sinä voit ajatella niin ja muistuttaa itseäsi joka päivä siitä niin kohta huomaat kuinka ihanaa teillä taas on. Sinä luot oman ympäristösi sellaiseksi kuin haluat sen olevan eämällä nyt niinkuin se jo olisi. Aloita ajattelemalla että tylsyys on rikkaus!
"Sinä voit ajatella niin ja muistuttaa itseäsi joka päivä siitä niin kohta huomaat kuinka ihanaa teillä taas on. Sinä luot oman ympäristösi sellaiseksi kuin haluat sen olevan eämällä nyt niinkuin se jo olisi. Aloita ajattelemalla että tylsyys on rikkaus!"
Itsesuggestion voimaa ei pidä aliarvioida.
Itsepetokseksikin sitä voi sanoa, mutta se on ainoita teitä onneen.
Tulee vain aaltoina ja vuorovetenä. Välillä vetäytyy ja sitten taas syöksyy vyöryen päälle. Odottaminen vaatii välillä aikaa, mutta parasta on kun antaa vuoroliikkeen tapahtua itsessään. Se edellyttää luottamista ja antautumista. Uskallusta sitoutua siihen yhteen. Nähdä hyvää ja suojata itseään negatiivisuuden kierteeltä. Välillä kannattaa pysytellä tietoisestikin etäällä.
Tiedän, kuulostaa siirapilta mutta kyllä se toimii. Välillä on menettää uskonsa, mutta sitten kun tulee aallon harja, kannattaa antaa sen kannatella mahdollisimman pitkään. Siihen voi vaikuttaa itse samoin kun lainelautailija. On tärkeää mitä ajattelee ja miten ajattelee puolisosta ja yhteisestä elämästä.
Jos vierellä on kiva kumppani, jonka kanssa on hyvä olla kaksitaan (kun ollaan aallon harjalla), sitä suhdetta kannattaa vaalia. Jos aallonharjallakin tuntee olevansa tavallaan yksin, kannattaa jatkaa lautailua yksikseen.
Me olemme olleet yhdessä vasta 6 vuotta,hekumaa on päivittäin. Riippuu varmaan täysin ihmisestä kuinka kauan sitä ihanaa hekumaa riittää. Tärkeintä on vaalia sitä hekumaa,eikä päästää sitä sammumaan.Lapsia meillä ei ole,eikä ole suunnitelmissakaan,joten me voimme keskittyä toisiimme.
Meillä pusutellaan ja halataan monta kertaa päivässä ja silloin tällöin yllätämme toisemme jollain pienellä lahjalla.
Oma elämäni on turvallista,mutta ei kyllä tylsää. Varsinkaan kun rinnalla on ihminen,jonka kanssa haluan elää loppuelämäni. Perhosia ei vatsassa lentele yhtä paljon,kuin alkuajoilla,mutta se on hyvä vaan. Minulle ne aiheuttivat vain huonoa oloa.
Ainoaankaan mieheen en ole tuntenut vetoa, kai minussa on jotain vikaa...
Muutenkin nykyään taitaa olla semmoista,että aina vaan etsitään sitä "mukamas" parempaa,eikä olla onnellisia siitä mitä jo on. Minä olen onnellinen miehestäni ja hän on onnellinen minusta. Jos lähtee vaihtamaan,suurempi mahdollisuus on saada tilalle huonompi ja sitten sitä haikaillaankin menneen perään.
Toki jos suhteessa ei ole jäljellä enää lainkaan rakkautta,kehoitan vaihtamaan,mutta minkään ensihuuman takia en esimerkiksi vaihtaisi miestäni.
Samma här mutta kyllä minun silmä lepää muissakin miehissä. Olen esteetikko mutta en järin romantikko. Romantikoilla on varmaan tukalampaa kun alkuhuumat hupenee? Minä olen onnellisempi arkisista asioista kun en kaipaa romantiikkaa. Mies on hellyyden kipeempi ja vaikuttaa iloiselta kun välillä muistan silittää partaa.
Riittääköhän se kuitenkaan?
Vaikeaa on parisuhteessa, jos ei ole koko ajan seksistä kiinnostunut, mies hakee toisen naisen ja kun jää kiinni, selittää se oli vaan seksiä?
Alkuhuuman nimi on ALKUhuuma, miten se silloin voisi jatkua ikuisesti.
Mutta huuma ei lopu, ei meidän suhteessamme ainakaan. Kymmenen vuoden kuluttua mieheni viehättää minua samasta syystä kuin alussakin ja kymmenestä uudesta syystä. Rakastuin mieheni kekseliäisyyteen ja se on taannut mielenkiintoisen kumppanuuden. Jos mies on temppuilut kukkien ja tempausten kanssa alussa vastoin luontoaan, silloinhan ne tietysti jäävät kun liitto vanhenee. Muussa tapauksessa niistä saa nauttia myös koko liiton ajan.
Mitä sinä olet tehnyt huuman lisäämiseksi vai onko tehtäväsi ollut vain lahjojen vastaanottaminen ja uusien ideoiden hyväksyminen tai lyttääminen?
ALKUHUUMAA ei voi olla kymmentä vuotta, koska kyseessä on nimenomaan ALKUhuuma.
Mutta avioliitossa voi olla iloa, jännitystä, romantiikkaa, seksiä, naurua... Kunhan kumpikin pitää siitä huolen!! Ja kunhan asioista puhutaan ja kerrotaan aina mitä tarvitaan.
alkuhuuman jälkeen ei yleensä tule lisää huumaa vaan ystävyyttä. se on biologiaa, että on olemassa "alkuhuuma". lisääntymisen kannalta se vain on olemassa. en sitten tiedä yrittääkö ihminen tapella biologiaa vastaan avioliitoilla ja kirkon opeilla. ja se että suhdetta pitää hoitaa kuulostaa ihan älyttömältä, oikeen vartavasten päättää että nyt järjestetään esim. oikeen "suhteenhoitoviikonloppu" kuulostaa tylsältä ja älyttömältä. eikö se "hoito" pitäisi tapahtua ihan spontaanisti, jos on tapahtuakseen. :)
Jaapjaa kirjoittaa asiaa.
Alkuhuuma tosiaan on aivokemian aikaansaannos ja loppuu vääjäämättä aikanaan. Sen varaan ei pitäisi kovin paljoa laskea, vaan odottaa että se laantuu ja sitten vasta katsoa, että riittääkö suhteessa paukkuja jatkoonkin.
Siinä vaiheessa, kun tulee mieleen, että suhdetta on hoidettava ja sen eteen tehtävä (oikein) työtä, niin ollaan jo metsikössä. Hyvä suhde pitäisi edetä omavoimaisesti ilman, että pitäisi aina erikseen pysähtyä miettimään, että mitä voisin enemmän tehäd suhteen eteen.
Osin eri mieltä kahden edellisen kanssa. Alkuhuumasta samaa, mutta suhteen hoitamisesta eri mieltä. Mitä muuta jätätte hoitamatta ja oletatte, että se toimii itsestään kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla 10-20-30-50 vuotta? Auton? Oman terveytenne? Oman mielenterveytenne?
Eikös tosiasia ole, että vaikka emme mekaanisia autoja olekaan, niin kremppoja tulee meihin ihmisiinkin vuosien varrella. Sekä fyysisiä että henkisiä. Ja kun niitä tulee, fiksu pyrkii hoitamaan itseään. Vielä fiksumpi elämään niin, että pystyy jopa ennaltaehkäisemään kremppoja. Mutta jos niitä kumminkin tulee, ei niitä kannata jättää silleen, siis jos meinaa elää pitkän ja mielekkään elämän.
Miksi samoin ei voisi olla ihmissuhteessa? Ettekö hoidakin ystävyyssuhteitanne siten, että vastavuoroisesti välillä huomioitte ystävää ja varmaan odotatte tai ainakin ilahdutte, jos hän huomioi teitä? Eikö totuus ole, että jos ystävyyden ylläpitäminen näyttää jäävän yksipuolisesti omalle kontolle, se hiipuu vähin erin, koska tulee tunne, ettei ole tarpeellinen ystävälle.
Se kaikkein tärkein ihmissuhdeko olisi ainoa poikkeus, jota ei tarvitse hoitaa? Puolison voi jättää huomiotta, koska "Hyvä suhde pitäisi edetä omavoimaisesti"? Mutta kun niin ei aina tapahdu, kaikki ei mene, kuten pitäisi mennä. Ja jos jonkun ihmisen kanssa on päättänyt elää yhdessä, hankkia ehkä lapsia, yhteistä omaisuutta, suunnitellut tulevaisuutta - eikö se ihminen ja se suhde ole ansainnut erityistä huolenpitoa, jotta se jaksaisi kukoistaa.
Onko tässä syy siihen, ettei nykyajan suhteet kestä, koska toinen otetaan itsestäänselvyytenä "pitäisi edetä omavoimaisesti", ja ihmissuhteen huomioiminen erikseen "kuulostaa tylsältä ja älyttömältä".
Teet 80% kotitöistä, ne ovat jokapäiväisiä töitä. Remonttihommat (olettaisin) eivät vie murto-osaakaan tuosta ajasta, ellette asu remonttikohteessa. Ei ihme, että haaveilet jostain muusta. Miehesi työ ei saa mennä sinun töittesi yläpuolelle, miehellä on oltava aikaa myös perheelle ja kotitöille yhtä lailla kuin sinullakin on. Varsinkin aikaa lapsille pitää löytyä molemmilta. Muistuttaisin myös, että materia ei loppupeleissä merkitse yhtään mitään perheen rinnalla. Itse olen tämän tajunnut viimeisten vuosien aikana (olen suunnilleen samanikäinen kuin sinäkin). Työn voi vaihtaa vähän vähemmän kuluttavaan. Kuulen jo joidenkin älähdyksen, mutta kyllä, tämä on ihan realistista. Töissä ei ole pakko olla 24/7, tai edes 12 tuntia päivässä. Kukaan ei vanhoilla päivillään kadu sitä, että on viettänyt paljon aikaa läheistensä kanssa ja harva itseään taputtaa selkään siitä, että uhrasi elämänsä pelkälle työnteolle, vaikka toki myös se tärkeä osa toimeentulemista on.
Jutelkaa asiasta ja jakajaa työt tasaisemmin. MUTTA kuten joku aiemmin mainitsi, mikäli omasta "vaatimuksestasi" kodin pitää olla tip top ja miehelle riittäisi vähempikin, niin sitten se siivoaa, jota sotkut enemmän häiritsevät. Tietenkin voi olla niin, että mies vain väittää, ettei häntä sotkut häiritse. Menkää vähän aikaa miehen linjalla, eli älä sinäkään puunaa ja väsytä itseäsi kotitöillä. Voi olla, että miestäkin alkaa siinä vaiheessa siivous ja kodinhoito kiinnostamaan, kun huomaa, ettei hänellä asu kotona piika, vaan vaimo.
Eli hellitä sinä kotitöissä, pyydä miestäsi hellittämään palkkatyönsä suhteen ja tutustukaa toisiinne uudestaan. Ennen kaikkea, viettäkää aikaa lapsenne kanssa, perheenä. Se on sellainen asia, mitä ette voi 10 vuoden päästä enää välttämättä tehdä, jos sen nyt jätätte tekemättä.
Paljon mielenkiintoisia kirjoituksia. En minäkään usko pitkään alkuhuumaan. Kyllä se siitä lähes kaikilla katoaa. 17-v aviokokemuksella, ainakin meillä katosi. Tilalle on sitten tullut tasaisuutta, turvaa, helppoutta. Lapsia ja perhe. Me käymme vuosittain "alkuhuuman lähteillä" kahdestaan tai joskus ystäväpariskunnan kanssa. Vähän kun näkee netti-vaivaa niin löytää edulliset lennot ja hotellit vaikka Roomasta tai lempi-alkuhuuma-kohteestani Veneziasta. Pitkä viikonloppu riittää irroittamaan jalat maasta. Nämä reissut kummasti auttavat suotuisien tuulien ylläpitämisessä. Eikä ne tietenkään myöskään estä pitkiä ja kuoppaisia suhteen alamäkiä. Niitä pitkä aika ja toisen naamaan tai juttuihin kyllästyminen tuo väistämättä eteen. Ainakin meille. Jutteluvälit kun pystyisi silloin säilyttämään, niin laiva ei uppoa vaikka välillä pohjaan osutaankin. Lähellä ollaan oltu parikin kertaa. Tuosta kotitöiden jakamisestakin taidan pari sanaa laittaa. Meillä on samantyyppinen ristiriita kuin usealla aiemmalla kirjoittajalla. Vaimo on siisteydessä paaaljon tarkempi kuin minä. En minäkään sotkussa halua elää, mutta aika usein käy niin, että minun mielestäni on ihan siistiä ja vaimon mielestä ei. Tätä ristiriitaa on koitettu tasoitella useinkin, mutta ei siitä mitään tule. Viikkosiivous tehdäänkin aina yhdessä, mutta vaimo sitten saa paikkailla viikon mittaan ihan ittekseen. Onneksi lapsetkin on jo hyvässä siivousiässä. Mukavaa joulunodotusta kaikille!