Menin keväällä naimisiin vaikka rakastin ja rakastan edelleen toista. Tein sen velvollisuudentunteesta ja melkein vain ja ainoastaan siitä. Työkaverini on kaikkea sitä mitä kumppaniltani haluan: kaunis, älykäs, seksikäs, leikkisä, päämäärätietoinen... Nyt olen niin sanotusti kusessa, niin lirissä kuin vain olla ja voi. Rakkaus ei ole sammunut, vaan se vain voimistuu päivä päivältä. Olenko ryssinyt koko homman? Onko mitään saumaa enää saada yhteyttä rakastamaani työkaveriin?
Kyllä v****ttaa!
Kyllä v****ttaa!
Vastaukset 31
Vanhimmat
Aina voi olla rehellinen. Ota yhteyttä siihen työkaveriin ja kerro, selitä kaikki. Mitä hävittävää sulla enää on?
Itsellä on vähän sama tilanne. Ajattelin että se vieraaseen rakastuminen oli vain jotain hetken huumaa tai kieroa sitoutumiskammoa, ollaan oltu nykyisen kumppanin kanssa pitkään yhdessä ja olisi kai aika vakiintua virallisestikin, joten päätin sitten jatkaa nyxän kanssa. Uudelle ihastukselle annoin pakit. Haluaisin kovasti rakastaa nykyistä puolisoani ja meillä meneekin ihan hyvin, toistaiseksi. Hulluus ei vaan tunnu hellittävän, vaikka odottelen, mutta kai se joskus ohi menee... Väsyttää, mutta vielä en luovuta, itse petasin sänkyni näin, joten nyt pitää vaan yrittää tottua.
Miksi et puhuisi kauniille, älykkäälle, seksikkäälle, leikkisälle ja päämäärätietoisellesi työkaverillesi asiasta luottamuksellisesti. Eihän puhuminen tarkoita pettämistä. Ja ystävinäkin voi puhua. Ei se aina tarkoita että on aikomassa suhteeseen. Pallo on sinulla.
Aika paskana. Kotona aavistellaan jotain, koska en ole "läsnä". Entinen työkaverini kyllä tietää fiilikseni, olen siitä täysin varma. Keskustelimme niistä keväällä/kesällä ja tunne oli molemminpuolinen. Nyt ainoastaan kaduttaa se, että olen naimisissa VÄÄRÄN ihmisen kanssa! Ja se, että haluaako entinen työkaverini enää kuulla minusta tai nähdä. Tällä hetkellä tuntuu että jos näenkin hänet, luultavimmin delaan.
Pikku-soppa tuli keitettyä...
Tismalleen sama tilanne. Minunkin työkaverini on kaunis, leikkisä, hassutteleva, älykäs ja seksikäs (ettei vain olisi sama ihminen ??). Pilasin mahdollisuuteni pari vuotta sitten menemällä yhteen naisen kanssa jota en rakasta. Luulin että rakkaus tähän työkaveriin vähenisi ja oppisin rakastamaan puolisoani. Pieleen meni ja nyt ketuttaa enkä tiedä mitä tehdä..
Oliskohan sama henkilö?! En usko. Ehkä vain kiinnitämme huomiota samoihin asioihin....?
Eniten v***ttaa se, että mua painostettiin tähän! Ja painostetaan edelleen. Puolisoni ei vieläkään usko, että tunteeni entiseen työkaveriini ovat ohi ja osuipa kerrankin oikeaan. Ei ole. Tutkii varmasti puhelintani ja jokaista liikettäni muutenkin. Tein kyllä hirveän virheen jota luultavimmin tulen aina katumaan. Tunteille ei kyllä vaan voi mitään.
Voiko rakkaudeton liitto kestää? Tuskinpa.
Turha sun on enään narista mitäs menit naimisiin ja minun mielestä naimisiin ei mennä hetken huumassa. siksi en ole naimisiin mennytkään.
En narise enkä ole mennyt naimisiin "hetken huumassa". Häitä valmisteltiin vuosi ja n. puoli vuotta ennen häitä tapasin uuden työkaverini. Se oli sitten siinä! Yritän löytää ratkaisun, koska näin en voi jatkaa. Tässähän menee yöunetkin...
Kyllä sun on parasta puhua sille työkaverillesi ja kertoa tunteistasi. Jos hän vastaa niihin, niin mietitte yhdessä miten edetä. Rakkaudettomassa liitossa ei kannata elää, elämä ei ole sen arvoista ja vaikka ero aiheuttaisikin myllerryksiä, niin ne menevät kyllä ohi. Tarvitset myös hiukan omaa aikaa selvitellä ajatuksiasi: jos tämä toinen ei tunnekaan samoin, niin ota silti aikalisä omassa liitossasi ja katso asioita hetken aikaa etäältä. Ei elämää tarvitse elää ns. kirjan mukaan ("by the book"), pieni luovuus ja luoviminen kuuluu asiaan.
Täytynee ryhdistäytyä, nyt on vaan pakko! Ja olet oikeassa, tosiaan tarvitsen aikaa omille ajatuksille, ihan yksin. Siistiä tästä ei taida saada tekemälläkään?! Kohta tuulee ja kovaa...
Mutta miksi pelätä sitä sotkua? Totta, hetken kaikki on rumaa ja myrskyää, mutta kyllä se aina siitä asettuu. Jos elämässään liikaa varoo kriisitilanteita jää pian koko elämä elämättä. Ei liiton tarvitse kestää koko elämää, yhdessä tulee olla niin kauan kuin se tuntuu hyvältä, ei rakkautta ole elää hampaat irvessä.
Tsemppiä sinulle Ikävä! Älä jää rakkaudettomaan liittoon.
En jää. Sen olen päättänyt! Sotku on selvä, mutta nyt se ratkaisu on tehtävä. Ratkaisu parempaan elämään. Vapauteen, rakkauteen...
Elä arkea tämän niin ihanan työkaverisi kanssa vuosikaudet, onko hän sen jälkeen vielä kaikkea tuota? Tuskin.
Järki käteen nyt ja ole onnellinen siitä mitä sinulla on siinä lähelläsi eli kotonasi!!
Ymmärrän ponttisi ullapulla ja olen tämän puolen vuoden aikana käynyt asian monelta kantilta läpi, tullen aina samaan lopputulemaan: elämäni rakkaus. Siis tämä työkaveri. Sielunkumppani, jota en tiennyt olevankaan! Eläisin mielelläni hänen kanssaan arkea. Kaikki käy.
Joskus vaan pitkissä liitoissa rakkaus ja tunne häviää.
Nyt otat yhteyttä työkaveriisi ja kysyt hänen fiiliksiään! Voihan olla, et hänellä täysin sama fiilis, mutta ei vaan halua ottaa yhteyttä kun olet suhteessa. Voisiko olla näin? Kyllä elämä vielä voittaa, itse olen ollut samassa tilanteessa (vuosia sitten) ja nyt onnellisesti yhdessä ex-työkaverin kanssa. :D :D
Tsemppiä...
Jeps, yhteyttä työkaveriin rohkeasti mutta muista ennen kuin lupaat hänelle liikoja että todellakin olet valmis eroamaan vaimostasi. Muuten homma menee helposti vedätykseksi..
Enpä enää ihmettele erojen määrää jos naimisiin mennään vaan velvollisuudesta...
Asia nyt ei ole ehkä ihan noin yksinkertainen! Mutta olen samaa mieltä, liian helposti mennään naimisiin tyylillä, koska niin pitää tehdä. Älytöntä ja jokseenkin munatonta, mutta näin se Suomessa menee. Takana saattaa olla monenlaista: suvun ja ympäristön painostus, "pakottaminen" jne.
Kerroppa kuulumisias, eli muuttuiko elämäsi ihanaksi jos sait "omakses" työkaveris? Epäilenpä. Monella on naamari ja erilainen rooli työssä kuin kotona. Kohta olet, ellet jo ole, ihastunut uuteen työkaveriin ja taas ikävöit. Ihania ja hulluttelevia yms tulee vastaan aina. Voi teitä, kun arki iskee kumppanin kanssa niin heti etsitään ihastusta ja ikävä kyllä, usein työkavereista jonka naamaa katsot sitten joka hetki. Töissä ja kotona. Ja kohta taas uusi etsiminen... Huh Huh ja hyi hyi. Enpä sinuun haluaisi koskaan törmätä, edes työkaverina.
Ehdin jo tykätä edellisestä kommentista, mutta en lukenut loppuun asti, eli kiinnostaisi kovastikkin kuulla, miten tää tarina etenee. Itsellä tilanne päällä, eroavaisuuksia tähän tarinaan on jokseenki. Olisi jopa kiva vaihtaa kuuulumisia jos laittaisit sähköpostiosoitteen..
En ole käynyt täällä n. viiteen kuukauteen ja nyt käväisin ihan mielenkiinnosta. Samassa tilanteessa edelleen, valitettavasti. Ikävä on kova, eikä se ole laantunut, eikä ole tullut uutta työkaveria tilalle. Sielunkumppaneita.
Pahinta on se, että tietää itse mokanneensa.
Ehkäpä tunteesi työkaveria kohtaan ei olleet parisuhdetyyppistä rakkautta. Yhteen mentyänne olisit huomannut ettei arki olekaan sitä mitä kuvitteli. On rikkaus saada työkaveriksi 'sielunkumppani'. Sellaisen kanssa voi joskus paneskellakin, mutta homma menee oikeesti ryssille jos siitä alkaa parisuhdetta vääntämään. Tosirakkaus hänenkin puolelta olisi sinulle niin selvä ettette enää erossa olisi. Mietippä miltä itsestäsi tuntuisi jos saisit tietää puolisosi pohtineen kaltaisiasi ajatuksia omasta työkaveristaan, että avioliittonne olikin virhe. Jos havittelee kuuta taivaalta jää luu käteen. Onhan se väärin olla naimisissa vain velvollisuudentunteesta, mutta oikeasti, et ole vielä antanut liitollenne edes vilpitöntä mahdollisuutta.
Puhu hyvä mies/nainen/olio hänelle - puhu!
Oletko vieläkin onneton miehesi kanssa? Jos olet, oletko vieläkin, onneton, miehesi kanssa? Sanaleikkiä mutta vakava kysymys taustalla.
Kukaan muu ei voi tehdä sinua onnelliseksi eikä ottaa vastuuta onnestasi. Jollet viihdy jätä miehesi (senkin voi tehdä siististi) ja elä jonkun aikaa sinkkuna.
Ota sitten yhteyttä siihen työkaveriin jonka perään niin kovasti haikailet ja katso olisiko hän se todellinen rakkautesi. Älä hätiköi, ja jos siltä tuntuu tutustu myös muihin ihmisiin.
Tuntuu todella kummalliselta jos pidätte miehesi kanssa toisianne panttivankeina ja uskotte suhteenne sillä paranevan. Jos haluat tehdä jotain suhteene eteen hakekaa vaikka apua perheterapeutilta ja selvittäkää molemien tunteet perijuurin. Jollei muuta niin se ainakin usein helpottaa ratkaisun tekoa.
Kaikkea hyvää!
Aidan takainen ruoho kiinnostaa joitakin aina enemmän kuin ruoho omalla pihalla. Se on harmi kun ei niiden puolisot huomaa noita piirteitä. Kai sitä rakkaus sokaisee kenet vaan.
Salaiset ihastumiset on lasten ja nuoruuden pelleilyjä. Rakastumiseen tarvitaan kaksi.
PERHENEUVOLAAN, SUOSITTELEN. Niin se vain on. Velvollisuudentunne astuu kehiin kun on avioliitto, yhteinen talous, lapset ja kaikki. Ymmärrettävää sinänsä.
Toisaalta sanotaan, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Jos tunneilmasto on kylmä, mitä lapsille siitäkin sitten käteen jää.
Kaikkea ei voi saada ja elämä on yksilön omia valintoja.
Itse katkaisin välit elämäni ehdottomasti parhaaseen ja rakkaimpaan (ukko) mieheen. Olisin voinut kuvitella elävämme onnellisina, mutta eroa ei tullut ja aloin törmäillä miehen rouvaan oksettavan usein. Olen kaunis, menestynyt ja varakaskin.
Elämässä voi vaikuttaa vain omaan käyttäytymiseen ja omaan itseensä. Onnea ei kannata etsiä ulkopuoleltaan.
Niinpä, samassa veneessä.
Järki sanoo asiaa, mutta tunteet painaa päälle.
Vaihtoehdot: Kärvistelen, elän, tai jospa tästä hullusta ihastuksen tunteesta pääsisi jossain vaiheessa jotenkin eroon? *@¥#
Jummi jammi.
Samma här.. Ihastunut pomooni aika ensisilmäyksellä, vasta aloittanut työt uudessa paikassa.. Kai täytyy todeta, että "onneksi" tämä on vaan näillä näkymin kesätyö..? Kotona yksi puolitoistavuotias lapsi joka on tietty elämässäni tärkeintä, vuoden verran täysrempattu omakotitalo, yhteinen asuntolaina, ja mies, joka ei tunnu antavan minulle emotionaalisella tasolla tasan yhtikäs mitään. On kyllä varmasti maailman luotettavimpia miehiä ja pistää tasan tarkkaan perheensä etusijalle, rakastaa minua todella paljon, tuntuu aikamoisen pahalta kun en voi vaan vastata samalla mitalla tunteisiin :( Nytkin lähes nautin siitä että ollaan eri aikaan syystä tai toisesta kotona, tai että "joutuu" nukkua sohvalla että saa nukuttua.. Ja pomo on mielessäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Perkele etten paremmin sano. Naimisiin ei olla onneksi menty, ja alusta asti minusta on tuntunutkin etten halua naimisiin. Yhteistä lastamme aloimme odottaa kun olimme olleet yhdessä n. kaksi kuukautta, olemme kyllä tunteneet toisemme aiemmin. Nyt vaan tuntuu, että ei ehkä ole kelleen enää reilua, lapsellekaan, että esittäisi että kaikki hyvin ja että tässä viihtyisin lopun elämääni. Näin ei vain ole :(
Niin
Samassa veneessä minäkin. Töissä on työkaveri, ihanin nainen johon olen törmännyt. Kun puhumme keskenämme, kaikki tuntuu sujuvan. Pidämme samoista asioista, nauramme samoille asioille. Haaveilemme samankaltaisesta elämästä. Hän on mielestäni seksikäs ja kaunis. Kun kotona tai vapaa-ajalla töistä, näen tämän ihanan naisen jokapaikassa. Vaikkei häntä siellä olisikaan. Kun olen kotona, ajattelen tätä työkaveriani. Viestittelemme toisillemme vapaa-ajallakin, nautimme molemmat siitäkin suuresti.
Vaimoni kanssa vain kaikki on toisin... Hän nalkuttaa aina puheistani, tekemisistäni tai tekemättömistä töistä. Huumorintajuni on hänen mielestään, nyt vuoden naimisissa olon jälkeen, outo. Hän haluaa lapsen, minä sitä en hänen kanssaan ehkä enää halua. Hän halusi kotieläimen, minä en. Minä sen eläimen kuitenkin hoidan nyt. Naimisiin menimme hieman kiirehtien, yhteen muutimme hieman kiirehtien. Se oli väärin tehty. Yhteenmuuttoa mietin ja epäröin pitkään, mutta muutin hänen kanssaan yhteen koska hän niin halusi, samoin oli naimisiin menon kanssa, kuin kotieläimenkin kanssa.
En koe olevani huonossa elämäntilanteessa lainkaan, meillä menee teknisesti hyvin. Mutta ei henkisesti. Nyt olen jopa löytänyt itseni muutamasta elokuvasta, jossa mies tajuaa olevansa väärän naisen kanssa väärässä elämässä. Onkohan kohdallani myös näin...
Samassa tilanteessa kuin aloittaja. Mutta eikö se ole niin, että elämästä pitää nauttia!? Ymmärrän ettei ensimmäiseen vastoinkäymiseen lsuhdetta opeteta, mutta jos vain se toinen puolisko on täysin väärä itselle. Ei kukaan voi ajatella jäävänsä tällaiseen suhteeseen, en ainakaan minä. Olen mielummin yksin kuin tapan itseni tuollaisella pahoinvoinnilla.
Näin teinkin, ison ratkaisun, jota en ole katunut päivääkään! Alku oli tuskaa, selviytymistä, itkua ja raivoa, mutta kaikesta pääsee yli. Oikeat ystävät eivät jätä missään tilanteessa ja ne, jotka selkänsä kääntävät eivät ole ystäviä olleetkaan!
Tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa painiskeleville. Ruoho voi tosiaan olla vihreämpää aidan toisella puolella. Nyt ole onnellinen! :)