...että oon ansainnut näin järisyttävän pahan olon?!!
Mun miesmaku on vaativa. On erittäin harvinaista, että kohdalle osuu kiinnostava mies, joka saa mut syttymään ja innostumaan. Muutaman kerran sellaisia on osunut kohdalle...aiemmat ovat olleet k*usipäitä, tajuan sen nyt, mutta viimeisin ei. Tavattiin alkuvuodesta, juuri kun olin päättänyt etten hetkeen ihastu kehenkään! En heti ihastunut tähänkään, mutta lopulta tajusin siinä miehessä olevan kaiken sen, mitä mun miehessä täytyy olla. Ystävällinen, mukava, huumorintajuinen, itsevarma sopivassa suhteessa, komeakin...rakastava mies, joka osoittaakin tunteensa teoilla ja sanoilla. Mutta tottakai samaisella hetkellä, kun mä ihastuin ja kunnolla kiinnostuin, miehen kiinnostus lakkasi! Selvisin suhteellisen helposti siitä kolauksesta, eihän tapailu ehtinyt muuttua seurusteluksi ja kokonaisuudessaan olin viettänyt tämän ihmisen kanssa vain pari kuukautta. Elämä jatkui ja sovittiin pysyvämme kavereina. Eihän se mies sellainen ystävä ole ollut kuin ehkä olisin toivonut, mutta on tukenut mua, jos on ollu jokin hätä ja siitä uskaltanut puhua...nähtykin ollaan, tosin enempi vain yöelämässä ja joskus päädytty säätämäänkin. Miehellä on ollut uusia tyttöjä ja hyvin olen ottanutkin sen....tähän asti.
Syksyn mittaan ollaan törmätty mukavissa yhteyksissä useampaan otteeseen. Juteltu enemmän, nähty enemmän ja oltu nähdessä sekä fyysisellä (halailua tms) että henkisellä tasolla läheisiä. Salakavalasti mun tunteet on noussut pintaan ja tunnistan itseni rakastuneeksi. Näin voimakasta tunnetta en ole kokenut ketään ihmistä kohtaan aiemmin. Huomaan, että se ihminen teki mut onnelliseksi silloin kun tapailtiin ja tekee musta onnellisen, kun edes vilaukselta sitä näen. Ja samalla kun omat tunteeni ymmärsin ja tunnustin itselleni, kuulin miehen tapailevan uutta tyttöä. En tiedä voiko ihminen enää voida pahemmin kuin mitä mä nyt voin! Tiedän, ettei se mies välitä musta eikä rakasta, joten en uskalla sanoa mitään rakkaudestani...menettäisin kaverin. Mutta tuntuu tuskaiselta pitää tieto itsellään ja koittaa elää kuin ei välittäisi toisen suhteesta, vaikka se tekee tosi pahaa. Salaa toivon, että tämä uusi olisi kuten ME kaikki muut, joihin hetkessä kyllästyy, mutta pelkään pahinta, että juuri tämä onkin se poikkeustapaus.
Miksi en ole ansainnut sitä ihmistä, kenen rinnalla on turvallista ja hyvä olla...ja olen onnellinen? Selviääkö tästä ikinä ja voinko ikinä kohdata sitä ihmistä purskahtamatta itkuun? Entä jos näen ne yhdessä jossain..miten selviän tilanteesta niin kuin KAVERIN kuuluu? Entä, jos hän olikin "Se Oikea" ja jään yksin, koska en kelvannut sille kuka oli mua varten...Itkettää.
Mun miesmaku on vaativa. On erittäin harvinaista, että kohdalle osuu kiinnostava mies, joka saa mut syttymään ja innostumaan. Muutaman kerran sellaisia on osunut kohdalle...aiemmat ovat olleet k*usipäitä, tajuan sen nyt, mutta viimeisin ei. Tavattiin alkuvuodesta, juuri kun olin päättänyt etten hetkeen ihastu kehenkään! En heti ihastunut tähänkään, mutta lopulta tajusin siinä miehessä olevan kaiken sen, mitä mun miehessä täytyy olla. Ystävällinen, mukava, huumorintajuinen, itsevarma sopivassa suhteessa, komeakin...rakastava mies, joka osoittaakin tunteensa teoilla ja sanoilla. Mutta tottakai samaisella hetkellä, kun mä ihastuin ja kunnolla kiinnostuin, miehen kiinnostus lakkasi! Selvisin suhteellisen helposti siitä kolauksesta, eihän tapailu ehtinyt muuttua seurusteluksi ja kokonaisuudessaan olin viettänyt tämän ihmisen kanssa vain pari kuukautta. Elämä jatkui ja sovittiin pysyvämme kavereina. Eihän se mies sellainen ystävä ole ollut kuin ehkä olisin toivonut, mutta on tukenut mua, jos on ollu jokin hätä ja siitä uskaltanut puhua...nähtykin ollaan, tosin enempi vain yöelämässä ja joskus päädytty säätämäänkin. Miehellä on ollut uusia tyttöjä ja hyvin olen ottanutkin sen....tähän asti.
Syksyn mittaan ollaan törmätty mukavissa yhteyksissä useampaan otteeseen. Juteltu enemmän, nähty enemmän ja oltu nähdessä sekä fyysisellä (halailua tms) että henkisellä tasolla läheisiä. Salakavalasti mun tunteet on noussut pintaan ja tunnistan itseni rakastuneeksi. Näin voimakasta tunnetta en ole kokenut ketään ihmistä kohtaan aiemmin. Huomaan, että se ihminen teki mut onnelliseksi silloin kun tapailtiin ja tekee musta onnellisen, kun edes vilaukselta sitä näen. Ja samalla kun omat tunteeni ymmärsin ja tunnustin itselleni, kuulin miehen tapailevan uutta tyttöä. En tiedä voiko ihminen enää voida pahemmin kuin mitä mä nyt voin! Tiedän, ettei se mies välitä musta eikä rakasta, joten en uskalla sanoa mitään rakkaudestani...menettäisin kaverin. Mutta tuntuu tuskaiselta pitää tieto itsellään ja koittaa elää kuin ei välittäisi toisen suhteesta, vaikka se tekee tosi pahaa. Salaa toivon, että tämä uusi olisi kuten ME kaikki muut, joihin hetkessä kyllästyy, mutta pelkään pahinta, että juuri tämä onkin se poikkeustapaus.
Miksi en ole ansainnut sitä ihmistä, kenen rinnalla on turvallista ja hyvä olla...ja olen onnellinen? Selviääkö tästä ikinä ja voinko ikinä kohdata sitä ihmistä purskahtamatta itkuun? Entä jos näen ne yhdessä jossain..miten selviän tilanteesta niin kuin KAVERIN kuuluu? Entä, jos hän olikin "Se Oikea" ja jään yksin, koska en kelvannut sille kuka oli mua varten...Itkettää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
samanlaisia ajatuksia käynyt mielessä. Mietin, tuleeko minusta tällä menolla vielä ammattinäyttelijä. Ei sillä, että tietentahtoen ei olisi aito ihminen, vaan sillä, että kun ei vaan voi olla sitä, mitä on. On pakko olla muuta ja kun joutuu miettimään, että mikä olisi päivän rooli milloinkin, niin onhan se aika surkuhupaisaa suoraan sanottuna jo itsestäkin. Ja arvaa naurattaako silloin kun pitäisi nauraa ja löytyykö se hyvä fiilis mistään niihin tilanteisiin, missä noin yleensäkin tunnelma saisi olla katossa.
Toisaalta annan elämän virran viedä. Vastaankaan ei voi taistella, jos on mennäkseen, niin sitten täytyy mennä. Ja minä kestän sen sydänsurun, mikä on ja tulee olemaan. En minä etkä sinä nyt ainoita eikä ensimmäisiä sellaisen kokeneita olis. Täytyy ajatella, että rakkaus voittakoon. Ja että jos joku ei rakasta, ei se silloin olisi hyvä ollutkaan. Ei kaikille ole sitä kumppania olemassa, mutta silti pitäisi muistaa nähdä ne elämän hyvät puolet.