En tiedä, mitä minulle on tässä vuosien saatossa tapahtunut. Tuntuu, etten osaa enää olla ihmisten kanssa tekemisissä. En ole koskaan se, joka ottaa ensimmäisenä yhteyttä. En näe mitään syytä ehdottaa tapaamista, sillä elämääni ei kuulu mitään uutta! :D Kuulosta varmaan ihan masentuneelta, niin kuin epäilen olevanikin, niin monta vuotta sitä on menty samaa rataa.
Kuitenkin on hassua, että minuun otetaan yhteyttä ja olenkin siitä kiitollinen. En ole koulussa juuri koskaan _yksin_, vaikka yksinäiseltä saattaa tuntua, aina kun ei jaksa olla mukana muiden jutuissa. En kuitenkaan ole todellakaan mikään kaveriporukan hylkiö, ei meistä kukaan ole, mutta minulla on vaan hassu olo koko ajan.
Yleensä keskustelun aloittaminen yleensäkin kuulostaa korviini kovin teennäiseltä, siis jos minä aloitan. Mikseivät kaverini sitten jo ole kyllästyneet minuun? Ei mulla ole mitään tarjottavaa. En juurikaan avaudu asioistani enkä edes kysele muiden asioista. Huomaan, etten näiden parin lukiovuoden jälkeen tiedä siellä lukiossa tapaamistani kavereista juuri mitään, eivätkä he minusta. Valmistun keväällä ja olen osaltani kovin iloinen, että pääsen pois. En usko ollenkaan, että tulen kuitenkaan näkemään näitä ihmisiä enää. Ajatus ei tunnu ikävältä, vaikka sen varmaan pitäisi.
En osaa ollenkaan arvioida, miten muut ihmiset näkevät minut. Olenko ihan tavallinen niin kuin kaikki muutkin? En pysty yleensä rentoutumaan. no koulussa ehkä välillä jotenkin (yllättävää kyllä! mutta kotona on kaikista parhain olla) mutta entä sitten koulun ajan ulkopuolella muiden kavereiden kanssa? Pitkäaikainen ystävänikin ottaa minuun yhteyttä silloin tällöin, mutta minä en häneen. En kerta kaikkiaan enää osaa olla hänenkään ystävä, hän on siis eri koulussa kuin minä. En osaa jutella hänelle, en rentoutumaan hänen seurassaan, vaikka kavereita ollaan oltu ala-asteelta asti. Uskon, että hän näkee lävitseni. Hän jos joku. Ei me kuitenkaan sellaisista asioista puhuta, varmaan juurikin minun estoutuneisuuden vuoksi. Juttelut käsittävätkin yleensä enemmän hänen elämäänsä. En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä. En osaa puhua, avautua kenellekään.
Ai niin, en edes tykkää yhtään käydä ulkona. Koulupäivän jälkeen se, että tiedän pääseväni suoraan kotiin on jo niin ihana ajatus, että en muuta koe tarvitsevani. Pitäisikö olla toisin? Koko juttu pähkinänkuoressa: Olen passiivisuuden ruumiillistuma. Voinko muuttua? Haluanko edes?
Kuitenkin on hassua, että minuun otetaan yhteyttä ja olenkin siitä kiitollinen. En ole koulussa juuri koskaan _yksin_, vaikka yksinäiseltä saattaa tuntua, aina kun ei jaksa olla mukana muiden jutuissa. En kuitenkaan ole todellakaan mikään kaveriporukan hylkiö, ei meistä kukaan ole, mutta minulla on vaan hassu olo koko ajan.
Yleensä keskustelun aloittaminen yleensäkin kuulostaa korviini kovin teennäiseltä, siis jos minä aloitan. Mikseivät kaverini sitten jo ole kyllästyneet minuun? Ei mulla ole mitään tarjottavaa. En juurikaan avaudu asioistani enkä edes kysele muiden asioista. Huomaan, etten näiden parin lukiovuoden jälkeen tiedä siellä lukiossa tapaamistani kavereista juuri mitään, eivätkä he minusta. Valmistun keväällä ja olen osaltani kovin iloinen, että pääsen pois. En usko ollenkaan, että tulen kuitenkaan näkemään näitä ihmisiä enää. Ajatus ei tunnu ikävältä, vaikka sen varmaan pitäisi.
En osaa ollenkaan arvioida, miten muut ihmiset näkevät minut. Olenko ihan tavallinen niin kuin kaikki muutkin? En pysty yleensä rentoutumaan. no koulussa ehkä välillä jotenkin (yllättävää kyllä! mutta kotona on kaikista parhain olla) mutta entä sitten koulun ajan ulkopuolella muiden kavereiden kanssa? Pitkäaikainen ystävänikin ottaa minuun yhteyttä silloin tällöin, mutta minä en häneen. En kerta kaikkiaan enää osaa olla hänenkään ystävä, hän on siis eri koulussa kuin minä. En osaa jutella hänelle, en rentoutumaan hänen seurassaan, vaikka kavereita ollaan oltu ala-asteelta asti. Uskon, että hän näkee lävitseni. Hän jos joku. Ei me kuitenkaan sellaisista asioista puhuta, varmaan juurikin minun estoutuneisuuden vuoksi. Juttelut käsittävätkin yleensä enemmän hänen elämäänsä. En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä. En osaa puhua, avautua kenellekään.
Ai niin, en edes tykkää yhtään käydä ulkona. Koulupäivän jälkeen se, että tiedän pääseväni suoraan kotiin on jo niin ihana ajatus, että en muuta koe tarvitsevani. Pitäisikö olla toisin? Koko juttu pähkinänkuoressa: Olen passiivisuuden ruumiillistuma. Voinko muuttua? Haluanko edes?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tiivistit varmaan oman tekstisi kahdessa viimeisessä lauseessa/kysymyksessä. Jos haluat muuttua, mene ja tee niin. Ole aktiivinen, pakota itsesi soittamaan kavereillesi, ehdota tapaamisia ja opettele sietämään epävarmuuden tunnetta. Mitä siitä mitä muut sinusta ajattelevat? Jos ottavat sinuun uudestaan yhteyttä, tuskin he sinua ainakaan inhoavat, vai mitä?
Jos taas et halua muuttua, niin mikään ei muutu. Muutos lähtee itsestä ja omasta halusta ja sen eteen toimimisesta.
Tsemppiä!
Kiitos, kiitos.
Huh. Uskon että olisin sata kertaa onnellisempi, jos vaan puhuisin muissakin tilanteissa kuin kavereitten kanssa. Mutta joku estää puhumasta 'vieraille' tai puolitutuille. Olen huomannut, että salaan kaikki asiat, joista pidän ja joita haluan tehdä. Ei ihme, että on kurja olo. Mun on näköjään pakko alkaa purkaa asioita, pikku hiljaa. Ei se kuitenkaan helppoa ole, muilla ihmisillä on minuun suuri vaikutus, luulisin.
Sinun ei tarvitse puhua itsestäsi kenenkn kanssa ellei se tunnu luontevalta!!!!!!!
Maailmassa tapahtuu koko ajan niin paljon asioita, sekä hyviä että pahoja, niistä saa ajatusten vaihtoa sadaksi vuodeksi. Olettaen että on kiinnostunut ulkomaailmasta.
Onko mitään mistä sinä olet erikoisemmin kiinnostunut, haluaisit tietää, oppia lisää? Kuvaaminen, lenkkeily, musiikki, uutiset, keräily, kasvit, linnut, sää-ilmasto, muut maat - tai jokin yksi maa ja kansa, jokin vieras kieli, kokkaaminen, siivoaminen, värit, taide, vaatteet ja niiden suunnittelu, (helposti puettavia liikuntavammaisille jne).....
Noista kaikista saa syntymään harmaille aivosoluille tekemistä ja ajatusten vaihtoa johon ei välttämättä liity minä, minä itse ja vain minä.