Moi. Mä oon tutustunu uuteen ihanaan ihmiseen ja meistä on tullu hyvät ystävät runsaassa vuodessa. Monesta paikkaa oon kuullu/lukenu joskus että tosi ystäviä ei ole vaan ne joiden kanssa naurat vaan ne joiden kanssa itket. Mä en ole tämän uuden ystäväni nähny vielä koskaan itkevän. Enkä kuullukaan esim puhelimessa. ikä hänkään minun eli tätä asiaa ei olla vielä jaettu, mutta kyllä me ongelmistamme ja murheistamme ja harmituksistamme toisillemme puhutaan. JOtenkin mietityttää että kai tämä ystäväni on sentään tän vuoden aikana itkenyt, jonkun muun kanssa sitten...oon miettiny mistä on kyse, eikö hän luota minuun vielä niin paljon että uskaltaisi ihan sellaisia tunteenpurauksia näyttää, aika henkilökohtaista itkeminen kuitenkin..mietityttää vaan, tuntuu että jos sen jakaisimme vielä että näkisimme toistemme itkevän niin se syventäisi ystävyyttämme paljon. Jotain tuntuu puuttuvan nyt. Kuitenkin vanhempien ystävieni olen nähnyt itkevän monet kerrat, tosin en muista koska ensimmäistä kertaa..olikohan ystävyyden alkamisesta yli vuosi kun se tapahtui...
No pointti oli se että onko normaalia ystävyyttä jos ei noinkaan periaatteessa normaalia asiaa ole runsaan vuoden jälkeen jaettu vai voinko luottaa että hyvästä ystävyydestä tässä siitä huolimatta on kyse, tulee kun tulee toi tilanne, ehkä sitten myöhemmin tällä kertaa? Merkitseekö teille mitään se että olette nähneet ystävänne itkevän tai itkeneet hänen nähtensä? Eikö se nyt syvennäkin?
En tietenkään toivo että uudella ystävälläni olisi sellaisia murheita jotka saisivat hänet ihan itkemään, mutta en myöskään usko että hän nyt yli vuotta on ollu kokonaan itkemättäkään..
Kiitos ajatuksista!
No pointti oli se että onko normaalia ystävyyttä jos ei noinkaan periaatteessa normaalia asiaa ole runsaan vuoden jälkeen jaettu vai voinko luottaa että hyvästä ystävyydestä tässä siitä huolimatta on kyse, tulee kun tulee toi tilanne, ehkä sitten myöhemmin tällä kertaa? Merkitseekö teille mitään se että olette nähneet ystävänne itkevän tai itkeneet hänen nähtensä? Eikö se nyt syvennäkin?
En tietenkään toivo että uudella ystävälläni olisi sellaisia murheita jotka saisivat hänet ihan itkemään, mutta en myöskään usko että hän nyt yli vuotta on ollu kokonaan itkemättäkään..
Kiitos ajatuksista!
Vastaukset 7
Vanhimmat
En ole koskaan itkenyt yhdenkään ystäväni seurassa. Itken muutenkin hyvin harvoin. Jos ei satu toisen seurassa itkettämään, niin silloin ei toisen seurassa itketä. Itkemistä ei voi pitää ystävyyden mittarina.
Sanonta on mielestäni kuvaannollinen: tosiystäviä ovat ne, joille voi kertoa muistakin kuin iloisista asioista, voi jakaa huolensa ja surunsa.
Kiitos asiallisesta ja ymmärtävästä vastauksesta! Näin olen yrittänyt asian ajatella, on mukava saada sille objektiivista vahvistusta! :)
Lissää ajatuksia, kokemuksia haluaisin! Onko syventänyt ystävyyttä tämä asia, häiritsisikö asia teitä? Itkeekö muut ihan yhtä helposti ystävän seurassa ku kumppaninki tai yksinään, onko kaikki olleet läsnä kun ystävä on itkenyt. Korostan nyt että tämä kestänyt vasta runsaan vuoden, olen ihan luottavainen että jos ja kun tod näk ja toivottavasti toinenkin menee ja ehkä 15, 30 tai 60 siihen lisää ni sitten olen minäkin ollut siinä tilanteessa. Oon kateelline uuden ystäväni vanhoille kavereilleni joiden kanssa hän varmasti on jakanut tän asian, mulle ei vielä. odotan edelleen sitä luottamuslausetta.
Mun mielestä se sanonta kuvaa myös sitä, että yleensä kun menee huonosti ja siitä avautuu, niin ne pelkät kaverit kaikkoaa rinnalta. Tosiystävä taas ottaa osaa ja antaa empatiaa. Niin se vaan menee, että kun on vaikeaa, niin moni ihminen silloin kääntää selkänsä.
kiitos! vieeelä? :)
Joo ymmärrän ton niin, että parhaita ystäviä ovat ne, joiden kanssa voi olla oma itsensä ja kertoa surut ja murheet.
Vaikka itse oon itkeny ja ystäväni ovat itkeneet mun seurassa ni ilman niitä itkujaki oltais parhaimpia ystäviä.
Kannattaa muutenki suhtautuu tollasiin elämänviisauksiin varauksella. En mäkään usko kaikenmaailman "viisauksiin".
Ei kannata miettii tollasia asioita vaan keskittyy siihen ystävyyteen! ;)
Ihan älytöntä.
Ei itkeminen ystävyyttä syvennä. Itsestäni tuntuu lähinnä nöyryyttävältä ajatus, että muiden ihmisten aikana itkeä poraisin. Mieluummin sitten vaikka kiroon. Joskus olen itkenyt, kun on ollut niin katastrofaalinen tilanne, enkä muistele niitä hetkiä mitenkään ihanina, ihmissuhteita syventävinä kokemuksina. Olen kiitollinen ihmisille, jotka minua silloin lohduttivat, mutta en mitenkään valikoinut heitä tähän katastrofaaliseen itkuhetkeen heidän tärkeysjärjestyksensä mukaisesti. He vain sattuivat olemaan siinä. Nolottaa silti.
Samoin, jos ystävältä pääsee itku, en minä lähde siihen mukaan vollaamaan ja eläytymään, vaan lohdutan rauhallisesti. Eihän sille mitään voi, jos itku pääsee, jos on sen tyyppinen ihminen. En pidä sitä minään kunnianosoituksena itseäni kohtaan, että seurassani itketään. Itseasiassa seurassani on itketty useaan otteeseen ja itkijät ovat olleet osa läheisiä ystäviä, osa kaukaisempia. Jostain syystä minulle tykätään kertoa henk.koht. juttuja, humalassa että selvinpäin ja joskus siinä pääsee itkukin. Entäs sitten?
Tuollainen itkuun ja muuhun tunteenilmaisuun keskittynyt ystävyyden lajittelu tuntuu aivan vieraalta ajattelutavalta. Ystävä on mielestäni ihminen, jonka seurassa voin olla oma itseni. Emootiomässyttäminen ei ole minua itseäni. En nauti draamasta.
Toisaalta: jos itse avautuisin enemmän, saattaisi ystävyyssuhteeni syventyä. Ystäväksi en kuitenkaan halua ihmistä, joka ei lainkaan ymmärrä tunneilmaisuani. Minun tunneilmaisuuni ei kuulu itkeskely, vaan reagoin mielipahaan yleensä harmistumalla, tömisyttelemällä jalkojani, kiroomalla ja mäkättämällä aiheesta ikuisuuksista ikuisuuksiin. Tosiystävä jaksaa kuunnella sitä mäkätystä sitten :D Se lieneekin astetta rankempi tehtävä, kuin hetkellisen olkapään tarjoaminen.