Koska itkit viimeksi

Muistaakseni sunnuntaina (jos kyyneleiden valuminen on itkua), Miksi? No vanhat muistot palas mieleen. Nolottiko? No ei, koska kotonani saan itkeä jos tahdon. Helpottiko edes yhtään? No jaa, ne tunteet oli jo käsitelty ja kyyneleet oli sellaisia katkeransuloisia kyyneleitä, eli vaikea vastata.

Joskus tunteet vaan nousee pintaan eikä sille silloin voi mitään, mutta en sitä kyllä häpeäkään

Minä en muista edes milloin olisin itkenyt viimeksi, kovat elämänkokemukset tehnyt tuo että en edes osaa edes itkeä ollenkaan.

Äsken itkin, nousi tunteet pintaa tuosta yhdestä keskustelusta. Muutenkin tässä viimeaikoina on ollut itku herkässä. Miksi? On ollut aika koettelemuksekas vuosi. Tapahtunut paljon kaikenlaista tunteita mullistavaa.

Nolottiko? Ei mua nolota itkeminen. Helpottiko yhtään edes? Hiukan. Jaksaa taas hymyillä. :-)

Olen varmaan outo, mutta minun oloani itkeminen ei ole koskaan helpottanut, paremminkin päinvastoin, olen tuntenut itseni vieläkin surkeammaksi. En ole itkenyt varmaan ainakaan puoleen vuoteen. Tiedä sitten, oisko ollut syytäkään.

Jaa a tupakansavu tai sipuli pistää mun silmät itkuun vaikkei ole mitään syytä. Joten tänä vuonna, useastikin.

Mutta jos siis tarkotetaan että oikeesti itkeny jonkun syyn takia niin joskus pienenä, siittä on niin kauan aikaa etten muista helpottiko vai ei. Kumma kyllä nykyisin luulen että olen ihan tunteeton hemmo... kun olen kokenut läheisten kuolemaakin ja sairautta useammankin kerran ja en oo itkenyt tai mitään vastaavaa tunnetta ei ole ollut. Veikkaisin ehkä että on ollut niin paljon vastoinkäymisiä ettei mikään enää tunnu miltään...

Alle kouluikäisenä itkenyt viimeksi.

Ja ennen ku kukaan alkaa mitään machoilusta kirjoittamaan ni kerrottakoon, että, itkeminen ei vaan ole ikinä ollut mun juttu. En ole koskaan kokenut tarvetta siihen. Ei siinä sen kummempia...

Miehen takia. Kuolleen mieheni. Ei kuoleman hetkellä, ei hautajaisissa, nielin muistot ja kyyneleet. Ei perunkirjoituksissa.
Siitä puoli vuotta, kuului päässä naps, pakkasin auton, ajoin laavulle ja HUUSIN , kiljuin, potkin mäntyjä ja lopulta käperryin makuupussiin ja tuli se itku. Helpottava, puhdistava. Vain luonto kuuli kapinani ja näki suruni, joka oli kuin ukkospilvi pään sisällä.
Luontoäiti ymmärsi.

Varmaan joskus ala-asteella. Viime kesänä sain yhden kamunaisen itkemään kun tuli vähän erimielisyyksiä siitä minne hän menee yöksi.

Kun katsoin tämän pätkän.
Ei nolottanu, kun eipä ollu yleisöäkään.
Mulla kostuu silmät aika herkästi, jos mä katson jotain koskettavaa, mutta harvoin kyyneleitä ihan vierii. No jokunen tuli tämän lopussa. Aivan helvetin hieno päätös sketsisarjalle. Ei vielä ekalla katselu kerralla mennyt jakeluun, vaan vähän tyrmäsi. Se oli pakko katsoa heti uudelleen, eikä enää naurattanut alussakaan.

http://www.youtube.com/watch?v=Pp02ubGuTIU

Hieno. Musta Kyy tämän esikuva selkeästi on. Sekin on muuten todella koskettava loppu... Sillä sarjalla.

Tossa äsken kun sain ihanan viestin.Miksi häpeäisin omia tunteitani, olen tunteellinen siili.

Jos kyyneleiden valuminen silmistä lasketeaan itkemiseksi, niin eilen kun löin pääni...

Oikeasti itkenyt viimeksi 6 vuotta sitten kun hautasin koirani, 14 vuotta rinnallani olleen kaverin. En tiedä helpottiko itkeminen, mutta ei siinä muuta voinut tehdä. Ei nolottanut yhtään.

Äsken, ku katoin BB:stä kun asukkaat saivat kirjeitä läheisiltään. Ohan tuo tietty vähän nolo myöntää että BB:n takia pillitän :D Aika helposti kaiken kaikkiaan liikutun.

Joskus about 17-vuotiaana, kun koirani jouduttiin lopettamaan. Se oli ollut meillä ennen kuin menin edes ala-asteelle. Uskollinen ja luotettava otus, eikä tehnyt kenellekään pahaa. Siitä on n. 15 vuitta aikaa.

Viimeksi olin lähellä itkemistä tämän vuoden aikana, mummoni hautajaisissa. Ei vaan silti itku tullut kunnolla.

Olen kateellinen ihmisille, jotka saavat itkettyä kun on vaikeaa. Olen varmaan jotenkin tunnevammainen nykyään.