tunnen ihmisen, jonka sisarus sairastaa skitsofreniaa. Hän ei voi siksi koskaan alkaa suhteeseen ja ei voi koskaan sitä kertoa kenellekään, koska häpeää asiaa, joka on vaikeampi ja aiheuttaa enemmän ongelmia kuin mitä ulospäin kukaan mielikuvissaan voisi edes kuvitella. Pelkää myös, että se olisi jotenkin periytyvää. Mitä tapahtuisi, jos joku alkaisi suhteeseen kanssasi ja kertoisi tuollaisen asian? Mitä rehellisesti ajattelisit asiasta, ja miten silti käyttäytyisit? Pitääkö tuollainen luuranko kertoa heti suhteen alussa vai myöhemmin, ettei käy niin, että toinen lähtee sitten pettyneenä kuukausien jälkeen vasta?
onko täysi turn off
mitä tapahtuisi?
12445
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kyllä skitsofreniaa sairastavat ihmiset seurustelevat ja jopa perustavat perheen. Usein kyllä parisuhde jossain vaiheessa päättyy silloin jos sairastava ei ymmärrä lääkityksen merkitystä eli ei ole sairaudentuntoa. Sairaus saatta altistaa tulevat lapset joten henkilökohtaisesti en kannattaisi lastsen tekemistä. Rehellinen kannattaa olla ja tutustua ensin kunnolla.
En nyt ymmärrä tuota aloittajan kysymystä.. Siis onko kyse skitsofreniaa sairastavan SISARUKSESTA? Eli jos vaikkapa Marjatan veli sairastaa skitsofreniaa, voiko Marjatta alkaa seurustelemaan kenenkään kanssa, ja jos alkaa, pitääkö Marjatan ilmaista heti kaapista "luuranko" ulos (eli että hänen veli sairastaa)?
Skitsofreniaan yhdistetään valitettavasti vieläkin paljon ennakkoluuloja. Ei tarvitseisi pelätä, ymmärrän, että hävettää, jos esim. sisarus tai itse sairastaa sitä, mutta kun siihen on nykyään hyvä lääkitys, osa sairastavista voi käydä töissäkin.
Pois turhat ennakkoluulot! Tuo asia tietenkin pitää ottaa vakavasti, mutta eipäs mennä liiallisuuksiin.
kysymyksen saa käsittää ja vastata kumminkin. Entäs jos ongelmana on hyssyttely ja positiivinen, liian suvaitseva selittelevä asenne, että asia onkin hyvin ja on asenteesta kysymys eikä ongelmaa ole? Entä jos ongelma on paha, sille ei ole apukeinoja, eikä se tule muuttumaan vastedeskään? Harva pystyy edes huonoissa ennakkoluuloissaankaan kuvittelemaan sitä, että se voi olla joskus valitettavasti myös pahempaa kuin mitä ennakkoluuloissaan osaisi uneksia. Ja siitä tulee se ongelma tilanteeseen, että ihmiset ei pystykään kohdata tositilannetta, koska se ei mennyt kuin lehden palstalla luki, että useimmat pärjäävät.
Kun joku tajuaa sen tilanteen ja älyää, että ei toiminut tuokaan oma suvaitsevainen ja positiivinen käsitys, niin mitä ajattelee, ja miten toimii?
Eli jos on ollut juuri tuollainen asenne, että onhan niitä lääkkeitä ja työssä voi käydä jne ja pariutua ynnä muuta.. Mutta mikä järkytys on kohdata se, jos nuokaan ennakkoasetelmat toteudu että se tilanne voi olla toiseenkin suuntaan päälaellaan, eikä tule muuksi muuttumaan ja joskus sen kanssa vain pitää elää, oli se kuin raskasta hyvänsä.
Yksi väärä ennakkoluulo voi olla jopa tuo ylipositiivinen ja suvaitsevainen asenne, jos tilanne on aidosti vaikea ja realismi on se, ettei tule muuttumaan. Silloin kun tuo hyvä asenne ei päde, ehkä hallituissa tilanteissa pätee, mutta hallitsemattomat tilanteet onkin niitä, joissa se oikea suvaitsevaisuus punnitaan, eikä se ole yksinkertainen asia. Tavallaan ihmiset haluavat sädekehä pään päällä niin paljon ymmärtää, etteivät itse ymmärrä tilanteen vakavuutta vaan tulee noita "ei mennä liiallisuuksiin kommentteja", joiden jälkeen on vaikea sanoa, että tilanne on oikeasti vaikea ja näkyy ja tulee näkymään aina elämässä poliiseja ja ambulansseja myöten ja sen oikean totuuden kohtaaminen onkin suurempi pala nielaista kuin kuitata vain sanomalla, että pois turhat ennakkoluulot. Joskus ne ovat liiankin lieviä oikeaan elämään nähden.
Vähän ahdistunut tuo sinun kirjoitus. Olen tuo kirjoittaja, joka sanoi, että pois turhat ennakkoluulot.
Asia on katsos näin, että minun veljeni sairastaa. :( Olen itse käynyt sydän juuriani myöten sen tuskan ja myös pelon siitä, että itse sairastuisin. On pelottavaa katsoa, kun toisella on psykoosi. :( Se ei ole kaunista katseltavaa. Se on raakaa ja brutaalia. Ei voi käsittää. On vaikeaa katsella sitä, kun rakas ihminen muuttuu. :( Sairaus on rankka asia, eikä tee mieli leikkiä asiasta.
Halusin kirjoittaa sinulle aloittaja positiivisesti, koska tiedän pahimman läpikäyneenä (vierestä katsoneena), että asiat VOIVAT kääntyä parempaan. Lääkkeitä on moneen lähtöön ja ei kannata heti luovuttaa.
Sinun kirjoitustyylisi kuulostaa todella ahdistavalta, ja vähän samanlaiselta, kuin minulla veljeni psykoosin aikaan. Minuakin pelotti ja hävettikin vietävästi. Ajattelin, että ystävätkin kaikkoavat, niin ei kuitenkaan tarvitse käydä, eikä käynyt. Yksi läheinen kyllä säpsähti nuoruuttaan veljeni sairautta, mutta nyttemmin on ymmärtänyt. Juttelisit asiasta jollekin. Monesti helpottaa, kun ajattelee, että sairaus on sairaus siinä missä muukin. Ei mielensairautta kannata syrjiä tai magisoida omassa päässään, se on hoidettavissa (nykyään aika hyvin) oleva. Jos tulee pahempia jaksoja, niin sairaalaankin voivat ottaa. Älä pelkää.
Mutta, nyt alkoi nuo ambulanssit ja poliisit mietityttää.. Jos kyse on vakavammasti niin välittömästi yhteys terveydenhuollon ammattilaisiin.
"Jos on kyse vakavammasti?" Syttyi ilmeisesti lamppu lopulta. Ahdistavaako? Tavallista realiteettia, ei ole mitään pelättävää kun on nähnyt jo liikaa. Ei ole muuta pelkoa paitsi ihmiset ei ymmärrä, tai suhtautuu ylipositiivisesti ja ei kestä kohdata raskaita tosiasiota. Varmaan asian läheltä nähneenä tiedät myös sitten sen, että kun pahoja psykooseja käy monta, ne heikentävät kognitiivista tasoa ja jokaisen jälkeen pitäisi olla pitkä pitkä tehokas kuntoutus, että edes entiset jäljet saisi korjattua ja jos sitä ei tule, uudet romahduttavat aina pahemmaksi ja kun asiat pääsevät tarpeeksi pitkälle, kognitiiviset kyvyt enää palaudu ja parane ja sitten vain eletään paremmin tai huonommin ja se tulee näkymään aina. Lääkkeet eivät aina sovi tai auta tai niitä ei käytetä ja ne ei korjaa aivoissa tapahtuneita kognitiivissia vaurioita, vaikka pitää mieltä kurissa. Kaikki tilanteet eivät ole enää parannettavissa, ehkä suuremmat alaspäinmenot voidaan ehkä jotenkin koittaa ehkäistä, mutta parantaa ei aina voi. Ehkä et ole nähnyt sitä pahinta silti. Ei se ole aivan sillä kuitattua aina, että "sillä missä muukin".
Jos jollakin on kokemus, että on apua ja hoitoja ja kuntoutusta ja toivoa, hyvä niin, ei se kaikilla mene vaikeimman kautta, joillakin hyvinkin. Aina ei ole kaikilla toivoa. Yhteys ammattilaisiin on ollut tähänkin asti elinehto, ettei se mitään uutta yllätysyllätys ole, ei poliisitkaan, eikä ambulanssit, joita on tarvittu liikaa. Joten sinäkin olet päässyt vähällä. Ja jos sinäkin asian läheltä nähneenä ahdistut jo tuosta, niin mitä se sitten muiden kohdalla olisi? Painajaista?
sairaalakin on liian tuttu paikka.
Pura vain pahaa oloasi tänne palstalle, en kyllä näe siinä pitemmän päälle sen suurempaa hyötyä. Parempi olisi, jos ottaisit yhteyttä kriisiapuun/ terveyskeskukseen. Minä tai kukaan muu tällä palstalla ei voi auttaa sinua, jos ambulanssia olet tilaamassa.
Toivoisin, että Suomessa kunnallista rahoitusta määrättäisiin mielenterveysongelmiin, koska Suomessa mt-potilaita on palljon. Paljon enemmän, kuin häpeämme myöntää.
Mulla on psyykeongelman lisäksi frigiditeetti, 100 % haluttomuus seksiin liittyen.En halua suhdetta mieheen mutta joskus "käyn ulkona".Sillä tavalla.En välitä perheestä.Rahat ja ruoka ja katto pään päällä, se riittänee mulle.En halua kumppania kenestäkään.Riitoja siitä vain tulisi, kun en ole hyvännäköinenkään.
Minä näin erittäin läheltä liiton joka oli solmittu skitsofreenikon kanssa ja joka oli tuhoon tuomittu jo alusta alkaen. 5 vuotta sitä helvettiä kesti....vierestä oli paha katsoa kun mies syötti naiselle mitä uskomattomimpia tarinoita....Aluksi tietysti, vuosia, kaikki muutkin uskoivat tätä miestä...Kun mies tappoi itsensä, ei päässyt enää pakoon, valheittensa vyyhtiä, kävi ilmi hänen sairautensa josta vaimolla ei ollut aavistustakaan tai oli jotain aavistuksia mutta ei näin suuressa mittakaavassa. Mies oli lääkkeettömänä saanut aikaan satojen tuhansien eurojen velat, kaikki talot maat oli ulosotossa....ei ollut enää muuta keinoa kuin tappaa itsensä...onneksi heillä ei ollut yhteisiä lapsia ja miehen 'kaukana' olevat lapsetkin osoittautuivat mielikuvituslapsiksi...että tämmönen tapaus. Kyllä sairaudestaan pitää kertoa ja hankkia siihen oikeanlainen lääkitys...Joskus asiat menee niin hulluiksi kuin elokuvissa.
No onhan näitä tällaisiakin, mutta sen haluan vain sanoa, että juuri tällaiset tarinat lietsovat pelkoa ja saavat ihmiset sulkemaan ulos mt-potilaat. Tottakai pitää olla rehellinen omasta sairaudestaan, eihän se sitä pois sulje, mutta yritän sitä sanoa ihmiset hyvät, että kylvää niittää nimimerkin tarinakin on niitä ääripäitä.
Entäs, jos ei ole oma vaan on toisen sairaus, mutta osuu lähelle ja näkyy väkisin muidenkin elämässä vaikka niin, että joutuu huolehtimaan jostakusta toisesta? Pitääkö silloin kertoa ja jos kertoo, niin kuinka käy, jos on tuollainen tai vastaavantyyppinen läheinen? Kuinka paha se tilanne on jollekin kuulla?
Äh, oon kertonu aikasemmille seurustelukumppaneille, että veli tulee sit vanhempana paketissa mukana. Ja ovat hyväksyneet sen. Hönttejähän ne olis, jos sen takia minut hylkäisivät. Ennemminki siihen on suhtauduttu myötätunnolla ja ymmärryksellä.
Jos käy niin, että veljen sairaus pahenee, niin on sairaala olemassa. Siellä ammattiväki osaavat auttaa.
Ei kannata stressata liikaa.. Onhan se vaikein mtsairaus liene. Onhan siinä kantamista ja huolehtimista, mutta kohtuus kaikessa: jos ee jaksa, niin onhan niitä monenlaisia tukipalveluita. Veljeni voisi asua esim. Tuettuna. Eli omassa talossa (vaikka pihapiirissäni) hänellä kävisi hoitsu ja terapeutti ja sitten sosiaalisuutta tulisi minun mahdolliselta perheeltä.
Jos joku hylkää minut veljeni sairauden takia, niin sanon, että sai mennäkin. Pitää luottaa, että elämä kantaa.