Heräsin aamulla onnellisena hyvästä ja mukavasta illasta.. vähän päätä särki, mutta muuten oli hyvä olo. Varmaan heräsin kolinaan, joka kuului alakerrasta, mutta en välittänyt siitä vaan menin vain juomaan lasillisen kylmää vettä.
Olin yksin. Mieheni oli nukahtanut varmaan muualle. Näin ajattelin vielä silloin. En edes kuvitellut mitään muuta.
Todellisuus kuului sanoina muualta: "Sinun pitää kuulla jotain... tämä on kauhean vaikea sanoa, mutta miehesi petti sinut". Sen jälkeen kaikki oli vain sanahelinää. Elämäni vilisi silmissäni ja nähnyt mitään muuta kuin mustaa ympärillä. Tuntui siltä, kuin sydän olisi revitty rinnasta irti ja paiskattu ulos pakkaseen jalankulkijoiden poljettavaksi.
Itkin, mietin vain että miksi! Miksi tämä tapahtuu minulle? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Miten ihminen, ketä rakastan yli kaiken, pystyy tekemään tämän minulle? Sillä hetkellä maailmani mureni tuhansiksi palasiksi ja tulevaisuuteni oli täynnä itkua ja pettymyksiä. Vain mustaa, sydämessäni ja mielessäni. En tiedä, jopa hengittäminen tuntui vaikealta. Jokainen henkäys oli tahtojen tulos.
Pystyin pitämään itseni jotenkin kasassa hetken, kunnes lähdin kotimatkalle. Itkin niin paljon, että en nähnyt tietä edessäni. Sillä hetkellä kyllä tuntuikin, että olisi ollut vain helpottavaa ajaa pois kokonaan. Olla näkemättä tai tuntematta enää mitään. Missä minun kotini nyt olisi? Miksi kaikki se rakkaus revittiin palasiksi? Miksi hän pystyi tekemään näin.
Näin koko ajan mielessäni heidät yhdessä. Ei auttanut, vaikka suljin silmäni. Nykyhetki oli sumeaa, mutta heidät näin kirkkaasti edessäni. En ymmärtänyt sitä vihan ja rakkauden aiheuttamaa tunnetta. Olin shokissa, niin kovassa shokissa, etten voinut ajatella mitään muuta.
Tunsin tuskan repivän minut palasiksi. En pystynyt nukkumaan, en pysty vieläkään kun tapahtumasta on melkein viikko. Valvon niin myöhään, että lopulta yliväsymys lyö nuijalla päähän. Aamulla herään yksinäisyyteen. Kipuun.
Nyt minulla on tyhjä olo. En voi itkeä. En tunne mitään. Ihan kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan. Elän normaalisti. Mutta sitten tulee hetkiä kun muurit ympäriltä kaatuu ja vajoan käpertyneenä lattialle. Mutta nyt, nyt en tunne mitään. En vihaa. En rakkautta. En mitään.
Olin yksin. Mieheni oli nukahtanut varmaan muualle. Näin ajattelin vielä silloin. En edes kuvitellut mitään muuta.
Todellisuus kuului sanoina muualta: "Sinun pitää kuulla jotain... tämä on kauhean vaikea sanoa, mutta miehesi petti sinut". Sen jälkeen kaikki oli vain sanahelinää. Elämäni vilisi silmissäni ja nähnyt mitään muuta kuin mustaa ympärillä. Tuntui siltä, kuin sydän olisi revitty rinnasta irti ja paiskattu ulos pakkaseen jalankulkijoiden poljettavaksi.
Itkin, mietin vain että miksi! Miksi tämä tapahtuu minulle? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Miten ihminen, ketä rakastan yli kaiken, pystyy tekemään tämän minulle? Sillä hetkellä maailmani mureni tuhansiksi palasiksi ja tulevaisuuteni oli täynnä itkua ja pettymyksiä. Vain mustaa, sydämessäni ja mielessäni. En tiedä, jopa hengittäminen tuntui vaikealta. Jokainen henkäys oli tahtojen tulos.
Pystyin pitämään itseni jotenkin kasassa hetken, kunnes lähdin kotimatkalle. Itkin niin paljon, että en nähnyt tietä edessäni. Sillä hetkellä kyllä tuntuikin, että olisi ollut vain helpottavaa ajaa pois kokonaan. Olla näkemättä tai tuntematta enää mitään. Missä minun kotini nyt olisi? Miksi kaikki se rakkaus revittiin palasiksi? Miksi hän pystyi tekemään näin.
Näin koko ajan mielessäni heidät yhdessä. Ei auttanut, vaikka suljin silmäni. Nykyhetki oli sumeaa, mutta heidät näin kirkkaasti edessäni. En ymmärtänyt sitä vihan ja rakkauden aiheuttamaa tunnetta. Olin shokissa, niin kovassa shokissa, etten voinut ajatella mitään muuta.
Tunsin tuskan repivän minut palasiksi. En pystynyt nukkumaan, en pysty vieläkään kun tapahtumasta on melkein viikko. Valvon niin myöhään, että lopulta yliväsymys lyö nuijalla päähän. Aamulla herään yksinäisyyteen. Kipuun.
Nyt minulla on tyhjä olo. En voi itkeä. En tunne mitään. Ihan kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan. Elän normaalisti. Mutta sitten tulee hetkiä kun muurit ympäriltä kaatuu ja vajoan käpertyneenä lattialle. Mutta nyt, nyt en tunne mitään. En vihaa. En rakkautta. En mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Viikko on lyhyt aika. Jokainen hetki kun ei satu niin on hyväksi. Hetkiä tulee enemmän kun aikaa kuluu. Minulla meni 5 vuotta mutta tänään voin jo olla kiitollinen tapahtuneesta. En olisi nyt tämä ihminen ilman sitä. Tämä ihminen on kuitenkin paljon parempi kuin se joka olin ennen sitä. Paljon nöyrempi ja paljon empaattisempi ja tuota miestä joka tuossa vierelläni nyt on ei olisi tullut ilman sitä tuskaa minkä lävitse kuljin. Olin matkalla tämän miehen luokse vaikka en tiennyt sitä silloin. Nyt sinä lepäät kun ei tunnu miltään. Kohta taas tuntuu. Niitä tulee. Suru-viha-katkeruus-ikävä- ja vihdoin ilo. Oikotietä ei ole.
Kiitos ex miehelleni.
Kuulostaa tuo sinunkin tarinasi sam,alsta kuin lähes kaikki pettämiset, juhlitaan järki pois, tilalle astuu sitten ihminen, joka tekee pettämisen täysin tiedottomassa tilassa, viina saa seksin hyrräämään ihan vaikka kenen kanssa, humalainen ei edes näe kenen kanssa on.
Tiedän että morkkis on kamala, mutta kyllä kannattaa ajatella, onko tässä tilantessa ero se ratkaisu, vaiko asintuntijan kanssa keskustelu ja ehdottomasti, tuollaisten porukoiden kanssa eläminen lopettava.
Viinajuhlat ovat aika monelle suurin riski elämän tuhoamiseen, eikö kannattaisi unohtaa tuollainen juhlinta ihan kokonaan.
Minä ainakin seurustelin selväpäisten vieraitteni kanssa mieluiten.