Olen pienen ikäni asti luonut ystävyyssuhteita joista lähimmät ystäväni ovat karkeasti sanottuna mielisairaita ( maanis depressiivisiä yms) sitli herkkiä, kuuntevaisia ja luotettavia ihmisiä. Ihania tyyppejä.
On silti surullista että heidän vaikeina aikoinaan he turvautuvat liikaa minuun. Soittavat useita kertoja päivissä, yöllä.... Toki hyvänä ystävä koitan olla tukena ja kuunnella, mutta viime aikoina olen alkanut huomata että jutut alkavat vaikuttaa minun omaan jaksamiseen. Kannan siis liikaa huolta.
Tunnen itseni riittämättömäksi kun en osaa auttaa mitenkään.
Muutama ystäväni käyttää vahvoja lääkkeittä. Toiset pärjäävät terapeutilla, toiset taas sekä ja että. Ja yksi ei tunnu pärjäävän kummankaan avulla.
Tiedän ettei minun kuulu olla terapeutti tai ammattiauttaja, silti ystävyys tuo tietyn taakan etten voi olla vastaamatta puhelimeen ja tai kieltäytyä kahvikeskustelusta.
Jotkut jutut ovat liikaa minunki käsiteltäviksi. Miten ilmaista se että olen ystävä mutten ammattiauttaja ja saada tietty mielenrauha tähän asiaan koska pelkää että kohta "sekoan" minäkin.... En halua menettää heitä.
On silti surullista että heidän vaikeina aikoinaan he turvautuvat liikaa minuun. Soittavat useita kertoja päivissä, yöllä.... Toki hyvänä ystävä koitan olla tukena ja kuunnella, mutta viime aikoina olen alkanut huomata että jutut alkavat vaikuttaa minun omaan jaksamiseen. Kannan siis liikaa huolta.
Tunnen itseni riittämättömäksi kun en osaa auttaa mitenkään.
Muutama ystäväni käyttää vahvoja lääkkeittä. Toiset pärjäävät terapeutilla, toiset taas sekä ja että. Ja yksi ei tunnu pärjäävän kummankaan avulla.
Tiedän ettei minun kuulu olla terapeutti tai ammattiauttaja, silti ystävyys tuo tietyn taakan etten voi olla vastaamatta puhelimeen ja tai kieltäytyä kahvikeskustelusta.
Jotkut jutut ovat liikaa minunki käsiteltäviksi. Miten ilmaista se että olen ystävä mutten ammattiauttaja ja saada tietty mielenrauha tähän asiaan koska pelkää että kohta "sekoan" minäkin.... En halua menettää heitä.
Vastaukset 68
Vanhimmat
Voi ystävä kallis, taidat olla jo liian hyväsydäminen. Ei ole sinulle hyväksi väsyttää itseäsi, eikä se ole ystävillesikään hyvä että olet pian samassa jamassa kuin he.
Mitäpä jos sanoisit suoraan asiasta asianomaisille? Jos he ovat tosi ystäviä eivätkä vain sinua ilmaisena terpaeuttina käyttäviä ihmisiä, eivät he katoa minnekään jos sanot suoraan: olet minulle rakas, mutta omat voimani alkavat väsyä tästä tukemisesta ja alan olla huolissaan omasta jaksamisestani.
Voit aivan suoraan sanoa heille, että seuraavan esim. viikon ajan laitat puhelimen äänettömäksi yöllä, koska tarvit nyt todella lepoa. Tai sitten sanot heille että nyt pidät pari päivää puhelimen pissa päältä, koska keräilet omia ajatuksiasi.
Jos ystävät eivät tätä ymmärrä niin pois vaan elämästäsi moiset riippakivet!
Itselläni ollut sama ongelma. Parilla kaverilla ollut niin masennusta kuin anoreksiaakin. Jossain vaiheessa huomasin, että ei herranjumala miksi minä taas mietin ja vatvon omalla vapaa-ajallani heidän asioitaan. Päiväkirjanikin täyttyi heidän elämänsä pohtimisesta. Jossain vaiheessa tajusin, että eikö nyt olisi korkea aika alkaa oikeasti elämään omaa elämää ei muiden? Irtautuminen näistä ihmisistä oli tositosi vaikea ja raskas prosessi, joka vaati valtavasti omia voimavaroja. Ystäväni eivät voineet millään käsittää, miksi minä otin heihin kunnon happihypyn ja en antanutkaan heidän enää takertua minuun. Joskus elämässä pitää kuitenkin tehdä semmoisiakin päätöksiä jotka eivät miellytä kaikkia osapuolia ja toimia vähän itsekkästikin.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna tein aivan oikean ratkaisun. Jos me oltais jatkettu samalla tavalla kuin ennen, ystävyys ois alkanu tuntumaan päivä päivältä enemmän velvollisuudelta ja silloin se ei ois enää aitoa ystävyyttä. Jokaisen pitää opetella itse kantamaan itsensä, eikä toiselta ihmiseltä saa koskaan vaatia semmosta että hänen pitäisi uhrata oma elämänsä ja jaksamisensa toisen ihmisen takia. Terapeutit ne nimenomaan tekevät sitä työkseen. Nyt musta tuntuu että oon oikeasti alkanu elämään omaa elämääni. En halua olla välinpitämätön muita kohtaa, voin kuunnella, auttaa, ymmärtää ja välittää, mutta toisen elämää en enää ota omalle vastuulleni.
Kun otit sen happihypyn, niin jätitkö heidät taaksesi kokonaan, vai ovatko he edelleen kuvioissa mukana ystävinä?
Olen myös samaa mieltä, että kannattaa ajatella omaa jaksamistaan ja irrottautua hankalasta ihmissuhteesta. Ihan jo senkin takia, että ihmissuhteet eivät läheskään aina kestä, vaan huonolla tuurilla joudut vuosikaupalla tukemaan jotain ihmistä oman jaksamisesi kustannuksella, ja kun kaveri lopulta toipuu ja saa elämänsä järjestykseen (ts. sanoen ei tarvitse sinua enää) hän laittaakin välit poikki. Itselleni on käynyt useamman kerran näin, ja olenkin päättänyt että kuuntelen enää ns. normaaleja ongelmia ja sellaisia ongelmia että kaveri ottaa itse vastuun elämästään, mutta jos kaverin jutut alkavat mennä "överiksi" tai joudun ystäväsuhteessa kakkosäidin rooliin, nostan kytkintä. En jaksa enää, olen oman osuuteni hoitanut kuuntelusta. Usein nämä ihmiset ovat vielä sellaisia, että eivät jaksa yhtään kiinnostua ja kuunnella muita, vaan yhteydenpito on juuri siitä terapeuttina oloa, ja vaikka kuinka kuuntelisit, ymmärtäisit, tukisit jne mitään kiitosta et ikinä saa tästä. Tyypillistä myös on, että nämä ihmiset alkavat pitää itsestään selvänä, että olet aina puhelinlinjan päässä, ja jos et joskus ehdikään jutella tai pysty vastaamaan, he harmistuvat tai jopa suuttuvat. Ei tällainen enää ole mitään ystävyyttä, vaan toisen hyväksikäyttöä. Usein nämä ihmiset odottavat muutenkin erikoiskohtelua ystäväsuhteissa, he voivat perua miten vaan menoja/tapaamisia, sanoa tai käyttäytyä miten vaan, mutta muilla ihmisillä on paljon tiuksemmat säännöt heitä kohtaan.
Et ole enää ystävä etkä terapeutti. Olet hyväksikäytön uhri. Ota etäisyyttä. Kyllä nuo hyväsikyttäjät selviävät omalla tavallaan itsekin.
Vaihda kavereita. Ei omaa elämää kannata menettää.
Eikö se ole silloin hyväksikäyttöä jos kaikki ystävät ovat vain käytettävissä silloin kun itsellä on hyvä olla ja että heti kun ei ole hyvä olla, vaihdetaan uusiin hyväksikäytettäviin kavereihin?
Eli että muiden niskaan voi kaataa omaa paskaansa niin paljon kuin sielu sietää, mutta muiden paskoja ei voi ottaa harteilleen jaettavaksi?
Kyllä on suomi muuttunut itsekkääksi. En lainkaan ihmettele että suomen mielenterveyspotilailla ja muilla pitkäaikaissairailla menee niin huonosti kun heti "ystävät" jättävät ja vaihtavat niihin "parempiin ystäviin".
On vain sellaisia henkisiä ongelmia, joihin ei vaan kaveri pysty vaikuttaa. Itse olen oppinut tämän perheenjäsenen vaikeiden henkisten ongelmien kautta. Ensin olin "terapeuttina" (enkä syytä täst' perheenjäsentä, itsekin aluksi mielellään (?) otin sen roolin), mutta nyt ymmärrän että parhaiten autan olemalla se mitä oikeasti olen eli sisar. Tottakai läheisille myös voi avautua ongelmista, mutta se raja on vedettävä johonkin. Se, jos uhraa oman hyvinvointinsa muiden tähden, ei välttämättä ole kenellekään hyödyksi pidemmän päälle. Paras tuki ystävälle ja läheiselle on nimenomaan olla se ystävä, tehdä niitä normaaleja juttuja joita ystävät tekevät. Ei alkaa terapeutiksi.
No se vaan yleensä ei mene niin että "vuoroin vieraissa" vaan epävakailla ihmisillä on taipumus takertua ystäviinsä ja imeä heistä kaikki mehut. Aina on uusia ongelmia ja elämä vaikeaa. Ei sellaista kukaan jaksa. Ystävyyssuhteiden tulisi olla tasapuolisia ja tasapainoisia, joissa molemmat saa ystävyydestä enemmän kuin se ottaa, eli win-win. Itse en halua mielenterveysongelmaisia enää lähelleni, olen huomannut, että heillä ei riitä empatiaa muille ja ovat usein hyvin itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Siis tämä on vain oma kokemukseni, muut saavat heitä hyysätä ihan omien voimavarojensa mukaan.
Miten olisi jumalan apu... kun kaikki sitä niin ylistävät.
Kyllä Soini tietää lääkkeet tuohonkin vaivaan.
Se mikä on hämmästyttävää, on että Soini ei todellakaan anna mitään konkreettista tietoa kansalle, siitä miten asioita aikoo hoidella. Tuulipukupoika on liian hauras edustamaan maatamme, kun ei ole selvillä oma politiikka. Miten sellainen voi ketään auttaa? Tarvitaan selvää selontekoa meiningistä, eikä kivillä hyppimistä.
Lukaisin hänen kotisivunsa presidentin vaalien ollessa teemana. Kertoo siellä yhdessä välissä että kyllä me veljet yhdessä- ja vaikka pari siskoakin...????
Mitä hän tällä tarkoittaa? Onko Soini hankkimassa miesvaltaa Suomeen jossa hän näin kotisivullaankin jo pohjustaa sitä vähäarvoisuutta, mikä Soinin mielestä on olla naispuolinen kansalainen.
ota etäisyyttä ja tee ystävies kanssa jotain muuta kuin pelkkää keskustelua siis vaikka urheilua, lenkkeilyä, shoppailua, elokuvien katselua ( saattais piristää vaikeassa tilanteessa olevia muutenkin) tai muuta sellaista että huomio keskittyy johonki muuhunki tai jos voit niin tarjoa jollekki konkreettista apu esim.lasten hoitoa tai muuta vastaavaa.....elä siis unohu "kuuntelulinjalle" pidä ikäänkuin taukoa ja osoita muulla tavoin että voit olla läsnä heidän elämässä..... :) kiva kuitenkin että olet tähän asti jaksanut tukea ja kuunnella!!:)
Tämä oli tähän astisista paras vinkki.
Mikä kumma ihmisiä vaivaa kun vähänkään vaivaiset ovat heti hyväksikäyttäjiä jotka pitää heittää sivuun ettei oma pää vain vahingossakaan joudu miettimään mitään?
Joo, samaa mieltä. En nyt ehkä ajattelisi niin jyrkästi, että "hyväksikäyttäjiä jotka pitää heittää sivuun ettei oma pää vain vahingossakaan joudu miettimään mitään". Moni voi aluksi tosiaan yrittää auttaa enemmänkin kuin pystyy. Ja sitten jossain vaiheessa tulee se raja kun tajuaa, että taistelee tuulimyllyjä vastaan ja oikeastaan kummankin osapuolen voimat vain hupenevat. Pelataan eräänlaista roolipeliä, jossa ongelmainen samaan aikaan hakee apua muttei ota sitä vastaan. Eli henkilö a tilittää henkilölle b, että "mulla on tämä ongelma x". Henkilö b yrittää ehdottaa ratkaisua, mutta a toteaa synkästi, että "ei auta kun mulla on tää ongelma x". Ja sitten molemmat ovat pettyneitä ja kokevat pahaa oloa. B siitä, ettei pystynyt auttaa ja a siitä, että häntä tosiaan ei voi kukaan auttaa.
Mutta tosiaan, jos kumpikin osapuoli tajuaa sen tervehdyttävän vuorovaikutuksen olevan kavereiden välillä jotain muuta kuin terapiaistuntoja, niin ei tarvitse pistää ihmissuhdetta poikki vaan voi vaan tehdä selväksi ne rajat, joiden puitteissa kannattaa toimia että tilanne on kummallekin eduksi ja siedettävä.
Olet nähtävästi tyypillinen tapaus, joka huolehtii toisten murheista, samalla laiminlyöden omiaan. Älä ainakaan yöllä ala kuuntelemaan heidän soittojaan. Ota ainakin hetkeksi aikaa etäisyyttä ja lomaa. Tai ala pyytämään palkkaa terapiastasi.
Sano suoraan asiat niin kuin ne on, oikeat ystävät ymmärtää... Ihan oikeasti, minulla on myös mielenterveysongelmainen ystävä, ja olen tehnyt selväksi etten ala terapeutiksi, enkä kuuntele hänen masennuksiaan tms.
T'ämä on toiseksi paras viesti tässä ketjussa. Kun minä sairastuin masennukseen, sanoin itse puolisolleni että hän ei ala minun terapeutiksi koska minulla on jo terapeutit valtion takaamana.
Kymmenen vuotta sitä kesti, mutta suhde on kestänyt helposti tämän ajan.
Totta edellä, olet liian kiltti ja ystäväsi tietävät sen ja takertuvat sinuun.
Sinä saat laittaa heille rajat kuin pienelle lapselle, sillä he eivät ole itse siinä kunnossa, että ymmärtäisivät sitä juuri nyt.
Anna heidän ottaa itse vastuu ajatella itsenäisesti ja sinä myös vastuu omasta ajankäytöstä: älä selittele enempää kuin, että nyt en ehdi, on tiukka hetki tai pitää nukkua kunnolla tms.
Hankalaa, mutta yö- soittoja voit hyvin rajoittaa! Yö on kuitenkin nukkumista varten.
Milloin ihminen on toiselle terapeutti? Kaikki sanovat ettei pidä olla sitä eikä tätä mutta voisiko joku antaa konkreettisen esimerkin mikä on terapoimista? Milloin asioista jauhaminen menee liiallisuuksiin?
Itse olen taistellut vakavan masennuksen kanssa pari vuotta, en silti soittele ystävilleni edes viikottain, en varsinkaan öisin (ei tulisi mieleenkään!). Joskus saatan kirjoitella pitkiä viestejä.. En kuitenkaan oleta että toinen välttämättä edes lukee sitä..Myös nähdessä saatan puhua omasta olosta ja tuntemuksista.. Kyselen kuitenkin myös toisen kuulumiset ja "ongelmat". Onko se terapointia? En ole edes tosissani ajatellut että joku ystävä jää asioitani vatvomaan viikko tolkulla omaan päähänsä.. En halua aiheuttaa omalla paskalla olollani kenellekkään muulle pahaa oloa, en todellakaan. Pitäisiköhän siis ottaa teidän neuvoista vaari ja lähteä yksin erämökkiin ja olla kommunikoimatta koko loppu elämä.. Tulipas paha olo näistä.
Omana ongelmanani en koe mitenkään takertumista, lähinnä haluan jäädä omaan rauhaani ja jätän yhteydenpidon todella vähälle.. Saattaa mennä useita viikkoja että kyselen parhaan ystäväni kuulumisia.. Ja yleensä se olen minä joka kuulumisia kysyy. Mutta onko sekin sitten liikaa? Karmeeta. :(
Terapiasuhteeksi homma ajautuu siinä vaiheessa kun ihmissuhde on yksipuolinen.Ja se toinen osapuoli on jatkuvasti xtra tuen ja hoidon ja kuuntelijan tarpeessa.Eikä toinen osapuoli saa suhteesta mitään.Eikai suakaan kiinnostais vastailla puhelimeen yömyöhään sen takia että juuri sinä olet jonkun elämän pelastus(koska ketään muuta ei saanut siihen aikaan enää kiinni)?
Ongelmia piisaa, parempi vaan ottaa kunnon loikka etäälle ja viettää vaikka retriittiä, johon mitkään liimanäpit ei ulotu. Tiedän kokemuksesta, että esim pienellä paikkakunnalla hoitoalan ihmisen on mahdotonta kulkea kadulla. Aina joku näyttämässä jotain näppylää tai mätivää leikkuuhaavaa, kun kerran Oikeen asiantuntija sattuikin paikalle. Aikansa sitä jaksaa, mutta lopulta on todella hankalaa edes joten kutn peittää harmistumistaan saati antaa hyviä neuvoja. Ja toi köökipsykologia on vielä hankalampaa ja rönsyilevämpåå aluetta, jos sen antaa vapaasti rönsyillä kuin syövän. Ite oot liemessä, jos ei rajoja laita.
Kuka huolehtii sinun omasta jaksamisesta, jollet sinä.
Puhelin kiinni yöksi tai äänettömälle, niin saat nukuttua kunnolla.
Ystävyyssuhteissa rehellisyys on tärkein, rajat pitää laittaa, ja kuka ne rajat laittaa tässä tilanteessa, jollet sinä. Jos joku suuttuu asiasta, niin voin vain todeta, etteivät he ole ystäviä vaan hyväksikäyttäjiä.
Joskus ystäviä pitää auttaa, muttei oman hyvinvoinnin ja voimavarojen kustannuksella.
Elämä on kuin katu, siellä tulee vastaan ihmisiä joita et huomaa, joitain tervehdit. Joidenkin kanssa saatat jäädä juttelemaan, toisten kanssa kulkea jonkun matkan. Aika harva kadun kulkijoista matkaa mukanasi koko matkaa, se on vain hyväksyttävä. Myös irtipäästäminen on tärkeää.
Voimia ja jaksamista
Näitä on kertyny itellekkin ja yhden kanssa elän tällä hetkellä parisuhteessa saman katon alla.Oltu yhdessä jo reilu 6 vuotta.
Välillä itselläkin rankkaa kun kotona elän arkea yhden mielenterveyspotilaan kanssa ja ystävä piiriin kuuluu useampi mielenterveysongelmista kärsiviä erilaisia pahemmin ja paremmin voivia.
Välillä otan etäisyyttä jopa ukosta ja lähden viikonlopuksi tai viikoksi vanhempieni luokse pohjoiseen.Otan omaa aikaa jotta jaksan taas.Antavat minun mennä ja olla hetken omissa oloissani ja tietävät että tulen taas takaisin.Toki osaavat antaa tilaa muulloinkin ja tekevät juttuja mulle korvatakseen "terapeutin ja läsnä olon".
Rakkaita ovat kaikki ja ovat toisaalta suuri voimavara elämään.
Kummasti jaksaa kun antaa välillä mennä toisesta korvasta ulos.
ole tyly. suorasanainen. sillä niistä pääsee.
Olin aikoinaan samassa jamassa kuin sina. Aikaa myoden tuli tunne, etta itsevasyi liikaa. Otin hiukan etaisyytta heihin, eivatka he ole mihinkaan kadonneet. Yksi ystava minulla on jolla on ollut paljon vaikeuksia kaksi itsemurhaa ja depressiivinen mies. Han on kuitenkin ollut myos minun tukijani vaikeina aikoina. Muitstan aina eraan ystavani sananlaskun: ystavyys on kuin pankkitili, et voi loputtomasti vain nostaa tililtaa, sinun taytyy myos tehda talletuksia :)) Voimia sinulle ja ota hiukan etaisyytta.
Hankala asia.. Ystävyyteen kyllä mun mielestä kuuluu molemminpuolinen kuuntelu ja asioiden jakaminen. Se, mihin vetää sen rajan auttamisessa, onki sitte hankalampi homma. Itsellä vähä samankaltainen tilanne, tuntuu, että ystävä käytää terapeuttina, kun hänellä on vaikeaa parisuhde asioiden takia. Olen kuitenkin nähnyt myös sen niinsanotun toisen puolen, eli itellä ollu masennusta&ahdistusta ja todella pahoina hetkinä sitä tosiaan kaipaa , että joku kuuntelee. Sillon tuntus ihan kamalalta, jos joku yhtäkkiä sanoisiki että hälle on turha puhua asioista mitään (varsikaan jos ei olis ketään muuta joka kuuntelis)
Voisit ehkä yrittää sanoa ystävillesi, että tarvisit välillä muutakin ajateltavaa kun heidän murheensa. Voisit myös yrittää kehottaa heitä lukemaan vaikka jotain mielenterveyspalstaa yms, jos saisivat lohtua vaikka siitä. Ja tietysti kannattaa ottaa välillä vähä etäisyyttäki, jos oma jaksaminen tuntuu epävarmalta. Ehkä paras keino olis järjestää jotain tekemistä joka sais ajatukset muualle sekä sulla että kaverilla, ettei aina jauhas niitä samoja juttuja.
- Se on muistettava pitää itsestä huolta. - ota etäisyyttä, matkusta - on muita asioita , -kerro ettet jaksa keskustella pitkään ja , ilmoita voit tarvittaessa tilata ajan ammattilaiselle. Pidä lyhyitä yhteyksiä,- en jaksa enempää, - palataan- olen kuitenkin käytettävissä. -´rehellisyys tärkeintä
Rajaa oma aikasi ettei yölä soitella klo 22 jälkeen ja muutenkin elä elämääsi ...ET jaksa tuollaista mene lenkille ja tee muuta että saat voimia....terapeutti et ole voit toki kuunella mutta rajansa kaikella....itse meinasin väsyä mutta laitoin rajat...puh soitot lakkasivat otan itse ja soitan kun haluan tietää kuinka voivat ja käynkin joskus...annan tukea mutten itse kanna heidän huoliaan..Otappa riippuvuuksista kirja lainaan esin HELSTEN Tommyn...kuinka pääset irti ja kuinka olla ettei itse väsy...halauat hyvää toisten kustanuksella...voimia sulle..ja rehelisesti sanoa ettet jaksa....ensin nuo soitot kuriin...sopia ettei klo 22 jälk ...ym tilannetta rauhottamaan....mielnterv tomistosta saat apua myös...amm auttajilta mitä pitäsi tehdä...ettet itse pian ole avun tarpeessa...kaikkea hyvää jouluusi mja elämääsi!
Terapeuttista on elää, vaikka unelmissa. En tiedä enää, miten ihmisten kanssa edes jouluna ollaan, mutta periksi en anna. Jouluruuaksi on kaurapuuroa, niin ja uudeksivuodeksikin.
Älä jätä ystäviäsi sittenkään. Opettele vaan luovimaan. Se ei ole kuin tuulen huijaamista.
http://www.youtube.com/user/21per3?feature=mhee#p/u/2/nXCAZmVaaw4
Minä itse olen valmistunut nyt lähihoitajaksi, mielenterveys ja päihdetyön koulutusohjelmaan. Minulla on muutamia mielenterveysongelmaisia sekä päihdeongelmaisia lähipiirissäni. Olen sanonut heille suoraan että voin kyllä kuunnella mutta terapeutiksi en rupea ja jos tilanne näyttää minun silmiini pahalta niin soitan heille apua ja muutenkin voin ohjata oikeaan paikkaan.
Sinun ongelmasi on tavallinen ongelma, sinulla on tunneside ystäviisi ja silloin siinä käy juuri niinkuin kirjoitat eli siinä hajoittaa vain itsensä. Ammattilaisella sellaista ongelmaa ei ole, tottakai me välitetään potilaistamme mutta emme sillä lailla kanna heistä huolta kuin sinä ystävistäsi.
On ihailtavaa että ystävilläsi on tuollainen ystävä joka ei sairauden takia heitä hylkää mutta pidä huolta omasta jaksamisestasi. Pistä puhelin äänettömälle yöksi tai jopa pois päältä, sano ystävillesi että olet heidän tukena kyllä muttet keskellä yötä, alussa se voi sinua ahdistaa mutta ajan kanssa se helpottaa, usko pois. Etkä sinä heitä menetä, olet heille tärkeä tuki ja ystävä!
ajan henki ...
Minkä vuoksi et voisi vain yksinkertaisesi seota, kuten kaikki muutkin ympärilläsi?
todellisuuskäsitys
Asiaa! Sen voi tehdä kivastikin:
http://www.youtube.com/user/21per3?feature=mhee#p/u/2/nXCAZmVaaw4
Minulla on ollut kahden ystävän kanssa sama ongelma.
Ensimmäisen kanssa huomasin, että kun yhdessäoloajasta 95 % puhutaan hänen ongelmista, eikö minunkin kuuluisi joskus saada puhua niistä asioista, joka minua kiinnostaa? Kerran kävi niin ikävästi että isäni kuoltua näin tämän ystävän kaupassa. Sanoin, että isäni on kuollut ja olen hyvin surullinen. "Jaa! Me käytiin ostamassa tänään tytölle takki Citymarketista, oli tarjouksessa!" No se ystävyys sitten vähitellen lopahtikin.
Toinen, työkaveri, piti tapanaan aina viikon aluksi etsiä minut käsiinsä ja kaataa niskaani kaiken kamalan mitä hänelle viikonloppuna oli tapahtunut kamalassa äitisuhteessaan ja omassa heittelevässä olossaan. Lopulta sanoin että tarviin omat voimani työn tekemiseen eikä ne riitä, jos täytyy aina mennä mukaan hirmu synkkiin tunnelmiin. No hän ymmärsi kauhean hyvin ja pyysi anteeksi ajattelemattomuuttaan, ja nyt ollaan ihan hyvät kaverit ja jopa naureskellaan koko jutulle nyt jälkeenpäin.
Ei kannata väsyttää itseään. Jokainen tarvii kuuntelijaa joskus, mutta jos se on vaan ihan ykssuuntaista liikennettä, ei sitä jaksa. Usein on vielä niin että jos ehdottaa tällaiselle ihmiselle jotain keinoa millä hän voisi helpottaa ongelmaansa, niin tulee tää vastaus, että "niin, mutku..." eli = valittamista valittamisen ilosta. Irti semmoisesta ja oman elämän ohjat käsiin!
Niin voisitko ehdottaa hänelle, että kirjoittaa kauniiseen vihkoon tunteitaan siinä voi olla kaikki viha ja paska ajatuksetkin. Itse olen eron käynyt läpi ja erosta eteenpäin terapiankin kirkon järjestämänä käynyt. Mutta se tunnetilavihko on hyväjuttu, voi purkaa ja auttaa erosta 6-vuotta ja en ole vielä lukenut niitä tunnepurkauksiani vielä, mutta säilytän ne.
Sinun täytyy ymmärtää kaksi asiaa.
Ensimmäiseksi, terapeutit ovat ystävällisiä, eivät ystäviä.
Toiseksi, sinä et toimi terapeuttina tälläkään hetkellä, vaan kuulet niitä asioita joita mielenterveyshäiriöisten ystävät kuulevat kaiken aikaa.
Sinun täytyy ymmärtää se että yleensä mielenterveyden häiriöistä kärsivillä elinpiiri on varsin pieni sen häiriön vuoksi ja heidän elämänsä pyörii sen yhden asian ympärillä jatkuvasti. Sinun ei tarvitse toimia terapeuttina, mutta valmistaudu kuitenkin kuuntelemaan heidän asioitaan.
Tietenkin voit lopettaa ystävyyden, mutta haluatko sitä?
Sen vuoksi suuri osa mielenterveyspotilaista menettävätkin ystävänsä kun ystävät eivät jaksa ottaa osaa sairauteen, vaikka he eivät kokisikaan olevansa terapeutteja. Kyse ei ole mistään terapiasta lainkaan vaan siitä ettei sinulla, ja niillä muilla, ole yhteistä kieltä.
Kuvittele itse sellainen tilanne että halvaantuisit ja jäisit elämään neljän seinän sisälle. Hyvin nopeasti sinun juttusi alkaisivat toistamaan samaa rataa, eli päivän uutiset ja sää, televisio-ohjelmat ja jotkut lehdet, mutta ei mitään työstä koska sitä ei ole, ei mitään harrastuksista koska niitä ei ole jne.
Ymmärrä tuo, niin ymmärrät myös sen etteivät nuo ystäväsi pidä sinua oikeasti terapeuttina, vaan nimenomaan ystävänään. Jos olisit terapeutti, silloin sinä olisit jo kaatunut kauan sitten, koska se on rankkaa.
Tärkeintä on ensin pitää itsestään huolta, sitten vasta muista. Et pysty olemaan kuuntelijana toiselle, jos itse uuvut. Tiedän itse tämän kokemuksesta. Uuvuin masentuneen ihmisen kanssa. Hän soitti myös jatkuvasti - yöaikaankin - ja vuodatti ongelmansa niskaani ja niiden kanssa sitten jäin yksin yöhön. Mitään hän ei ollut kuitenkaan valmis muuttamaan elämässään, vaikka kaikki siinä oli huonosti. Se ystävyys valitettavasti hiipui.
Jos tuntuu, ettet jaksa, sano se rehellisesti ystävillesi. Tätähän tuossa aiemminkin on jo sinulle ehdotettu. Kerro, että haluat edelleen olla ystävä, mutta että et voi olla sitä yöllä etkä silloin, jos itse alat uupua. Voisitko ehdottaa, että jos joku kaipaa apua yöaikaan, hän voisi vaikka kirjoittaa sinulle? Sinun itsesi on laitettava rajat. Jos joku ystävistäsi suuttuu tästä, se on - valitettavasti - hänen ongelmansa. Masentunut ei aina mieti muiden jaksamista, kun omassaankin on jo enemmän kuin riittävästi tekemistä.
Nämä tilanteet ovat ristiriitaisia, mutta omasta jaksamisestaan on pidettävä huolta. Terapeutti on erikseen, sinä se et voi olla! Hän saa työstään palkan ja työskentelee aina etukäteen sovitun ja rajatun ajan.
Minäkin olin vuosia terapeutti,ystävilläni oli/on (osan kanssa olen vielä yhteydessä,mutta eri roolissa kuin aikoinaan)vaikeita päihdeongelmia,masennusta,itsetuhoisuutta,ahdistuneisuutta,sosiaalisten tilanteiden pelkoa,psykoosisairauksia yms.Olen luonteeltani empaattinen,ja haluan auttaa muita.Niinpä huomasin olevani useille ihmisille juuri ap:n kuvailemassa terapeutin roolissa.
Eli yhden ihmisen kanssa ratkoin hänen päihdeongelmiaan ja yritin tukea hoitoon hakeutumisessa,toinen tarvitsi "saattajaa" mm. asioidessaan terveysasemalla,välillä kävin hänelle kaupassa kun ei masennuksena vuoksi itse pystynyt Eräs ystäväni tapasi puhua tuntikausia miesasioistaan,ja hänen kanssaan niitä sitten puimmekin puolin ja toisin
.Terapeutin ja kuuntelijan rooli oli hyvin rankka,sillä näistä ihmissuhteistani puuttui normaali vuorovaikutteisuus.Eli koskaan ei ollut tilannetta jossa minulla olisi ollut mahdollisuus puhua omista huolistan tai edes muista omista asioistani.
Koin oloni loppuunpalaneeksi tämän vuosia jatkuneen kierteen vuoksi.Jotenkin havahduin tilanteeseeni,ja otin ETÄISYYTTÄ näihin ihmisiin,vedin rajat.Sanoin jokaiselle tiukasti,mutta ystävällisesti,että olen itse myös masentunut ahdistunut,ja yritän itsekin toipua tilastani.Sanoin heille,että ystävä voin olla,mutta kenenkään toisen terapeutiksi tai hoitajaksi en ole rupeamassa.Kehoitin myös heitä hakemaan apua terveydenhuollon-ja sosiaaliviraston piiristä(vaikka monilla jo hoitokontakteja niihin olikin).Joskus ammatillinen lisätuki on tarpeen,ystäväni sai tukihenkilön,joka käy hänen kanssaan juuri niissä vaikeissa paikoissa kuten terveysasemalla tai kaupassa.
Nykyään olen useimpien ystävieni kanssa väleissä,osan kanssa välit menivät lopullisesti.Mutta faktahan se on,että aikuinen ihminen on loppupeleissä itse vastuussa sekä omasta hyvinvoinnistaan että mahdollisen lisäavun/tuen hakemisesta.Oletuksena ei voi olla,että joku toinen ihminen on 24/7 valmis tukemaan ja auttamaan.
Tarkoitan siis nimenomaan pitkään jatkunutta tilannetta,joka rupeaa todella tuntumaan terapeutti-autettava-kuviolta.Minulla auttoi etäisyyden ottaminen,asioista suoraan(mutta rakentavassa hengessä) puhuminen ja selvä rajojen veto.
Ihan hyviä vastauksia aloittajalle...ystävyys on täysin eri asia, kuin ammatillinen auttaminen, terapeuttisia parhaassa tapauksessa molemmat.
Jostain syystä, itse käytän nimitystä "hörhömagneetti", joitain ihmisiä vain lähestyvät ja haluavat "avautua" mielenterveys- ja päihdeongelmaiset, pikkulapset ja eläimet. Mistähän johtunee?
Itselleni tätä tapahtuu usein, miehelleni päivittäin. Ehkä ammatista johtuen, osaan pitää omat rajani. Vapaa-aikanani en jaksa kuunnella ihmisten murheita, kerron sen kohteliaasti. Ja puhelin on vapaalla aina äänettömällä...
Olet olemukseltasi sellainen, että ystäväsi luottavat sinuun. Se on kummallinen vaihe elämässä. Minulla meni maltti lopulta ja nyt olen, kut arvata saattaa melko yksinäinen. Olen kyllä yrittänyt minäkin uusia ystäviä haalia, mutta se on vaikeaa. Se on nykyään niin vaikeaa, että olenkin ottanut unelmoinnin ihanuuden kaverikseni. Se ei ruikuta eikä roiku. Täänään keksin tällaisen idean. Ei siinnä kai mitään järkeä ole, mutta on siinnä jonkinlainen dream.
http://www.youtube.com/user/21per3?feature=mhee#p/u/2/nXCAZmVaaw4
Sanot suoraan ystävillesi, että nyt et jaksa kuunnella ikäviä asoita ja käännä keskustelu johonkin muuhun. Ellei ystäväsi tajua asiaa, eivät he ole oikeita ystäviä. Ystävyys on molemmin puolin toisten tukemisitsa tarvittaessa, mutta ystävyyteen kuuluu muutakin. Vuorovaikutus tulee olla molemmin puolista, ei yksipuolista tukemista. Sinä olet pikemminkin tukihenkilö, kuin ystävä. Mene mielenterveysseuran tukihenkilökursseille, siellä alat tajuaamaan asioiden oikean yhteyden. Voit ottaa "viralisen" tuettavan, mutta et voi olla ystävillesi sitä.
Taidat olla läheisriippuvainen, kun et halua menettää "ystäviäsi" ja sitli valitat ettet jaksa heitä. Mitä menetettävää sinulla sitten on? Jos pelkäät sekoavasi, olet siihen itse syypää. Et voi syyttää "ystäviäsi", koska päätät itse millaisia kavereita haluat ja mitä heiltä siedät. SIIS PÄÄTÄT ITSE, MUUT EIVÄT VOI ELÄÄ SINUN ELÄMÄÄSI KUIN SINÄ.
Entä kuinka päästä eroon ja lopettaa terapeuttina oleminen, kysymys on noista takertujista, ei ystävistä. Takertujat tarraavat jonkin henkilön kirjoituksiin ensiksi, sitten pikkuhiljaa persoonaan kokonaisvaltaisesti kiinni. Kaikki mitä toinen saattaa esille tuoda kelpaa, ja jos ei ole aiheita niin sitten takertuja keksii niitä. Yleensä takertuja on negatiivinen, positivinen takertuja harvinaisempi. Takertuja imee voimaa kohteestaan itselleen, haukumalla, arvostelemalla, ilkeilemällä kaikin tavoin. Saa sellaisesta niitä kiksejään ja tuntee itsensä paremmaksi kun on yrittänyt halventaa kohdettaan. Kohteelle sellainen on paskamaista, ja siitä eroon pääseminen melkein mahdotonta. Takertuminen kun ei ole rikoskaan, ainakaan vielä. Mitä pitäisi tällaisessa tapauksessa tehdä, mikään puhe ei auta, käsiksi ei lie hyvä käydä, piiloon meneminen on raukkamaista ja rajoittaisi omaa elämää. Pakkoterapeuttina olo on todella raskasta.
Pakko komentoida lyhyesti kännykällä tähän. Hoidetaan niiden ystävien elämä kuntoon? Pyramidin huipulle on monta tietä, mutta uskomattoman sisäisen valon ja parannuksen mulle toi ayahuasca! Kerro ystävilles tästä. Matka amatsonille vois olla se elämän arvot järjestykseen pistävä asia. Mä autan tässä mielelläni jos vaan joku oikeesti haluu päästä masennuksesta eroon.
Ongelmaisia ihmisiä ja erilaisia auttajia on nykymaailmassa pilvin pimein ja määrä sen kun kasvaa... Lähimmäisiään tulee auttaa ja rakastaa, mutta täytyy toki muistaa omat rajansa ja voimavaransa. Läheskään kaiken sorttisiin auttajiin ei myöskään kannata turvautua.
Löytyy myös virran katkaisu nappula,niin silloin ei tarvitse yöllä herätä vastailemaan. Jos alkaa tuntumaan siltä,että voimavarat loppuvat,niin silloin kannattaa ottaa etäisyyttä sekopäisiin ystäviin ja viihtyä tervepäisten tuttujen seurassa.
Omaisissakin löytyy hyväksikäyttäjiä.
Kun olet toiminut 17 vuotta sosiaali alalla tiedät mitä valitus on.
Mielenterveys potilaat ovat äärinmäisen narsistisia olentoja.
Suomalainen järjestelmä on luonut nämä energiaa muista ihmisistä
imevät olennot..mikään niille ei riitä ei mikään.
He ovat ammatti sairaita ja sairastavat ammatikseen. Me muka hoidamme heitä
ammatiksimme yhteistyö toimii...
seko seko seko...nimimerkille annan täyden kympin mielipiteestäsi, sanoit juuri sen mitä en osannut kirjoittaa...näin elämä menee ja nyt kun mielisairaat ovat "kuntoutujija" normaalissa asumisyksiköissä eläviä, niin tavan ihmisille tulee ongelmia heidän kanssaan.....kajaanissa oli ennen Salmijärvi jossa näitä immeisiä hoidettiin ja asiat oli hyvin...nyt kun ko. laitos lakkautettiin ovat sairaat täälä "kuntoutumassa".....eli siis osa vaaraksi muille ja itselleen...ja kuinka kuormittavat pelastusyksilön toimintaa kun joka pöpikohtaukseen soitetaan ambulanssi..jos olisi edellä mainittu paikka olemassa niin siellä olisi lääkärit ja hoitajat paikalla 24 h / 7 ja homma pelittäisi,.
Olen ollut asemassasi ja tiedän että se on raskas taakka. Huomasin myös että kun itselläni oli raskasta, niin nämä "ystävät" joille pyrin olemaan ystävä ja tukena ns. häipyivät. Hyväksikäyttivät hyväsydämisyyttäni ensin, mutta eivät itse pystyneet olemaan ystäviäni, kun olisin tarvinnut. Nämä ystävyyssuhteet kariutuivat. Nykyisin olen myös ammatiltani mielenterveydenammattlainen. Se että kouluttauduin mielenterveystyöhön/psykiatriseen hoitotyöhön on opettanut minua rajaamaan ja pitämään kiinni omista rajoista auttajana. Olen ystävällinen ja kuuntelen, autan, mutta rajaan sen ystävyyden tasolle. En toimi "terapeuttina" vapaa ajalla, koska se ei ole minun tehtäväni ystävänä. Ystävänä kannustan hakemaan ammattiapua.
Olen itse sairastanut vaikeaa masennusta. Olen käynyt terapiassa puhumassa. Häiritsin myös pitkään toisia omalla pahalla ololla. Huomasin kuitenkin että ystävät ja siskoni ei jaksa koska kaikilla on omat ongelmansa. Haluan pitää ystäväni ja enkä rasittaa heitä. Mielummin vietän heidän kanssaan iloisia ja mukavia hetkiä. Kerro niille jotka käyttävät sinua terapeuttina että et jaksa ja haluat muunlaista yhdessä oloa kyllä he sen uskovat ja ole jämäkkä. Puhelin kiinni öisin. Ystävyys ei saa olla rasite.
Minäkin ollut asemassasi,mun lapsen isä kuuluu samaan kastiin.Tuntenu sen jo 4 vuotta,eikä siitä ole normaali ihmisen elämään joten oli parempi sanoo byebye ennen ku sairastun ite.Minä rehellisesti kerroin mikä se on miehiään,minkä kuvan se antaa itsestään ja se veti herneenpalkon nenään.Eli se ei ollu niitä ns kunnon ystäviä.Kehotan suakin ottamaan pikkasen etäisyyttä näihin sun kavereihin,yhden sellasen kanssa vielä pärjää,mut jos niitä pyörii useampi ympärillä ni se ei ole hyvä sun mielenterveydelle.Tsemppiä sulle :)
Psyykkinen tila ylikuormittuu, mistä johtuu ja mitä neuvoksi kun kaikki toinen toisen päälle psyykkinen tilat lisääntyy. Onko auttavaa kättä sanoille jonka mielen mietteet toisen vangitsee. Miten tähän on tultu kun jo niin moni suomalainen näin sen kokee oli sitten mikä ikä tahansa lapsesta vanhuuteen mies tai nainen samassa veneessä ollaan.
Tavallinen ihmisen voima on auttajalle se kun ottaa tunteellaan itseensä niitä tunnteitaan vastaan. Psykologi ne torjuu ja suojaa itseään, sen takia psyykkisesti kärsivä jää monesti yksin itsensä kanssa ja taskusta köytyy uusi psyykelääke purkki.
Minne hävisi ne eri hoitomuodot joita psyykkinen ihminen tasrvitsee,
tunteelliisesti käsitellä niitä omia heikkouksiaan joka mielentilaansa ahdistaa.
On riittämätöntä käydä psykologilla jolla ei ole muuta annettavaa kuin lämmintä kättä ja uusi psyykepurkki. Jos näin ihminen itsessään tuntee ja kysyy onko muita vaihtoehtoja. Saa tylyn vastauksen muuta ei ole.
Ei voi muuta kuin käydä käydä ja yhtä turhaantuneelta se elämän kierto jatkuu.
Uskonto aukaisee ovensa ja tarjoaa sielun hyvinvointia.
Entistä enempi mielenpään siinä sekontuu ja suurempi kierre on silloin alkamassa. Miksi uskonnnon varjolla saa psyykkisiä hoitoja antaa kun vaihtoehtoista terapiankoulutusta ei hyväksytä, joka voisi helpottaa tässä suuressa hädässä olevia ihmisiä, niin pssyykisiä kärsiviä auttajaa ja autettavaa..
Terapeutti sanoi minulle, kysyessäni mikä minua voi auttaa että paranen, että uskonto tai rakastuminen. Elikkä odotan ihmettä . Uskon kyllä jotenkin mutta en ole saanut ns. herätystä. Rakastuminen on uhkarohkeaa ja kestää vain hetken.
Olen sairastanut vakavaa masennusta, sen jälkeen eri asteista masennusta noin 14-vuotiaasta lähtien.. Myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa on ollut, 16-vuotiaana en voinut liikkua ollenkaan varmaan vuoteen sen vuoksi. Tiedän siis mitä on helvetillinen elämä mt-ongelmien kanssa jo nuorena.. Mutta todellisuudentaju ei ole koskaan hävinnyt yms. eli kyllä ihan täysillä käyn, mutta on ollut todella rankkaa.
Toisaalta ymmärrän sen sairaan kaverin osan, mutta toisaalta myös sinun osan.. Minulla oli vaikeaa skitsofreniaa sairastava ystävä, joka tukeutui joskus vain minuun. Loppujen lopuksi se ystävyys kävi liian raskaaksi..
Olen myös itse ollut raskas taakka joskus joillekin ystävilleni, tosin nämä ystävyyssuhteet on sittemmin katkenneet aivan muista syistä.
Ystävä EI OLE terapeutti. Sen olen oppinut puolin jos toisin elämän aikana.
Ystävän kanssa jaetaan kokemuksia, eli ystävä voi olla vertaistuki.
Mutta ystävä ei myöskään saa olla pelkkä vertaistuki.. Vaan ystävän kanssa vietetään aikaa, jaetaan elämän ilot ja surut.
Tiedän kyllä mitä on saada öisinkin puheluita "Mä tapan itteni" "Olen viillellyt nyt" tai "Olen vetänyt lääkkeitä, sydän tykyttää, apua mitä nyt teen" ja puhe epäselvää sönkkäystä.. Siinä sitten yrität auttaa ja tukea ja itkeä että älä tee sitä.
Sillä ei sitten olekaan mitään väliä että itse olet hiljaa mielessä pohtinut itsesi tappamista. Kaikki energiahan menee tuon ihmisen "parantamiseen" joka valittelee kuuluvasti! Tiedän tunteen..
Suhteellisen pienetkin mielenterveysongelmat todellakin vaikuttavat muihin ihmisiin. Kun vuodesta vuoteen joutuu seuraamaan sivusta ja yrittää tukeä, niin ei sitä aina vaan kestä. Joko syvällä itsessään auttaja kärsii tai jaksaa. Minä en ainakaan enää jaksa. En jaksa enää edes ymmärtää omaa vaimoani, mieti nyt omaa vaimoa ei jaksa.
Olo on kuin vampyyri olisi imenyt elämän energiat pois. Ennen olin hauska, vakaa, vahva ja fiksu. Nyt enää en oikein jaksa olla mitään näistä. Toisin sanoen vain maksentunyt ja kroonisesti väsynyt vaimo on tehnyt tehvävänsä.
En tiedä vielä mitä tehdä. Ehkä pitää vain keskittyä itseensä ja selviämiseen yksin maailmassa. En siis mitään eroa suunnittele, mutta jotain erillaista näkemystä maaimankuvaani mikä nyt on harmaa ja ahdistava. Jaahas lähdenkin heti lenkille.
vai nin
Onko sitten sellainen ihminen osasyyllinen johon takerrutaan? Itselleni on tapahtunut sellainenkin juttu että erään lehtijutun innoittaman joku jolla oli tosiongelmia, paljastui myöhemmin että maanis-depressiivinen sairaus.
Ryhtyi lähettelmään pitkiä kirjeitä ja aivan omituisia juttuja mukana, kukaan ei niistä selvää saanut mitä ne olivat. Aluksi olivat kohtuullisen harmittomia, mutta tahti ja tyyli kiihtyi, niitä isoja kirjeitä tuli viikottain, jo niiden lähettäminen maksoi sille ongelmalliselle paljon. Lopulta ne olivat aivan sairaita, ja menivät uhkailuiksi, jopa hengen ja terveyden. Lähetin muutaman kerran kirjeen asianomaiselle ja pyysin lopettamaan, ei vaikutusta. Sitten alkoi olla jo sen kirjekuoren päälle kirjoitettuna "veronkiertäjä", "pedofiili", "raiskaaja" yms., vei paksun nipun poliisille ja pyysin hoitamaan homman, eli lopettamaan kirjeiden lähettämisen. Olikin poliisille tuttu tapaus, mutta kun oli syyntakeeton niin poliisi sanoi että eivät voi kuin yrittää puhua järkeä. Mutta mitenkä järkeä mielisairaalle? Kumma kyllä, poliisin puhuttelun jälkeen loppui kirjeiden tulo. Ei ollut ollenkaan hauskaa saada niitä kirjeitä.
Pohdiskelin että mistä se kipinä syntyi? Sairaassa mielessä, ryhtyä sellaiseen touhuun? Oliko siinä lehtikirjoituksessani jotakin sellaista joka innosti touhuun. Itse en osannut nähdä mitään syytä. Mutta mistäs hulluista tietää? Kaikenlaista sitä tapahtuu.
ÄLÄ OLE AINA TAVOITETTAVISSA....ÄLÄ VASTAA PUHELIMEEN....YÖKSI AINAKIN PUHELIN KIINNI..----JA VOIT SANOA YSTÄVILLESI,ETTÄ ET OLE TODELLAKAAN AMMATTIAUTTAJA....SITÄ VARTEN ON AMMATTIHENKILÖT....IRTAUDU NÄIN TAAKASTASI-----HYVÄÄ JOULUA SINULLE!
Eikö sitä caps lockia saa pois päältä.. Hyvä kommentti muuten mutta ikävä lukea capseilla kirjoitettua tekstiä.
okeiiii! :o))
Omalla vaimolla on pieniä mielenterveys ongelmia. Kroonista väsymystä. Näin useamman vuoden jälkeen kyllä rupeaa ahdistamaan minua aviomiestäkin. Mitään ei jaksa tehdä ja minä olen kuulemma valittaja kun yritän keskustella asiasta!
Kyllä se syö ihmistä kun yrittää tukea ja ennemmin tai myöhemmin alkaa syyllistäminen silti. Mitään en voi tehdä kun toinen ei ymmärrä puhettä ja selittämistä että on huolissansa ja itse myös jo ahdistunut.
Neuvoksi kaikille. Älkää ruvetko terapeuteiksi ja älkää valitko edes hieman ahdistunutta kumppania, koska voi vuosien jälkeen ruveta miettimään että mitä hemmettiä tapahtui ja miksi elämä on näin syvältä.
En tajuuu, miten jotkut kehtaa esim. soitella monta kertaa päivässä vaan valittaakseen kun yhyy asiat on huonosti.
Sairastan masennusta ja en soita kenellekkään. No, ehkä kerran kuukaudessa. Ja silloinkaan en valita vaan esitän pirteää :))
Kyllä mä väitän että psykoterapia auttaa ja tekisi hyvää kelle tahansa. Jopa niille "terveille" jotka luulevat tuntevansa itsensä läpikotaisin ja pitävät itseään vahvoina.
Puolitoista vuotta sitten itselläni oli samanlainen tilanne. Olen sosiaalinen ja kärsin kyllä itsekin paniikkihäiröstä, mutten anna sen vaivata elämääni, on täsmälääkitys. Minunkin elämääni tuli mielenterveyskuntoutuja asumaan naapuriin, ja kaikki oli aluksi ihan hyvin, huomasin muutaman kuukauden kuluttua että hän valtasi elämäääni ja jopa kotiani koko ajan enemmän ja enemmän itselleen, käytti hyväkseen ja alkoi jopa ohjailla milloin ja kenen kanssa liikun. Mieletään sairaathan eivät ole tyhmiä vaan erittäin viisaita hyviä manipuloimaan toisia. Lopulta minun oli pakko tehdä ratkaisu, minut oli imetty ihan tyhjiin ja olin kuin eksyksissä, hiippailin pihamaalla koirani kanssa toivoen etten törmäisi tähän ihmiseen. vuoden 2010 marraskuussa tein päätöksen että tämän on loputtava tai itse lyyhistyn hänen taakkansa alle, joka oli ainaista valittamista ja yhä uudelleen hänen sairuksiensa toistamista...uhkaili itsemurhalla ja kerran olikin viillellyt ranteensa ja soitti minulle. Apua ennätti saada ja osastolla oli yrittänyt toisen kerran. Tuntui että hän haki vaan huomiota näillä tempuillaan ....kerroin etten enää halua kuulla sanaakaan hänen sairauksistaa, vaihdoin puhelinnumeron, laitoin estot sähköpostiin ja sanoin kuitenkin että kavereita voidaan olla, mutta jatkuva (siis monta kertaa päivässä) tapahtuva yhteyden ja valittamisen kierre loppuu tähän. tietenkin hän suuttui eikä ole sen jälkeen päivää sanonut, minä tervehdin kyllä reippäästi ja on kertonut jonnin joutavia kylillä. Olen oppinut sen että kannattaa olla varovainen tällaisten ihmisten kanssa...ettei oma elämä mene pieleen ja tottahan on että ammattiauttajat ovat heitä varten.....ei ystävyys ole sellaista että vain toinen saa kertoa huolistaa ym ja toinen kuuntelee.....minut tämä tilanne väsytti aika pahasti , onneksi uskalsin sanoa mitä ajattelin, sillä nyt elämä on paljon helpompaa ja osaan ja uskallan nauraa ja pitää hauskaa. toivotan kaikille lukijoille rauhallista joulua ja tulevaan vuoteen elämistä omila ehdoilla, toki rakastaen ja huomioon ottaen toisetkin...mutta kaikella on rajansa
Olen aina ollut samanlainen. Ystäväpiirini liiallinen tukeutuminen minuun alkoi lopulta ahdistaa ja muutin ulkomaille. Palattuani takaisin Suomeen olen pitänyt ystäväpiirini niin pienenä, että jaksan kuunnella ystävieni murheita ahdistumatta niistä itse ja antamatta niille kaikkea vapaa-aikaani. Suosittelen siis ottamaan etäisyyttä. Jaksamista.
eikaikuuluolla
Ei sulla mussukka ole vaihtoehtoa.
Säkin olet hullu. Tule kaapista ulos jo.
Eivät kaverisi tarvitse jotain `tervettä`. Vaan jotain joka kuuntelee kaikkea `hullua`.
Jos et jaksa, niin sano se suoraan. Hullut ei diggaile, että asioita pimitetään.
Olipa mukava lukea kommentteja. Maailmassa on asioita jotka voivat vapauttaa, vaikkapa joidenkin tuntemattomien mielipiteet.
Ihmettelen miten hepposin perustein ystäviksi kutsutaan kavereita sillä useissa tapauksissa on kyse kavereista. Ystävyys on niin pyhää ja kahden kypsän ihmisen vuorovaikutusta. Kaikki muu on lopulta vain jonkin asteista tarvetta.
Ystävä on todellakin muuta kuin terapeutti. Empaattisuuden ja itsensä menettämisen raja on pieni. Empaattisuus auttaa kasvamaan jos sitä haluaa.
Liika empaattisuus vie väärälle polulle.
Annoin, annoin vuosia annoin ja lopulta voimat meni ja erakoiduin. Eikä se mikään huono asia ollutkaan, aloin tekemään vain sellaista mikä oli itsestä lähtöistä halua.
No siitähän ei lähipiiri tykännyt kun muuhun olivat tottuneet. Ei haittaa. Nyt yritän kerätä voimani takaisin ja ehkä jonakin päivänä minusta on iloa jollekin. Tietämättäni sitä tapahtuu näemmä kaiken aikaa : ).
Tämä maailman meno on tänä päivän kovin kuluttavaa ja hektistä. Viisainta on olla lähtemättä mukaan oravan pyörään.