Näkymättömyys

Onpa kuin olisin omia ajatuksiani lukenut. Monta kertaa olen miettinyt, olenko jotenkin kummajainen kun vielä tälläkin iällä (35v.) kärsin ulkopuolisuuden tunteesta, huonommuudesta muita kohtaan, tunteesta ettei minusta kukaan aidosti välitä. Luonteeltani olen hiljainen, arka ja ns. hitaastilämpiävä. Tarvitsen runsaasti aikaa tullakseni läheiseksi ihmisten kans ja voidakseni olla oma itseni. Ja siinä kun alan "lämmetä" ihmisille, tulla avoimemmaksi ja tuoda itseäni paremmin esille, huomaankin että minut on jo unohdettu ja nämä rohkeat, suupaltit ihmiset ovat siirtyneet paremmille vesille.
Olen tällainen ei-suosittu huomaamaton persoona, ystäviä minulla on vain muutama. Olen ns. kotihiiri, joka en käy juuri missään ja olen huono ylläpitämään ihmissuhteita. En juurikaan soittele ystävilleni, siitä syystä, että en "uskalla" ottaa heihin yhteyttä siinä pelossa etten keksi mitään puhumista ja josko heitä ei kiinnosta nähdä minua.
Koen erittäin kiusalliseksi tilanteet joissa en keksi ihmisille puhumista, vaikka kyseessä olisi hyvä tuttukin eivätkä toisetkaan juttele minulle. Ehkä he luulevat että haluan tietoisesti olla omissa oloissani yksin enkä jutella mitään. Vaikka nautinkin yksinolosta, silti kaipaan välillä ihmisten seuraa. Mutta yleensä siinä käy niin, että jälkeenpäin tunnen vain pahaa mieltä siitä syystä, että en ole saanut tuntea oloani porukassa hväksytyksi juuri sen takia että olen ollut hiljaa.
Esim. eilen oli työyhteisöni jouluruokailu. Paikalla oli runsaasti tuttuja. Ja kuten aina, niin nytkin että tuttavat juttelivat keskenään ja nauroivat. Minä tapani mukaan kuuntelin sivusta toisten juttuja ja hymyilin. Lopulta siinä kävi niin, että toiset lähtivät pöydästä porukassa tupakalle, minä jäin yksin pöytään istumaan. Ruokailun päättyessä odottelin että nämä naiset tulisivat sanomaan edes heipat mutta niin he olivat minut unohtaneet. Eikä se ole niin helppoa mennä tyrkyttämään itseään porukkaan, jos on jo kerran jäänyt ulkopuolelle.
Minä olen luonteeltani myös jotenkin "hidas". Joudun aina miettimään, mitä sanoisin ja miten asiani ilmaisisin niin, että se olisi helposti ymmärrettävissä. Aikani kun olen pohtinut asiaa ja olisin ehkä valmis tuomaan sen esille, ovat nämä nopeat, rohkeat suupaltit jo puheissaan edenneet seuraavaan aiheeseen. Palaapa siinä sitten jo läpi käytyyn asiaan... Enkä oikein muutenkaan saa isommassa porukassa puheenvuoroa, usein on käynyt niin että olen sanomassa jotakin mutta joku keskeyttää, alkaa kertoa omaa asiaansa tai omia mielipiteitäänn. Olo on jyrätty joten mitä minun mielipiteilläni on väliä. Näin kävi viimeksi eilen kun meillä kävi vieraita ja mieheni keskeytti mitä olin sanomassa. Parempi olla hiljaa, puhukoon muut kun sen osaavatkin ja heitä kuunnellaan.
Ehkäpä minusta saadaan jotenkin snobi kuva, vaikken sitä todellakaan ole.
Välillä huomaan itsestäni, että välttelen tietoisesti ystävienkin seuraa. Etenkin jos ystävät ovat mielestäni kohdelleet minua huonosti ja olen jostakin pahoittanut mieleni, käyttäydyn kuin en huomaisikaan heitä ja välttelen heidän seuraansa. Ja joskus huomaan ajattelevani marttyyrimaisesti että "en anna itsestäni mitään elonmerkkiä, katsotaan kauanko menee että joku kaipailee minua". Lapsellista, tiedän minäkin. Joskus kyllä jälkeenpäin kaduttaa, jos olen tietoisesti käyttäytynyt ynseästi ihmisiä kohtaan. Mutta nämä keitä joskus karttelen ja vältän, ovat olleet minuakin kohtaan epäkohteliaita. Ja ovat persoonina sen verran vahvoja, että joskus hieman pelkäänkin heitä. En osaa olla heidän seurassaan oma itseni. Pelkään että he juttelevat kanssani vain velvollisuudesta, mielistelevät ja takanapäin sitten katselevat nenän vartta pitkin ja puhuvat keskenänsä pahaa.
En tiedä, auttoiko kertomukseni yhtään sinua mutta halusin että tiedät, että muitakin ujoja ja näkymättömiä on. Viime aikoina on taas tämä aihe vaivannut mieltäni, joten sain oivan tilaisuuden purkaa sisimpääni samalla.

Kiitos, kun vastasit, Invisible Girl :) Minulle et ole näkymätön vaan kohtalotoveri, ja ymmärrän tasan, mitä kirjoitit.

Mietin itsekin näitä juttuja välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kuten elämässä yleensä on vuoroin helppoa ja vuoroin vaikeaa, ei yksinäisyyskään aina ole niin kovasti pinnalla, kuin se minulla tällä hetkellä on. Onneksi. Mutta se, mikä tästä jojoilusta tekee niin rankkaa on se, että käyn joka kerta mielessäni samat jutut lapsuudesta murrosikään ja aikuisuuteen... Ihan kuin huonojen muistojen vaaliminen jotenkin helpottaisi oloa, päinvastoin.

Tuntuu, että hyviin asioihin on aina vaan vaikea tarttua. Ennemmin muistan ikävän ihmisen ikävän ilmeen kuin mukavantuntuisen kotiäidin, jonka kanssa rupattelin hetken leikkipuistossa. Iän karttuessa olen alkanut pikkuhiljaa katkeroitua ja kovettua sisältä. Ainakin liiallisuuksiin menevä ihmisten miellyttäminen (esimerkiksi oman käytöksen muuttaminen tai mielipiteiden rakentaminen muiden vastaavien varaan) on vähentynyt. Mieluummin ajattelen nykyään, että olkoot sitten. Jos joku on inhottava mulle, en minäkään jaksa yrittää. Toisaalta se helpottaa, mutta toisaalta en haluaisi kovettaa sydäntäni :(

Muutama vuosi sitten, kun meillä ei vielä ollut lapsia, tapasimme miehen kanssa käydä erilaisissa bileissä suht tiuhaan. Minulla oli niissä tilaisuuksissa aina kamalan ulkopuolinen olo, vaikka tietysti toivoin, että olisin saanut uusia ystäviä tms. Mutta tosiaan yleensä niissä kyllä kävi niin, että sosiaalisemmat tapaukset pitivät jatkoja keskenään ja jättivät minut yksin tupakanhimon yllättäessä. Lakkasin käymässä ko. juhlissa, kun aloin odottaa esikoista. Se helpotti kummasti, sillä olin jo ahdistuksen partaalla: Voi ei, taasko yhdet ulkopuolisuusbileet?! Kyllä sen aisti, kun toiset ei välittäneet musta tai tykkäsivät puhua selän takana.

Facebook on muuten sellainen kapine, mikä vaan tukee tätä ulkopuolisuuden tunnetta. Niin paljon tuttuja ihmisiä ja naamoja... Mutta niin vaan minä olen siellä sähköisessäkin maailmassa jäänyt kaiken ulkopuolelle. Oksettaa laittaa jotain tilapäivityksiä, kun kukaan ei "tykkää" tai kommentoi.

Vuosien karttuessa olen alkanut arvostaa itseni kanssa samalla aaltopituudella olevia tuttavuuksia. Sen tietää sekunnissa, milloin jonkun kanssa jutut kolahtaa. Sellaiset tapaukset vaan on harvassa, en edes muista, milloin on viimeksi tullut vastaan :/ Ennemmin tunnun törmäävän ihmisiin, joilla on taipumusta narsismiin ja heikompiensa nokkimiseen (esim. työpaikalla). Usko elämään on koetuksella ja aika usein mietin, miten omat lapset pärjää aikanaan vaikkapa koulumaailmassa.

Olen yrittänyt hellittää itsekontrollia ja olla seurassa enemmän "out of control". Se on ihan hiton vaikeaa, kun en enää itsekään tiedä, kuka oikeasti olen.

No, nyt tää alkaa mennä tajunnanvirraksi. Mieleen nousee kuitenkin vielä yksi juttu. Voisiko olla niin, että toisten pahansuovat ilmeet, välinpitämättömyys yms. onkin mun omassa päässäni? Ei, ei se oo mahdollista. Kun minä olen jollekin ystävällinen, tämä toinen kääntääkin kylmästi selkänsä. Ei sellaista voi kuvitella. Tekisi mieli kirkua, että ******* moukat, ei ihmistä saa näin kohdella!

Kuin olisin lukenut omaa tekstiäni... paitsi että olen 18-vuotias poika....
Eli sinänsä aika huolestuttavaa ku omat ajatukset natsaa harvinaisen hyvin 30 vuotiaiden naisten kanssa...

Olitpa ystävällinen, kun ehdotit elokuviin menoa. Ikävää, että siitä tuli sulle lopulta vaan huono olo :( Lähtisin heti viivana elokuviin, jos joku pyytäisi. itse olen aika huono ehdottamaan mitään tuollaista, koska pelkään, että joudun taas tilanteeseen, jossa koen itseni ulkopuoliseksi. Se on pahimmillaan todella halvaannuttava tunne!

Kauhean kiva olisi törmätä toiseen yhtälailla yksinäiseen ihmiseen, sillä silloin ei olisi niin suurta pelkoa tulla torjutuksi. Tämähän se kynnys mulla yleensä on, kun kaikki muut on jo klikkiytyneet keskenään, ja minun pitäisi siihen väliin itseni jotenkin tunkea... Ei muuten onnistu!

Ei-suositun ja hylätyn lisäksi tuttuja adjektiiveja sosiaalisissa tilanteissa ovat suojaton, haavoittuvainen, paljas (kaikki nahka ja ihokerrokset kuorittu pois niin, että kirveltää), pelokas ja uhrikin jopa. Jos minusta tuntuu tältä, sen on varmaan pakko näkyä myös ulospäin. Kaikesta huolimatta olen hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen. Haastavinta onkin sitten oppia hyväksymään muiden ennakkoluulot ja mielipiteet itsestä. Mitkä niistä on tosia ja mitkä olen kuvitellut itse?

Kaipa se on terapiaan lähdettävä, kun ei tässä mikään muukaan tunnu auttavan :/ Jos ois kaveri, niin yhteiset kahvittelut tms. ajais ihan saman asian, ja elämä hymyilisi taas.

Mukavaa lauantai-iltaa ja lämpimiä ajatuksia sinulle :) kuppi teetä ja sohvalle lojumaan. Sellainen on suunnitelma ainakin täällä.

Tuolloin olin kyllä itsekin yllättynyt siitä, miten uskalsin pyytää ystävääni mukaan elokuviin. Muutoin olen tullut tosi araksi pyytämään ketään, etenkään tätä samaista ystävääni mihinkään, sillä niin usein olen tullut torjutuksi, joutunut pettymään 'sitten joskus'-lupauksiin (joita ei ole koskaan tullutkaan) että enää en edes uskalla enkä haluakaan pyytää mihinkään. Haluan suojella itseäni torjunnalta.
Ja mikä kaikkein pahinta, myös oma mieheni torjuu minut. Hän on täysi vastakohta minusta; sosiaalinen, rohkea ja aktiivinen. Hänellä on runsaasti ystäviä ja kaikki ihmiset pitävät hänestä. Hänkään ei ymmärrä sitä, miten ihminen voi olla tällainen. Muutamaan kertaan olen saanut kuulla, miten hän häpeää minua. En usko että hän suuremmin arvostaa minua, en ainakaan koskaan ole kuullut hänen sanovan niin. Eli kun kotonakaan ei ole ketään, joka kunnioittaisi minua sellaisena kuin olen, kuinka kykenisin itse siihen.

Ja kiitos lauantai-illan toivotuksista! Saunoin lasteni kanssa, syötiin tortilloja ja todellakin lojuin sohvalla teekupposen kanssa kynttilöiden tuikkeessa. Lapsukaiset katsoivat elokuvaa vanhemman lapsen huoneessa. Rakastan rauhallisia, harmonisia lauantai-iltoja kynttilöitä poltellen, herkkuja napostellen. Haaveilen siitä, että voisimme istuksia kaikessa rauhallisuudessaan, ilman pauhaavaa televisiota ja möykkääviä lapsukaisia, ehkäpä jotain klassista musiikkia kuunnellen mutta mieheni on niin erilainen kanssani ettei hän taitaisi viihtyä noin ;-).
Harvinaista muuten että valvon näin pitkään. Ehkäpä olen niin innoissani tästä, kun löysin tämän avauksesi ja saan purkaa tänne tuntojani.
Mutta onpa joskus ennenkin käynyt näin, että olin innoissani luultuani saavani uuden samankaltaisen ystävän. "Ystävyyttä" kesti jonkin aikaa, kunnes se loppui kuin seinään. Ehkä olimme liian samanlaisia; yhtä arkoja ja huonoja ylläpitämään ihmissuhteita. Vaikka on muutama muukin hyvältä vaikuttanut kaveruussuhde loppunut yht'äkkisesti vaikkei vastapuoli ole ujo ollutkaan. Ehkäpä vika on sittenkin minussa. Kai minussa on jokin piirre joka karkoittaa ihmiset luotani.

Tulipa mieleeni, että _mikäli_ haluat laittaa postia, niin sähköpostiosoitteeni on: [email protected].
Hyvää yötä ja mukavaa viikonloppua! :-)

Mieleeni tuli taas tänään, että olenkohan ihmisten mielestä jotenkin pelottavan näköinen vai missä on vika. Kun pystyis näkemään itsensä muiden silmissä. Ehkäpä epävarmana ja hieman totisenakin ihmisenä (en juurikaan hymyile ja en esim. osaa nauraa hersyvästi) perusilmeeni on jotenkin luotaantyöntävä. En sitä haluaisi, enkä ttarkoita. Mitenhän sen voisi muuttaa iloisemmaksi ja avoimemmaksi.
Näin nämä kaverini tänään, joista jo kirjoitin. Olin lähdössä lenkille. Mieluummin olisin odottanut heidän lähtemistään tai kiertänyt toista kautta mikäli olisin tiennyt heidän juttelevan tien päässä. En voinut vain ohittaakaan heitä, joten jouduin jäämään "juttusille". Ettekä voi kuvitella miltä tuntui seisoa siinä kuuntelemassa heidän lähes kahdenkeskistä jutteluaan. Jälleen kerran jäi kaikkea muuta kuin hyvä mieli tuosta hetkestä. Minulle ei suotu juuri sanaakaan ja katseet oli jotenkin tylyjä ja mulkoilevia, en löydä sanoja kuvaamaan sitä ilmettä kun minun nähtiin lähestyvän. Aivan kuin olisin ollut joku tuikituntematon, ilme oli mitäänkuvaamaton.
Oloni oli todella vaivautunut, en keksinyt mitään sanottavaa enkä keinoa lähteä tilanteesta pois.
Jälleen kerran päätin jättäytyä takavasemmalle. Minulla on koti ja lapseni, keskityn niihin. Minun luokseni saa tulla, meillä saa käydä mutta minä en seuraani tyrkytä, en halua olla kenellekään vaivaksi.

Muuta ajattelutapaasi. ei se helppoa ole, mutta mahdollista.
olen 23 ja sinkku, mutta minulla on vähän samantapaisia kokemuksia kuin sinulla.
isäni on aina ollut etäinen, minua koulukiusattiin lapsena ja en koskaan oikein sopinut joukkoon, vaikka minulla joitain ystäviä oli. lisäksi koin seksuaalista hyväksikäyttöä lapsena joka vääristi identiteettiäni ja luottamuskykyäni aika tavalla.
minäkin olin vuosia masentunut/ahdistunut/yksinäinen.
jos kokoajan hoet itsellesi ettet ole tarpeeksi hyvä eikä sinulla ole mitään sanottavaa ja, että sosiaaliset tilanteet ovat kauheita niin silloin ne varmasti ovat. lakkaa haluamasta, että muut hyväksyisivät sinut vaan hyväksy itsesi. toista itsellesi monta kertaa päivässä, että olet kaunis ja ihana ja hymyile paljon. kun sinä olet tyytyväinen itseesi, sinulla on hauskempaa jutella muiden kanssa. jos taas olet ahdistunut ja mietit mitä muut sinusta ajattelevat niin silloin heihin tarttuu ahdistunut energiasi eikä heitä huvita olla tekemisissä kanssasi.

hanki vaikka joku pieni söpö koira niin varmasti useammat tulevat juttelemaan. fobioista ja ahdistuksista pääsee ylitse vain laittamalla itsensä usein niihin epämieluisiin tilanteisiin, eli esim. kutsumalla lapsesi kavereiden vanhemmat illalliselle tai jotain.

itse käytän Couch Surfing sivustoa ja menen kahville/majoitan Helsinkiin tulevia turisteja. olen tavannut ihan mielettömän kivoja ihmisiä sitä kautta, muutenkin ulkomaalaisiin on usein helpompi saada kontakti ja sosiaaliset taidot kasvavat siinä sivussa :)

vaikutat oikeasti ihan huippu tyypiltä eli lakkaa vähättelemästä itseäsi. ei muutkaan tässä maailmassa täydellisiä ole. miksi siis ahdistua ja eristäytyä? elämä on tosi lyhyt kannattaa nauttia siitä.

Onkohan meille ujoille, näkymättömille ihmisille mitään facebook-ryhmää, jossa saisimme olla tasavertaisia kaikkien silmissä, eikä meidän kommenttejamme ja tilapäivityksiä ohitettaisi kuin niitä ei oliskaan. Perustakaas joku sellainen! :-)

Totta kyllä osin on, mitä tuossa edellä jo mainittiin, eli omalla asenteella on paljon tekemistä yksinäisyyden tunteiden kanssa. TOISAALTA jos on jo ehtinyt vajoamaan kovin alas, ei sieltä niin vaan omin voimin nousta.

Kierre on monilla alkanut jo lapsuudenkodista -> ei riittävästi rakkautta ja välittämistä vanhemmilta -> koulukiusaamista pahimmillaan useita vuosia -> ongelmat parisuhteessa, alistetuksi tuleminen jne. jne. Ympäristön on jossain määrin myös kannettava vastuu ihmisen hyvinvoinnista! Jos näet, että läheinen tai tuttava on yksinäinen, allapäin, tai kaipaa seuraa, ohitatko hänet vai lohdutatko?

Meillä ihmisillä on tarve tulla nähdyksi, jotta voisimme hyvin. Parhaitenhan tämä näkyy lapsissa, kun he jatkuvasti vaativat huomiota: Äiti, isä, katso, katso, katso! Jos tarkalleen ottaen katsotaan, niin hyväksytyksi ja nähdyksi tuleminen on parasta huumetta. Sitten vasta se varsinainen elämä :)

Invisible Girl, pidän sähköpostiosoitteesi mielessä :)

Hitsi, kun on samanlaisia elämänstooreja ko mulla. ;) Tosin olen paljon nuorempi vielä. Itselläkin tosi etäinen isäsuhde, ja äitikin oli aika kovapintainen, ehkä senkin takia kun vastasi lapsista yksin. Isä tosin alkanut pitää enemmän yhteyttä nykyään kun ikää on tullut enempi. Soittelee ja alkanut avautumaan minulle omasta lapsuudestaan (ennen tämä ollut aivan pimennossa).

Ite oon tosin päässyt eroon tuosta alemmuuden tunteesta. En enää vaadi itseltäni mahdottomia, kun eiväthän muutkaan vaadi. Olen oppinut että minut hyväksytään juuri tällaisena persoonana mitä olen. Silloin itselläkin on paljon helpottuneempi olo muiden seurassa, ja pystyy ylittämään itsensä melkein kerta toisensa jälkeen. Muut suhtautuvat sinuun positiisesti ja saat itsekin enemmän itseluottamusta, ei enää jännitä niin jumalattomasti, ja jutunjuurtakin alkaa syntymään muiden seurassa.

Voittajafiilis jo nyt, vaikka vielä vaiheessa ollaankin.

on kokemuksia. ja kun on ollut kauan näkymätön, on näkyvyys pelottava ja hämmentävä kokemus "ai, minuako se tarkoitaa ja muhun tutustua haluaa?"-tyyliin.

rakastan elämää silti..... ja osaan selviytyä yksinkin, mutta joskus vaan kaipaisi ystävää jolle puhua pälpättää kaikkea hassua ja kokisi olevansa hyväksytty juuri sellaisena kuin on...

ehkä joskus, en tiedä... aika näyttäää....

FB:ssä ei tosiaan ole ryhmää ujoille ja sosiaalisesti rajoittuneille... Luin mielenkiinnolla mitä olitte muut kirjoittaneet. Paljon samoja kokemuksia itsellä. Olen kuitenkin pyrkinyt vahvistamaan suhdetta itseeni. Siis, että ajattelen olevani kaunis, hyväksyttävä ja fiksu, ihan normaali ihminen. Helposti vaan jos ei ymmärrä toisia ihmisiä tai ole samaa mieltä, niin pitää ne asiat sisällään. Ja toisaalta jotenkin tuntuu, että sitten sitä vasta erikoiselta alkaisi vaikuttaa kun liikaa viljelisi omaa ajattelutapaa, joka tuntuu usein poikkeavan muista. Toki on aina ilahduttavaa huomata, että muilla ihmisillä on samoja huolia ja tuntemuksia kuin itsellä.

Minullakin on mies ja lemmikit, mutta ei muita kavereita juurikaan asuinpaikassani. Jos olen tutustunutkin kivoihin ihmisiin, niin he ovat muuttaneet tai vaihtaneet työtä jne. Työkin on yksi paikka missä nuo sosiaaliset taidot punnitaan ja monesti on miettiny, että omat sosiaaliset taidot ei oo niin hyvät kuin muilla. Mutta uskon, että niitäkin voi treenata. Siinä missä kroppaakin, heh. Itselläni uskoisin, että lapsuuden kodilla on suuri merkitys. Isäni oli alkoholisti ja on jo kuollutkin ja äitini on koko ikänsä ollut oikeastaan ilman ikäisiään kavereita. Eli pienistä murusista matkan varrelta olen kerännyt sosiaalisuuden oppeja, opettajista, sukulaisista, kavereista mitä on ollut, töistä... Lapsuudella täytyy olla paljon merkitystä ehjän identiteetin rakennuksessa.

Miehen tarina, olin myös koulukiusattu kiitos omituisen lapsuuteni. Kaikki julkiset esiintymiset ovat myrkkyä minulle vieläkin vaikka olen jo yli 40v. Myöskin vaikenen jos seurassa on vahvoja ja etenkin tuntemattomia ihmisiä. Ja ei siinä kaikki, lisäksi olen luonteeltani kiltti, en osaa sanoa toiselle ei. Tästä on seurannut mm se että suhteissani olen se joka pitää huolen kodista, lapsista, päästää toisen yksin lomalle jne. Sitten toinen löytää jotain parempaa, jännittävän ihmisen tms. Nyt erosin (erotettiin) toisesta pitkästä suhteesta ja en oikein tiedä mitä ajatella itsestäni, tekisi mieli haukata noidan omenaa ja herätä kunnes prinsessa suutelee. Ainoa asia mikä pitää minut pinnalla on lapseni, en halua mitään pahaa pojalleni, siksi tämäkin joulu "menee hyvin" vaikka sieluni huutaa unohdusta.