Onko olemassa asioita jotka viittaavat siihen, että avioliitto vetelee viimeisiä? Mistä tietää onko kyseessä ns. "kuiva kausi" vai rakkaus lopullisesti hiipumassa? Onko se sitä kun seksi ei enää nappaa vaikka kuinka yrittäisi tsempata? Läheisyys on väkinäistä ja kiusallista? Riitaa tulee melkein joka asiasta, koska toinen ja lukemattomat asiat hänessä vaan yksinkertaisesti kyllästyttää, ja toivoisi että tämä pysyisi mahdollisimman paljon poissa silmistä?
Kuinka kauan kannattaa odottaa,että jospa se aurinko sittenkin alkaisi paistaa risukasaan? Tiedän ettei näihin ole yksiselitteisiä vastauksia, mutta jotain mielipiteitä kuitenkin?
Kuinka kauan kannattaa odottaa,että jospa se aurinko sittenkin alkaisi paistaa risukasaan? Tiedän ettei näihin ole yksiselitteisiä vastauksia, mutta jotain mielipiteitä kuitenkin?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mun viimesin "kuivakausi" kesti 3 kuukautta. Sillon toinen ärsytti kokoajan, vaikkei mitään ois tehnykkään, ei kiinnostanu läheisyys eikä seksi. Sitte ku vihdoin sain miehelle kerrottua asiasta niin se on huolehtinu kodista enemmän ja antanu mun vaan olla. Nyt tuntuu taas hyvältä olla lähekkäin ja nauraa yhessä ja rakastan niin paljon. Välillä rakastaa täysillä, välillä on tasasta ja välillä tylsistyttää. Kyllä mä aina ihan tarkotuksella ajattelen miehestä hyviä asioita huonoinakin aikoina, niin rakastun sitte jossain vaiheessa uudelleen.
Kuivia kausia on ollut paljonkin 33 yhdessäolovuosien aikana. Toinen on ärsyttänyt monta kertaa ja pitkän aikaa. Onneksi ei olla erottu...myös minä olen varmasti aivan samalla lailla ärsyttänyt miestäni.
Ihmissuhteet nyt ovat moninaisia ja vaihtelevia. Sitoutuminen toiseen ja parisuhteeseen on tahdosta ja asenteesta kiinni. Haluanko rakentaa yhteistä elämää ja tulevaisuutta puolisoni kanssa. Mihin asioihin kiinnitän huomiota,. Voisinko muuttaa jotain itsessäni. Ehkä nuo ovat tärkeimmät kysymykset. Pitkä ihmissuhde vaatii taitoa ja ymmärrystä. Mutta se palkitaan usein.'
Olen onnelinen näistä kymmenistä vuosista mieheni kanssa, ei sitä kukaan muu kuin sellainen jolla on myös pitkä parisuhde takanaan, voi ymmmärtää. On koettu niitä myötä-ja vastoinkäymisiä ja kehitytty sekä tutustuttu toiseen paremmin. Samoin luottamus, turvallisuus ja rakkaus on vahventunut.
En luovuttaisi kovin helposti vaikka toinen ärsyttääkin. Sellaista ihmistä ei olekaan joka ei joskus ärsyttäisi, sinä mukaan lukien. Rakastaminen on myös viisautta.
Cloetta puhuu asiaa. nm. 22 vuotta naimisissa.
Onko teillä nyt pieniä lapsia? Jos kyllä, niin asialle on ihan hormonaalisia syitä. Moni liitto karahtaa kiville siinä vaiheessa, kun ei jakseta/muisteta olla toista kohtaan arvostavia ja kohteliaita. Siis toinen yhtäkkiä alkaa ärsyttää, kyllästyttää, hellyys loppuu jne. Vaihe menisi ohi noin lapsen ollessa kolmivuotias, viimeistään, mutta kaikki eivät jaksa odottaa parempia aikoja.
Äidin/vaimon tulisi koko ajan pitää yllä omia virkistaviä harrastuksia, ystävyyssuhteita, ja ehdottomasti varata omaa aikaa lepoon ja palautumiseen työn rasituksista. Alkuvaiheen symbioosi loppuu joskus kuitenkin, sen jälkeen joko siirrytään aikuiseen kumppanuuteen tai erotaan. Tai sanotaanko idealismin pilvilinnasta pudotaan joskus, ja yhtäkkiä aletaan nähdä kumppani tarkoin silmin, inhorealistisestikin. Kerropa mitä esimerkiksi havaitset hänessä, mikä ärsyttää nyt?
Siitä sen tietää, kun keskinäinen kunnioitus loppuu = rakkaus on loppunut!
Kannattaa yrittää viimeiseen asti! Kun toisessa mikään ei herätä mitään tunteita, se on ohi. Siis ei mitään tunteita: ei riitele, ei ärsyynny, ei kiinnosta.
Kiitos asiallisista vastauksista. Kyllä meillä on vajaa 2-vuotias lapsi, joka tosin tätä nykyää suht "helppo" lapsi. Ei vaadi jatkuvaa huomiota, menee mielellään isovanhemmille hoitoon jne..
Tällä hetkellä tilanne on se,että toivon että mies olisi mahdollisimman paljon poissa kotoa. Kun hän on kotona lähinnä ärsyttää se että ei ole mitään yhteistä tekemistä tai puhumista, muuta kun lapsen hoitoon liittyvät asiat, jotka toki ovat tärkeitä nekin. Rakastan lastani yli kaiken, mutta se ei korvaa puuttuvaa parisuhdetta.
Jos ehdotan että tehtäisi jotain yhdessä perheenä, ehdotuksessa on aina jokin pielessä, ja parempia on turha odottaa tilalle. Enkä todellakaan vaadi mitään ihmeellisyyksiä. Me ei olla esim koskaan käyty yhdessä perheenä kävelyllä. "Ääh ei jaksa lähtee..."
No ei sitten. Mä en aksa enää yrittää. Seksin suhteen sama asia, alan jo luovuttaa. Yritin pari vuotta, mutta kaikki mitä tein oli väärin. Kokeilin myös sitä etten tehnyt mitään, ja se ei ainakaan parantanut tilannetta... Alan vaan olla jo aika toivoton. Toista ei voi muuttaa, joten tätä tämä sitten tulee varmaan olemaan. Jos näin, niin itse tulen muuttumaan yhä onnettomammaksi ja avioliittoa takana vasta muutama vuosi....
Mutta asiaa, minäkin olisi esim: Kataj ry:n kurssia tai viikonvaihdetta ariinkin otteeseen toistettuna suosittelemassa, sillä pitäkän avioliiton tuoma kokemus kertoo, että on niitä ylä ja alamäkiä riittämiin, on rakkaudentäyteisä hetkiä, mutta myös hetkiä jolloin toinen vain ärsyttää.
Mutta kaiken takana on kuitenkin rakkaus, se kasvaa se vahvistuu, kaiken aikaa, kun vain muistaa tehdä talletuksia hyvinä aikoina siihen rakkauspankkiin, niin on huonoina aikoina paikka mistä sitä ammentaa.
Yrittäkää vielä pariterapiaa tai seurakunnan parisuhdekursseja (viikonloppukurssi jonka aikana lapsi voisi olla isovanhemmillaan). Mies ei tietenkään halua lähteä, mutta nyt kannattaa varmaan ihan selkeästi viestittää miehelle, että näin ei avioliitto voi jatkua, mieluummin ero jos hän ei muuta suhtautumista. Josko alkaisi parisuhdeasiatkin kiinnostaa.
Miehen versio asiasta on varmaan hyvin erilainen. Hän kokee raatavansa työssä perheen hyvinvoinnin eteen parhaansa mukaan, ja haluaisi kotona levätä rauhassa. Mutta emmehän voi tietää mitään varmaa..joskus joku aviomies on ottanut salarakkaan kun lapsen syntymä käy niin koville miesparkaan. Eli mitä kaikkea kuvionne takana piilee, siihen ei auta kuin (pariterapeutin avulla) käymänne keskustelut.
Samanlaisia tuntemuksia oli minullakin. 10 vuotta kuitenkin jaksoin sitä suhdetta, ihan jo lastenkin vuoksi. Käytiin parisuhdeterapiassakin, mutta mies ei siitä niin välittänyt. Minusta se oli erittäin hyväksi meidän suhteelle ja olisi ollut melkeinpä pakollista jos olisi haluttu pitää suhde koossa. Meiltä loppui kaikenlainen yritys ja yhteen hiileen puhaltaminen. Mikään ehdottamani toiminta ei miehelle kelvannut, aina oli jotain tärkeämpää puuhaa. Olisin tarvinnut perheen yhteistä laatuaikaa paljon koska suhde oli niin huonossa tilassa, mutta miehen mielestä oli tärkeämpi tehdä töitä ja remonttia. Siinä me sitten vähitellen kasvoimme erilleen. Eikä lopulta löytynyt enää mitään yhteistä, ainoastaan riitaa aamusta iltaan. Minä lähdin toiseen asuntoon. Ei ollut helppo päätös, enkä olisi tähän halunnut mennä. Mutta en jaksanut olla se ainoa joka yrittää meidän suhteessa, en enää jaksanut, voimat loppui. Nyt keräilen sirpaleitani ja yritän toipua.
Jaksamista sinulle, suosittelen sitä terapiaa lämmöllä. esim. seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksissa ilmaista parisuhdeterapiaa.
Hakekaa apua. Jos mies ei tähän suostu, lähde pois. Olen elänyt parisuhdehelvetissä vuosia ja vuosia. Toki hyviäkin kausia on ajoittain ja ne saavat uskomaan/jäämään, vaikka tiedän, että tämä ei tästä mihinkään muutu. Olen yrittänyt tehdä kaikkeni. Olen pyytänyt, että lähdettäisiin johonkin juttelemaan, mutta mies ei halua. Elämme siis ikuisen tyytymättömyyden keskellä eikä kumpikaan osaa lähteä. Ole sinä viisaampi ja lähde, jos asiat eivät muutu. Puhun nyt kokemuksesta, pitkästä kokemuksesta. Tilanne ei muutu mihinkään, jos molemmat eivät sitoudu tekemään asioille jotain, mutta liittonne on pelastettavissa, jos sitä haluatte.