Olemme tunteneet 7 v, on mahtunut erilaisia kausia koko 7 vuoden ajan.Olemme olleet useamman kerran eroamassa,aina kuitenkin jatkaneet eteenpäin ja oltu onnellisia aina vaan uudestaan.Oon aatellu sen olevan mulle "se oikea",josta ei niin hevillä pääse irti vaikka oliskin vaikeaa.Nyt kuitenkin mietin,että oommeko tulleet lopulliseen päätepisteeseen.
Meissä on paljon samaa,arvostamme samanlaisia asioita,viihdymme yhdessä.On kuitenkin aina ollut myös niitä erottavia tekijöitä ja suurin niistä on se,että kaipaan välillä muutakin kuin yhteistä arkea,yllätyksiä,yhteistä aikaa muutenkin kuin arjessa,hemmottelua yms.Varmastikin perusnainen siis.Ja mieheni perusmies,joka ei tälläisiä ymmärrä.Hän arvostaa yhteistä arkea ja sen pitäisi riittää kaikkeen.En vaan voi käsittää,miksei hän minun mielikseni voisi joskus tehdä jotain kivaa mulle!On sanonut syyksi tähän:hän pelkää mua,pelkää että tulen pettymään.Oon ehkä sitten jollain tapaa vaativa,mutta en mielestäni niin vaativa ettenkö olis iloinen jos hän edes kerran järjestäisi minulle jonkun yllätyksen!Oon tän sanonu,ei tunnu ymmärtävän.
Oon joustanu tosi paljon miehen vuoksi.Oon mm.asunu 2v samassa taloudessa hänen ja isänsä kanssa,jota en todellakaan olis halunnu.Oon auttanu miestä hänelle todella tärkeässä asiassa opiskeluihinsa liittyn ja apuni olikin aika korvaamatonta.Mies on tosi hidas muutoksiin,oon oottanu paljon häntä vuosien aikana.Ollaan tunnettu 7 v,kesti 5 v ennen kuin asuttiin saman katon alla.Vasta seitsemäntenä vuonna aloitimme yhteiselon täysin kahdestaan.Asia välillä vituttaa ja harmittaa,kun vertaan meitä muihin pariskuntiin jotka on noiden vuosien aikana jo naimisissa ja saaneet lapsia.
En koe saavani omasta joustavuudestani minkäänlaista korvausta.En koe aina olevani hänelle tärkeä ja että teoillani olis hänelle niin suurta merkitystä kuin ite koen.Esim kun autoin häntä todella suuresti opiskelujensa loppuun päättämisessä.Hän kyllä sanoi,ettei pysty asiaa minulle mitenkään korvaamaan koska apuni oli niin suurta.Olisin oottanu että edes jotain mukavaa mulle järjestäis,mutta ei.Samoin oli viime keväänä,mulla oli tosi raskas kevät ja hän tiesi sen.Sanoi ennen synttäripäivääni,että hänen täytyy keksiä mulle jotain todella mahtavaa kun on ollut niin raskasta.Ootin innolla,että tapahtuis jotain kivaa,mutta ei.En saanu minkäänlaista lahjaa,enkä mitään kivaa.Ehkä hätäisen onnittelun sanallisesti,siinä se.
Nyt ootin innolla pitkää viikonloppua,jolloin oli tarkotus yhdessä vähän hemotella ja rentoutua reissussa.Perseelleenhän koko matka meni,niin kuin yleensäkin kaikki matkat mitä yhdessä teemme.Yleensä meille tulee riitaa jo ennen matkalle lähtöä,yleensä edellisenä iltana ja tunnelma on täysin pilalla.Oon niin hölmö,etten muista ettei kannattais liikaa hihkua ja iloita mistään,kun perseelleen kaikki on aina ennenkin mennyt.Nyt sitten kuitenkin ootin tätä pitkää viikonloppua niin innoissani.Totuus reissusta on,että olin suurimman osan ajasta reissussa yksinäni.Kiertelin vieraassa maassa itekseni nieleskellen itkua mieheni mököttäessä itekseen.Koko matkan ajan hän oli niin ärsyyntyneen oloinen ja ei kiinnostunut yhtään mistään kuin siitä,miten pääsee kotiin.Pahimmalta tuntui, kun hän ensimmäisenä päivänä huusi ettei olis edes koko reissuun halunnutkaan vaan idea oli mun.Silloin kun matkaa varattiin,oli kyllä lähdössä eikä silloin sanonu ettei halua lähteä.Noin hän tekee lähes tulkoon aina kun jossain olemme.Syyttää mua jälkeen päin,että kaikki oli mun ideaa eikä hän edes halunnu mitään!
Mulla on tunne,että tuo pilalle mennyt hyvin odotettu reissu oli viimeinen niitti tähän suhteeseen.Vai oliko?En tiedä.Oon vuosien saatossa omasta mielestäni niin paljon yrittänyt,mutta mikään tässä suhteessa ei tunnu muuttuvan.Usein sanon miehelle asioista,joita kaipaan enemmän,mutta hän ei tunnu olevan valmis niiden eteen mitään kuitenkaan tekemään.Nyt en enää tiedä jaksanko enää yrittää.Rakastan tosi paljon,oon aatellut viettäväni tulevaisuudenkin sen kanssa.Puhutaan välillä lapsista yms.Oon sanonu miehelle,että haluaisin ensimmäisen lapsen ennen kuin täytän 30v.Pahoin pelkään,ettei näin tuu tapahtumaan.Täytyis taas kerran oottaa kun se on valmis ja veikkaan olevani silloin reilusti yli 30-vuotias.Toisaalta mua taas pelottaa erota,koska en tulis siltikään saamaan lasta alle 30-vuotiaana uuden ihmisen kanssa.
Asiat tuntuu olevan niin solmussa,etten usko että pystymme niitä enää ratkomaan ilman ulkopuolisen apua.Mies ei ulkopuolisille halua puhua.Jauhetaan usein samoja asioita ja mies kaivelee vanhoja juttuja.En myöskään usko,että pystyis aloittamaan ns.puhtaalta pöydältä kaiken kokemamme jälkeen.Mies ottaa yleensä riidoissa aina puheeksi vanhoja juttuja,joista ei ole koskaan sanonu.
Meissä on paljon samaa,arvostamme samanlaisia asioita,viihdymme yhdessä.On kuitenkin aina ollut myös niitä erottavia tekijöitä ja suurin niistä on se,että kaipaan välillä muutakin kuin yhteistä arkea,yllätyksiä,yhteistä aikaa muutenkin kuin arjessa,hemmottelua yms.Varmastikin perusnainen siis.Ja mieheni perusmies,joka ei tälläisiä ymmärrä.Hän arvostaa yhteistä arkea ja sen pitäisi riittää kaikkeen.En vaan voi käsittää,miksei hän minun mielikseni voisi joskus tehdä jotain kivaa mulle!On sanonut syyksi tähän:hän pelkää mua,pelkää että tulen pettymään.Oon ehkä sitten jollain tapaa vaativa,mutta en mielestäni niin vaativa ettenkö olis iloinen jos hän edes kerran järjestäisi minulle jonkun yllätyksen!Oon tän sanonu,ei tunnu ymmärtävän.
Oon joustanu tosi paljon miehen vuoksi.Oon mm.asunu 2v samassa taloudessa hänen ja isänsä kanssa,jota en todellakaan olis halunnu.Oon auttanu miestä hänelle todella tärkeässä asiassa opiskeluihinsa liittyn ja apuni olikin aika korvaamatonta.Mies on tosi hidas muutoksiin,oon oottanu paljon häntä vuosien aikana.Ollaan tunnettu 7 v,kesti 5 v ennen kuin asuttiin saman katon alla.Vasta seitsemäntenä vuonna aloitimme yhteiselon täysin kahdestaan.Asia välillä vituttaa ja harmittaa,kun vertaan meitä muihin pariskuntiin jotka on noiden vuosien aikana jo naimisissa ja saaneet lapsia.
En koe saavani omasta joustavuudestani minkäänlaista korvausta.En koe aina olevani hänelle tärkeä ja että teoillani olis hänelle niin suurta merkitystä kuin ite koen.Esim kun autoin häntä todella suuresti opiskelujensa loppuun päättämisessä.Hän kyllä sanoi,ettei pysty asiaa minulle mitenkään korvaamaan koska apuni oli niin suurta.Olisin oottanu että edes jotain mukavaa mulle järjestäis,mutta ei.Samoin oli viime keväänä,mulla oli tosi raskas kevät ja hän tiesi sen.Sanoi ennen synttäripäivääni,että hänen täytyy keksiä mulle jotain todella mahtavaa kun on ollut niin raskasta.Ootin innolla,että tapahtuis jotain kivaa,mutta ei.En saanu minkäänlaista lahjaa,enkä mitään kivaa.Ehkä hätäisen onnittelun sanallisesti,siinä se.
Nyt ootin innolla pitkää viikonloppua,jolloin oli tarkotus yhdessä vähän hemotella ja rentoutua reissussa.Perseelleenhän koko matka meni,niin kuin yleensäkin kaikki matkat mitä yhdessä teemme.Yleensä meille tulee riitaa jo ennen matkalle lähtöä,yleensä edellisenä iltana ja tunnelma on täysin pilalla.Oon niin hölmö,etten muista ettei kannattais liikaa hihkua ja iloita mistään,kun perseelleen kaikki on aina ennenkin mennyt.Nyt sitten kuitenkin ootin tätä pitkää viikonloppua niin innoissani.Totuus reissusta on,että olin suurimman osan ajasta reissussa yksinäni.Kiertelin vieraassa maassa itekseni nieleskellen itkua mieheni mököttäessä itekseen.Koko matkan ajan hän oli niin ärsyyntyneen oloinen ja ei kiinnostunut yhtään mistään kuin siitä,miten pääsee kotiin.Pahimmalta tuntui, kun hän ensimmäisenä päivänä huusi ettei olis edes koko reissuun halunnutkaan vaan idea oli mun.Silloin kun matkaa varattiin,oli kyllä lähdössä eikä silloin sanonu ettei halua lähteä.Noin hän tekee lähes tulkoon aina kun jossain olemme.Syyttää mua jälkeen päin,että kaikki oli mun ideaa eikä hän edes halunnu mitään!
Mulla on tunne,että tuo pilalle mennyt hyvin odotettu reissu oli viimeinen niitti tähän suhteeseen.Vai oliko?En tiedä.Oon vuosien saatossa omasta mielestäni niin paljon yrittänyt,mutta mikään tässä suhteessa ei tunnu muuttuvan.Usein sanon miehelle asioista,joita kaipaan enemmän,mutta hän ei tunnu olevan valmis niiden eteen mitään kuitenkaan tekemään.Nyt en enää tiedä jaksanko enää yrittää.Rakastan tosi paljon,oon aatellut viettäväni tulevaisuudenkin sen kanssa.Puhutaan välillä lapsista yms.Oon sanonu miehelle,että haluaisin ensimmäisen lapsen ennen kuin täytän 30v.Pahoin pelkään,ettei näin tuu tapahtumaan.Täytyis taas kerran oottaa kun se on valmis ja veikkaan olevani silloin reilusti yli 30-vuotias.Toisaalta mua taas pelottaa erota,koska en tulis siltikään saamaan lasta alle 30-vuotiaana uuden ihmisen kanssa.
Asiat tuntuu olevan niin solmussa,etten usko että pystymme niitä enää ratkomaan ilman ulkopuolisen apua.Mies ei ulkopuolisille halua puhua.Jauhetaan usein samoja asioita ja mies kaivelee vanhoja juttuja.En myöskään usko,että pystyis aloittamaan ns.puhtaalta pöydältä kaiken kokemamme jälkeen.Mies ottaa yleensä riidoissa aina puheeksi vanhoja juttuja,joista ei ole koskaan sanonu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Taidat sinä kaivella vanhoja asioita yhtä paljon kuin hänkin. Myöskin sinä suutut siitä, kun hän ei tee asioita sinun eteen, mitä sinä teet hänelle. Lopeta olettamasta että ihmiset ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavalla kuin sinä, että he osaavat järjestää ja tehdä sinulle niitä asioita mitä sinä haluat.
Mutta kuitenkin, eroa. Mitä järkeä sinun on tehdä lapsia suhteeseen jossa et selvästi ole onnellinen? Sellaisenko kuvan haluat lapsillesi antaa, millainen suhde on kahden 'rakastavan' ihmisen välillä? Pilaisit vain omien lapsesi elämän, et pelkästään nuoruutta, vaan heidän tulevat ihmisuhteet, kun he ovat itse täysin pihalla, millainen se todellinen rakastava ja toimiva parisuhde oikeasti on.
Onko väärin olettaa, että seitsemän vuoden yhdessä olon jälkeen toinen voisi tietää mistä voisin tykätä? Ja on totta, että pahoitan mieleni kun tunnen etten ole kovin arvostettu enkä saa tarpeeksi kaipaamaani huomiota. Varsinkin silloin olen pahoittanut mieleni kun mies lupailee järjestävänsä minulle jotain kivaa ja korvaavansa kurjia juttuja ja sitten ei tapahdukaan yhtään mitään. Hänen mielestään pelkän arjen kuuluu riittää ja hän sanoo minua vaativaksi. Minusta on ihan normaalia vaatia joskus jotain muutakin kuin pelkkää arkea, kun "vaatimukseni" eivät kuitenkaan ole mahdottomia toteuttaa.
On totta, että parisuhdetta tulee tosissaan miettiä ennen lasten saantia ja sitä tässä kovasti yritän tehdä. Tosin suunnitelmia niistä ei edes ole miehen kanssa, hän ei pysty sanomaan varmasti pystyykö hän perheeseen. Tai sanoo haluavansa tavallaan, mutta ei pysty puhumaan kanssani edes alustavasti että milloin tämä olisi mahdollista. Pelottaa että odotan ihan turhaan.. Eikö seitsemän vuoden jälkeen pitäisi olla jo jotain yhteisiä tavoitteita ja suunnitelmia elämälle? Mies haluaisi elää vain päivän kerrallaan koko ajan ja se vähän ahdistaa minua. Joskus vähemmän, ja joskus huomattavasti enemmän.
Hei kuule, oot 7v nyt kattellu tota eikä homma etene mihkään. Olet alle 30v, mun neuvoni on että erotkaa. Itsellä nimittäin samanlainen tilanne, taas yksi juhlapyhä vietetty yksin, meillä menee aina joulut, uudetvuodet, vaput, juhannukset, reissut pelkäks riitelyks, ja myös 7v takana. Olen menettänyt luottamukseni ja kunnioitukseni miestä kohtaan, ei koskaan tee mitä lupaa, ei ole läsnä edes arjessa. Ja tilanteeni on surullisempi siksi, että lasten suhteen on myöhäistä. Olen niitä halunnut, mutta miehestä johtuen en sitten niitä koskaan saanut, hänelle olen tästä katkera. Olen 41v. Eroaminen on vaikeaa tässä iässä kun kaikki on varattuja jo, tuossa iässä vielä löytyy vaihtoehtoja! Toimi! Ennenkuin olet tässä tilanteessa, niin todellakin, etsi uusi, vielä ehtii! Ei lapsen saaminen yli 30-v ole katastrofi, hyvin ehtii vielä. Miksi pitäisi ennen 30? Vasta yli 36v lisääntyy riskit, siihen asti ihan ok. Tärkeintä kai on että niillä on hyvä perhe sitten kun maailmaan tulevat.
Olet vasta 41v. Olet vielä nuori sinäkin. Vapaita miehiä on sinullekin vaikka kuinka. Ja lastenkaan suhteen peli ei ole vielä menetetty, jos vain haluat. Nyt vaan eroon miehestä ensin.
Niin, eipä tämä juuri 7 vuodessa ole paljon mihinkään edennyt. Tai on tavallaan, ja kyllähän me puhutaan yhteisestä tulevaisuudesta yms. Mutta tarkempia yhteisiä haaveita, en tiedä onko niitä. Mies kyllä sanoo haluavansa lapsia, mutta ei pysty sanomaan koska olisi siihen valmis. Pelottaa että joudun odottamaan liian kauan, niin kuin sinulle freeeeegate on käynyt:( Olen ajatuksistani sanonut miehelle ja siitä, etten halua aloittaa lasten tekoa enää yli 35-vuotiaana ja hän ei oikein sano tähän kunnolla mitään. Voiko tämä olla ihan normaalia, onko tämä vain hänen normaalia pelkoaan ja jännitystään asioita kohtaan? Vai kuuluisiko parisuhteessa pystyä suunnittelemaan tarkemmin yhteisiä asioita? Joskus jonkun yhteisen lomankin suunnitteleminen on hänen kanssaan niin perkeleen vaikeaa, kun hän ei osaa suunnitella. En jaksa elää aina vaan päivä kerrallaan, joskus pitäisi tietää etukäteenkin asioita.
Se on totta,että vuosien saatossa kun nämä riidat tuntuu aina vaan toistavan itseään,niin oon monta kertaa sanonut mitä kaipaisin suhteelta enemmän, esim huomiota,hellyyttä,yhteistä muutakin kuin arjen tekemistä ym..Ja mies niinku ymmärtää tämän mutta ei sit kuitenkaan tee asian eteen juurikaan mitään. Ja sitten taas menee jonkin aikaa kunnes pamahtaa uusi riita samoista asioista. Oon tajunnu ettei tässä oo mitään järkeä. Ja se suututtaa kun mies ottaa puheeksi aina kaikkea vanhaa. Esim nyt hän huusi mulle, että viimeiset kaksi vuotta mun kanssa on ollut tuskaa. Huutaa usein jotain todella kamalaa mulle,joita en voi ymmärtää miten ihminen voi toiselle niin sanoa.Perustelee sitä temperamenttisuudellaan ja jälkeenpäin sanoo, että ei tarkoittanut asiaa niin pahasti sanoa.Mutta miksi sitten sanoa tollaisia? Mulla jää tollaset asiat pyörimään sitten mieleen, ja sitten vaan kelaan että onko se kaks vuotta mun kanssa kärsinyt ja miksei aiemmin oo voinut sanoa...
Kai mulla on samaan aikaan jonkinlainen ikäkriisi. Sanoit freeeegate, että vielä tässä iässä olisi mahdollisuuksia! Välillä tuntuu, ettei niinkään ihan enää ole:( Ei lapsen saaminen yli 30v varmasti katastrofi ole, mutta oon aina halunnut ekan lapsen alle 30-vuotiaana saada..Pelottaa tosiaan sekin, että jos nyt eroan, mitä jos en edes löydä enää ketään kenen kanssa niitä lapsia tekis? Tai sitten löydän sen joskus lähempänä 40-vuotta ja en enää silloin haluaisi/pystyisi lapsia tehdä?
Johan tulee vuodatettua tätä tilannetta, kiitos jos joku jaksaa lukea ja vielä vastatakin:)
Eipä kestä, luettu on.
Haluatko neuvon ? Etsi uus mies. Kyllä niitä riittättää !
Itselläni hiukan samanlainen tilanne; tuntuu, että mies ei välitä eikä arvosta. No itse tiedän arvoni, vaikka hän ei sitä ymmärrä. Tyhmä kun on :D !
Mutta aikuisten oikeesti: Lapset ehdit vielä hyvin saada, kaikki ovet ovat vielä auki ! Olet tavattoman nuori, vaikka juuri nyt tunnet itsesi ikälopuksi, yksinäiseksi ja rumaksi. Rohkeutta peliin !
Minä tekisin lopullisen ratkaisun vastaavassa tilanteessa.
Kirjoittamasi perusteella tuntuu, ettei teidän ehkä kannattaisi jatkaa yhteiseloa. Olette aika erilaisia ja teillä on erilaiset toiveet. Kyllä parisuhteen täytyy tuoda iloa elämään. Olet vielä nuori. Etsi mies, joka vastaa enemmän odotuksiasi. Vapaita miehiä on vaikka kuinka.