Helpottaisi, kun toiselle voisi olla vihainen. Jos hän tekisi jotain pahaa, normaalia. Myös itselle voisi olla vihainen, jos oikeasti "tekemällä" jotain pahaa olisi kaiken aiheuttanut. Mutta miten elää sen tunteen kanssa että itse omalla käytöksellään on kaiken mokannut? Eikä edes ole ensimmäinen kerta.
Kuvio alkaa olla turhankin tuttu. Tutustutaan, ihastutaan, mies on se aktiivinen osapuoli ja osoittaa kiinnostusta selvästi. Minä hieman jarruttelen. No, tulee vaihe kun en enää siihen pysty ja annan mennä vaikka pelottaa hemmetisti. Hyppään, mutta toinen ei olekaan ottamassa kiinni.
Tiedän myös miksi. Ajan toisen loitolle sillä että toivon vain että hän osoittaisi että olen edelleen tärkeä ja yhtä kiinnostava kuin aluksi. Haluan keskustella asioista. Aiheutan draamaa pienestä, kun keskustelut eivät tuo tulosta, tartun pieniin asioihin, sanamuotoihin.. Saaden aikaan täysin päinvastaisen vaikutuksen kuin mitä haen. Toivoen vain että toinen ottaisi syliin ja kertoisi että ei ole ketään muuta, ei halua ketään muuta, että välittää yhtä paljon kuin minäkin. Niin ei kuitenkaan koskaan ole. Tuntuu että sillä sekunnilla kun voin myöntää edes itselleni että rakastan tuota ihmistä, kaikki alkaa mennä alamäkeen. Aina.
Kuvio on liian tuttu, että voisin enää syyttää muita kuin itseäni. Ja kuitenkaan en tiedä mitä voisin tehdä toisin. Miten osaisin. Onko väärin haluta jotain enemmän, kuin puolen vuoden "katsotaan nyt päivä kerrallaan?" En osaa enää siinä vaiheessa suhtautua asiaan painostamatta, kun olen itse korviani myöten suossa toiseen. Ja pilaan kaiken itse.
Ja minulle riittäisi vain se, että tietäisin olevani toiselle tärkeintä. Tieto siitä ettei tarvitse pelätä toisen lähtevän pois. Kun en sitä saa, ajan itse toisen pois käyttäytymiselläni. Miten tällaisen asian kanssa voi elää?
Vedän kai puoleeni itselleni vääriä ihmisiä. Aluksi olen hirvittävän itsevarma, rempseä, iloinen. Tiedän osaavani olla todella hurmaava tyyppi. Ja olenkin, niin kauan kun ei tarvitse kyseenalaistaa mitään. Siihen asti, kun toisella ei joko ole väliä, tai jos toinen vain osaa osoittaa minun olevan tärkeä. Koska olen pohjimmiltani hirvittävän epävarma. Epävarma toisen tunteista, ja pelkään aina suhteen loppumista, sitä koska minuun kyllästytään. Eivätkä nämä kokemukset varsinaisesti asiaa todellakaan auta.
Enää en tiedä uskallanko. Ehkä turha edes yrittää, tuskin tämä nyt ainakaan niin päin minuun vaikuttaa että voisin luottaa jonkun tunteisiin enemmän. Olla pelkäämättä koko aikaa.
Hyvää itsenäisyyspäivää vain siis. Minä huudan ja heittelen tyynyjä seinille. Kierrän kehää kun tuntuu siltä että sydäntä revitään ulos. Tärisen ja itken. Ja ennen kaikkea syytän itseäni. Käyttäytymällä toisin asiat voisivat edelleen olla toisin. Jos olisin vain joskus tyytyväinen siihen mitä on, vaikkei se olekaan sitä mitä itse haluan.
Kuvio alkaa olla turhankin tuttu. Tutustutaan, ihastutaan, mies on se aktiivinen osapuoli ja osoittaa kiinnostusta selvästi. Minä hieman jarruttelen. No, tulee vaihe kun en enää siihen pysty ja annan mennä vaikka pelottaa hemmetisti. Hyppään, mutta toinen ei olekaan ottamassa kiinni.
Tiedän myös miksi. Ajan toisen loitolle sillä että toivon vain että hän osoittaisi että olen edelleen tärkeä ja yhtä kiinnostava kuin aluksi. Haluan keskustella asioista. Aiheutan draamaa pienestä, kun keskustelut eivät tuo tulosta, tartun pieniin asioihin, sanamuotoihin.. Saaden aikaan täysin päinvastaisen vaikutuksen kuin mitä haen. Toivoen vain että toinen ottaisi syliin ja kertoisi että ei ole ketään muuta, ei halua ketään muuta, että välittää yhtä paljon kuin minäkin. Niin ei kuitenkaan koskaan ole. Tuntuu että sillä sekunnilla kun voin myöntää edes itselleni että rakastan tuota ihmistä, kaikki alkaa mennä alamäkeen. Aina.
Kuvio on liian tuttu, että voisin enää syyttää muita kuin itseäni. Ja kuitenkaan en tiedä mitä voisin tehdä toisin. Miten osaisin. Onko väärin haluta jotain enemmän, kuin puolen vuoden "katsotaan nyt päivä kerrallaan?" En osaa enää siinä vaiheessa suhtautua asiaan painostamatta, kun olen itse korviani myöten suossa toiseen. Ja pilaan kaiken itse.
Ja minulle riittäisi vain se, että tietäisin olevani toiselle tärkeintä. Tieto siitä ettei tarvitse pelätä toisen lähtevän pois. Kun en sitä saa, ajan itse toisen pois käyttäytymiselläni. Miten tällaisen asian kanssa voi elää?
Vedän kai puoleeni itselleni vääriä ihmisiä. Aluksi olen hirvittävän itsevarma, rempseä, iloinen. Tiedän osaavani olla todella hurmaava tyyppi. Ja olenkin, niin kauan kun ei tarvitse kyseenalaistaa mitään. Siihen asti, kun toisella ei joko ole väliä, tai jos toinen vain osaa osoittaa minun olevan tärkeä. Koska olen pohjimmiltani hirvittävän epävarma. Epävarma toisen tunteista, ja pelkään aina suhteen loppumista, sitä koska minuun kyllästytään. Eivätkä nämä kokemukset varsinaisesti asiaa todellakaan auta.
Enää en tiedä uskallanko. Ehkä turha edes yrittää, tuskin tämä nyt ainakaan niin päin minuun vaikuttaa että voisin luottaa jonkun tunteisiin enemmän. Olla pelkäämättä koko aikaa.
Hyvää itsenäisyyspäivää vain siis. Minä huudan ja heittelen tyynyjä seinille. Kierrän kehää kun tuntuu siltä että sydäntä revitään ulos. Tärisen ja itken. Ja ennen kaikkea syytän itseäni. Käyttäytymällä toisin asiat voisivat edelleen olla toisin. Jos olisin vain joskus tyytyväinen siihen mitä on, vaikkei se olekaan sitä mitä itse haluan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oho! Kirjoituksesi oli melkein sanasta sanaan kuin omasta elämästäni... Toivottavasti tähän "tautiin" löytyy joku ratkaisu tai jokin totaalinen turrutus...
Jaksan kuitenkin jossakin syvällä sisimmässäni uskoa sen oikean sattuessa kohdalle asioiden raukeavan. oikea rakastaa niin paljon, että on ottamassa hypyn kiinni. Ja siitä se kestävä suhde sitten ilman draamaa alkaa :)
Hali sinulle sinne lankojen päähän. Kyllä me vielä opitaan :)
Se on aina tragedia kun rakkaudessa ei onnistu.
Draaman repiminen pikkuasioista sekä sanomisiin takertuminen (erityisesti vanhoihin juttuihin) ja niistä vänkääminen ovat kyllä hyviä tapoja ajaa mies tiehensä, itse en voinut sietää exässäni tuota käytöstä kun siitä tuli yhdessä vaiheessa jatkuvaa, joten ainoa vaihtoehto oli ero ja se oli kyllä helppoakin kun jatkuva riidan vääntäminen pikkuasioista ja kunnioituksen totaalinen puuttuminen tappoivat tunteeni täysin.
Nii kuinkas kauan te olittekaan yhdessä?
Tässä kyse on käsittääkseni alkavasta suhteesta ei huonosta vanhasta sellaisesta...
"...Epävarma toisen tunteista, ja pelkään aina suhteen loppumista, sitä koska minuun kyllästytään. Eivätkä nämä kokemukset varsinaisesti asiaa todellakaan auta.
Enää en tiedä uskallanko. Ehkä turha edes yrittää, tuskin tämä nyt ainakaan niin päin minuun vaikuttaa että voisin luottaa jonkun tunteisiin enemmän. Olla pelkäämättä koko aikaa."
"inhottavan" huojentavaa huomata, että on muitakin samanlaisia.. minäkin, itsevarma, aikuinen nainen, suhteessa alan pelätä ja arka pikkutyttö tulee esiin "näytä että välität, ethän jätä, ethän kyllästy...??". ja olen taas yksin.
:'(
Voi huokaus, sama homma täälläkin. Pelkään menettäväni ihanan miehen ja silti alitajuisesti työnnän miestä pois läheltäni. Vanhat haavat "edellisen elämän" kivuliaista kokemuksista eivät kai arpeudu - ja ainakin itse jaksan haavoja suolata uudelleen ja uudelleen omilla älyttömillä spekulaatioillani.
Tälläkin hetkellä mietin, että olisiko helpompi sittenkin olla yksin, ilman pelkoa, että tulee jälleen satutetuksi tässäkin suhteessa. Olla ilman miestä, joka mielessään maalailee tulevaisuutta hamaan tappiin kanssani ja haaveilee perheen perustamisesta kanssani. Haloo minä, missä järki kulta?
Mies on myös monesti sanonut, että ihan kuin jatkuvasti vain odottaisin, että hän mokaa ja pääsen pätemään, että no niin, näinhän tässä taas kävi. Kysynyt, miksi en vain usko, että ei aio minua satuttaa.
Hankalaa, kun mies joutuu maksamaan joidenkin toisten tekojen seurauksia, enkä yksinkertaisesti vain pysty luottamaan.
Täällä myös ihan sama tilanne ollut jo pitkään,
mutta nyt näyttäisi vihdoin siltä että olen päässyt asiassa huom. itseni kanssa, eteenpäin.
Menetin aika pitkälti noista luetelluista syistä mielestäni "elämäni miehen"
siis juuri sen kenen kanssa jarruttelin alkuun,koska pelkäsin satuttavani itseni pahasti ja sitten kun minä olin valmis hyppäämään täysillä mukaan, ilmoitti mies että tahtoo omaa rauhaa eikä kykene keskittymään suhteisiin..
tilanne ei nyt sinällään ole sama koska en ajanut häntä kauemmas omalla toiminnallani vaan päästin koko ajan lähemmäs,
kuitenkin, vaikka vähän aiheen sivusta meneekin, itselläni löytyy vastaavia tapauksia joiden jälkeen on aina ollut ihan yhtä hajalla.
Tästä viimeisimmästä tapauksesta on aikaa nyt noin 3 kuukautta ja olen äärimmäisen tyytyväinen (nykyään) että tuo alkava suhde karahti jo samantien.. tietenkin tä on vähän jälkiviisautta, jos asiat olisi kyseisen miehen kanssa menneet niinkuin toivoin en kirjoittaisi tätä nyt tässä.
Silti, opin itsestäni varsinkin viimeisimmän "eron" jälkeen ihan mielettömästi, itselläni on taipumusta ihan yliampuvaan analysointiin, kaikki viestit mitä mieheltä saan jotenkin luen rivien välistä ja pelkään ettei häntä kiinnosta, muistelen jälkeenpäin jotain sanaa jonka mies on sanonut monta viikkoa sitten ja yhtäkkiä saan siitä ajatuksia että mitäköhän toinen sillä tarkoitti,
ja vastaavia tapauksia paaaljon.
Itselleni tämä viimeinen 3 kk on ollut todellista kasvun aikaa, olen tajunnut asioita joita olisi pitänyt tajuta jo ennen yhtäkään suhdetta, ensimmäinen suhteeni alkoi 13 vuotiaana ja siitä asti olen jotenkin.. voisi sanoa että hävittänyt itseni.. ja tänä aikana olen tajunnut etten varmuudella ole ikinä itseäni tuntenut, 13 vuotiaana elämä on suhteellista tunnemyrskyä ja sen jälkeen olen kai rakentanut itseäni vain "toisena puolena"
On tietenkin mullakin ollut sinkkuvaiheita elämässä, en kuitenkaan ole ihminen mikä hyppää vaan miehestä/suhteesta toiseen, mutta parinkin vuoden sinkkuaikana olen koko ajan _tiennyt_ että minulla on joku mies kenelle voisin soittaa jos siltä tuntuisi ja saisin hänet vierelleni nukkumaan jos tahtoisin.
En siis ole näin toiminut, mutta olen tiennyt sen vahvasti, sen lisäksi minulla on muutama todella läheinen ystävä kenen kanssa voin olla lähes 24/7 jos siltä tuntuu.
Viimekerralla kun tuli tämä ero, oli ensimmäinen kerta kun tajusin että nyt on pakko tehdä jotain ja aloittaa se tekeminen omasta itsestäni.. aina eron tullessa olen tunteellisesti niin hukassa, etten kykene mihinkään, en pysty edes hahmoittamaan mitä ajattelen tai saa ajatuksiani millään muotoa kasaan,
ja aina sydämen särkyessä tai lupaavan suhteen kaatuessa saan ystäviltäni samat sanat "se ei ollut sun arvoinen" tai "kyllä sä löydät paremman".. yms.
Paikka paikoin noi kommentit on pitäneet paikkansa, mutta nyt niitäkin alkaa miettimään vähän eritavalla.. niinkun on sanottu, ihminen joka ei rakasta itseään sellaisenaan, ei kykene rakastamaan ketään muutakaan.
Epäilen että etsin rakkaudesta ja suhteista sitä kokonaista oloa, tunsin olevani vain rikkonainen osa jostain yksinäni. Eikä vieläkään yksinolo mahtavuudelta tunnu ja vaikka 3kk on kaikessa lyhkäisyydessään tosi pieni aika selittää näistä, niin nämä 3kk on silti ollut ensimmäinen kerta kun tuntuu että saan oikeasti elämääni hallintaan.. vaikka olisi kuinka ollut sinkkujaksoja niin tämä on nyt erilaista.. itsensä opettelua ja elämistä itseni kanssa.
Ja oikeasti, olen jo alkanut odottamaan että saan herätä aamulla, juoda kahvia parvekkeella aikaisin ja miettiä omia ajatuksiani.
Olen huomannut myös että odotan ihan eritavalla ystävien kanssa ulos/baareihin lähtemistä, en lähde edes katsomaan sinne miehiä, lähden vain pitämään hauskaa ystävien kera.
Tästä tuli nyt ihan älyttömän pitkä teksti ja ajatus harhaili tosi paljon näin varhaisella joka suuntaan.. taisi olla itsellenikin nyt joku asioitten ymmärtämis hetki.
Oli pakko tähän sun viestiin vastata, sillä hieman tunnistin itseäni viestissäsi, tosin olen mies, kuten nimimerkistäni voit päätellä. Sen verran taustaa, et itellä on taustalla pitkä suhde, jolloin ei mitään ongelmaa ollut. Sen jälkeen on ollut kaksi noin vuoden suhdetta, jotka päättyivät samaan tyyliin kuin sinulla.
Itse koen niin, että toimivaan suhteeseen kuuluu saada sen verran palautetta, että omaa asemaa ei tarvitse kokoajan miettiä. Jos tällöin koet, että jotain pielessä, niin tämä ei todennäköisesti olekaan korvien välissäsi, vaan jotain oikeasti on silloin vialla. Ehkä vaan alitajuisesti huomaat, että toinen ei rakastakaan sinua yhtä paljon kuin sinä häntä.
Nuo kaksi naista olivat oikeasti melko kylmiä ihmisiä, kumpikaan ei koskaan lähemmäs kolmenkympin iässä olleet sanoneet, että minä rakastan sinua kellekään.
Itse uskon, vaikka ikävä tätä viimeisintä on kovasti, että minua varten on jotain parempaa jäljellä. Kun saan suruni surtua, toivon, että törmään kaltaiseesi naiseen, joka lähtee seurustelemaan tosissaan ja tunteella. Näihin teeskenteliöihin olen kyllästynyt.