niin, että oli kyllästynyt sinuun?
Sitä en voi vieläkään käsittää..
Sitä en voi vieläkään käsittää..
Miks tulkitsit hiljaisuuden..
J -> P
22297
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
koskaan ei ole mitään syytä tulkita hiljaisuutta siten, että joku olisi kiinnostunut jostakin.
Koskaan ei ole mitään syytä vetää omia johtipäätoksiä hiljaisuudesta, ottamatta ensin selvää mistä hiljaisuus johtuu.
mistä kuvittelet, että joku pitäisi hiljaisuutta edes selvittämisen arvoisena asiana?
Jos tietää, et jos joku välittää aidosti, se välittäminen näkyy tai kuuluu tai tuntuu. Ei ole olemassa ihmisiä, joille sen ei pidä näkyä, kuulua tai tuntua. Tai jos pidät ihmistä niin arvottomana, että hiljaisuuden pitäisi riittää, niin muut eivät ehkä ymmärrä sinua.
Jos toista pitää niin mitättömänä, että jättää hiljaisuuteen ja vielä velvollistaa toisen anelemaan sille selityksiä niin se on kaikkea muuta kuin toisen tunteista välittämistä, se ei ole välittämisen teko missään mielessä.
Samaa mieltä, hiljaisuuden ei tarvitse aina johtua läheisestä ihmisestä, joskus on vain vaikea puhua hankalista/ vaikeista asioista ja se vaatii aikaa ja ymmärrystä toiselta osapuolelta.
"Kyynikko" on varmaan sellaisessa tilanteessa, että hänet on jätetty hiljaisuuteen, siis eron hetkellä, väärinhän se on, mutta taas ihan eri juttu.
Jos ei pidä hiljaisuutta selvittämisen arvoisena asiana, miksi sitten on ollenkaan suhteessa?
Sillä hiljaisia hetkiä tulee varmasti jokaiselle.
Teinijutut on erikseen, niissä suututaan heti jos toinen ei lepertele korvaan.
Aikuistukaa ihmiset!
Niin onko nyt tulkittava niin, että vähän rauhallisempi luonne ja vilkkaampi luonne eivät sovi yhteen?
Itse olen rauhallinen luonne, mutta sitä toistakin puolta löytyy eli vilkkautta, ehkä se rauhallinen hetki on sitä voimien/ inspiraation keräämistä, että jaksaa taas..
No sen verran tuosta aloituksesta, että pointtina oli se, niin kuin joku kirjoittikin, että elämässä sattuu asioita jotka pistää miettimään vaikka se maailman ihanin ihminen olisikin siinä vieressä.
Ei ole kysymys siitä, että toinen olisi jotenkin suuttunut, eri mieltä tai kyllästynyt toiseen.
Kaikki hankaluudet on yleensä voitettavissa, se pitäisi aina huonollakin hetkellä muistaa.
Tohon alkuun mun mielestäni vilkasluonne ja vähän rauhallisempi luonne yhdessä tuo suhteeseen sitä vaihtelua, kumpikaan ääripää ei ole varmaan hyvä, mutta sopivasti molempia.
ei ole tulkittava yhtään mitään. Faktat puhukoon puolestaan ja tulkinnat vessanpöntöstä alas, ne ei muuta faktoja. Rauhallinen luonne ja vilkas luonne, ei niillä ole mitään merkitystä, jos kiinnostaa tai ei kiinnosta, ei ne mitään muuta.
hankaluuksia ei edes tulis, jos olis halua välttää niitä. Joten jälkeenpäin jeesustelu, et ne on voitettavissa on turhaa sikäli, et harvalla sellanen asia kuin jopa oikein puhuminen saati ihan vaikeista asioista tulis mieleenkään. Ja nekin jotka yrittää saa varmaan pettyä, tuskin sitä kukaan ees noteeraa. Ei ihmisillä kiinnosta selvitellä mitään koskaan milloinkaan.
"Rauhallinen luonne ja vilkas luonne, ei niillä ole mitään merkitystä, jos kiinnostaa tai ei kiinnosta, ei ne mitään muuta."
Niin ei munkaan mielestäni.
Toisen kun tuntee niin tietää ..mut se fakta on, se tutustuminen jäi kesken :/
ja sä ilmeisesti olet tarkasti huolehtinut siitä, että kesken pitääkin jäädä. Voi olla niinkin, et joskus on onnellisempaa päästä jostain asiasta eroon kuin saada jotakin. Ja jos joku väärinkäsitys esimerkiks palvelee sun tarkotusperiä, eikä se suakaan haittaa, niin mikä este sulla on olla tyytyväinen?
Voi olla mutta tässä tapauksessa ei ollu onnellisempaa, mä kaipaan sitä rikkautta mikä mun elämässä sillon oli.
Olin hölmö ja kuvittelin että hän odottaa.
Ihmiset menettää ja kaipaa vaikka mitä, eikä se vaikuta mihinkään ja on myös hölmöjä ja ei se tässä maailmassa kellekään mitään tosiaankaan tuo. Ja jos ei koe jotakin säilyttämisen arvoiseksi, niin ei se sellaiseksi koskaan tule muuttumaan, vaikka itseään pettäisi miten. Kuvitelmat ei auta eivätkä muuta koskaan mitään.
Mä en vaan osaa ajatella noin, ehkä mä en ole vielä tarpeeksi pettynyt ihmissuhteissa ja elämässä yleensä, vaikka vastoinkäymisiä on ollut.
Enkä mä tiedä oonko edes oppinut mitään, ehkä jotain, mutta ihmiseen luotan ja rehellisyyteen.
Ehkä tää kirjoitus olis sopinu paremmin rakkaus tai ikäväpalstalle?
Voit olla onnekas jos et ole kohdannut tilannetta, että ei ole mitään tehtävissä. Että voi vain nostaa kädet pystyyn ja sanoa että enää ei ole keinoja tai mitään apua ja tunnustaa tosiasian, että ei voi enää mitään ja menetys on totta. Ne on todellisia menetyksiä, joiden kanssa pitää vain elää eikä niihin ole apua. Se ei ole ajattelun "osaamisesta" kiinni. Jos menettää jonkun ihmisen elämästään, mikään ei tuo sitä takaisin. Jos joku hylkää tai kuolee, mikään ei sitä muuksi muuta vaikka tuntuisi miltä.
Silti on vaikea uskoa, että kellään olis sellainen elämä, ettei koskaan siis joutuis kohtaamaan sitä tosiasiaa, että kokee pahan menetyksen, jota ei voi auttaa ja joka pitää vain elää läpi.
Mä en ymmärrä sun pessimismiäsi?
Kyllä mä ainakin luotan tulevaisuuteen.
Jokaisella ihmisellä on menetyksiä elämänsä aikana ja niin kun kirjoitin, että vastoinkäymisiä on ollut.
Palatakseni alkuperäiseen kirjoitukseeni niin
vaikka mä kaipaan yhtä ihmistä, kaipaan siksi kun tunnen että jotakin jäi kesken ja elämä oli rikkaampaa hänen kanssaan, oli niin paljon yhteistä.
ja mä en ymmärrä sitä, että ei saisi kokea sitä menetystä minkä aidosti kokee? Vastaavasti jos saa kokea onnea jostakin asiasta, niin miten voi olla, ettei koe menetystä ja surua, jos sen menettää? Ei se ole pessimismiä, vaan surua ja siis yksinkertaisesti menetyksen tunnetta, pala pois elämästä, musta aukko. Tulevaisuus tulee sitten ja näyttää myöhemmin kasvonsa. Ainakin mä olen menettänyt elämästäni joitakin ihmisiä monella tavalla, ja ne on olleet menetyksiä, en mä saa niitä millään optimismilla tai ajattelutavalla takaisin.
Ehkä sä et koskaan ole kokenut sellaista avuttomuuden tunnetta jossain lopullisessa vaikeassa tilanteessa, jossa sä tietäisit, että mikään ei asiaa muuksi enää muuta.
Jos on jotain vaihtoehtoja, niin ne ei ole edes vaikeita tilanteita. Vaikeinta on hyväksyä se, että asiat ei ole itsestä riippuvaisia ja joutuu vain vastaanottamaan sen, mitä elämä tuo eteen ja yrittää hyväksyä sen niin. Jos sä itsekin kerran kaipaat ihmisiä, niin miten et ymmärrä sitä menetyksen tunnetta?
Jos on joku suru päällä, niin voi ehkä luottaa tulevaisuuteen, mut ei se sitä surua sillä hetkellä pienennä.
Meinaatko et se olis mulle ihan oikein, että nyt kokisin menetyksen jos en olis aiemmin kokenu?
Kyllä mä oon menettäny ja tässäkin asiassa, enhän mä voi oikeestaan asialle mitään.
Enhän mä täällä kirjoittelisi ellen tuntisi surua.
Tottakai menetettyjä ihmisiä kaipaa, mutta en sillä tavalla kun tätä yhtä ihmistä,
kaipuu on erilaista.
Miten niin musta aukko ja pala pois elämästä? Kyllä mulla ne säilyy nekin, (ne on lähinnä sukulaisia, ystäviä ja tuttavia) ei ne katoa minnekkään.
En tietenkään sitä tarkoittanut. Ei sun tarvi sellaista kokea, jos et koe. Ja jos tulisit kokeneeksi, sitä ei tarvitsisi kieltää tai yrittää sitä tunnetta muuksi muuttaa.
Vähän vaikea selittää, ei kaikki ihmiset ehkä fyysisesti katoa, (jos ei kuole), mutta voi kokea, että ne voi kadota tavallaan henkisesti kauaskin, eli vaikka ne on olemassa fyysisesti jossakin niin mä en ole jonkun elämässä millään tavoin ja joku ei ole mun elämässä millään tavoin ja mä ehkä suren sitä, mutta se ei toteudu. Ettei ole sitä jotakin henkistä yhteyttä tai sen on kadottanut. Ja sen joutuu jollain tavoin hyväksymään ja siitä kohti jää elämään kolo tai aukko, jota ei voi täyttää.
Mä olen menettänyt ihmisen sairauden kautta, enkä saa sitä häntä enää koskaan takaisin, mikä hän oli. Sitä persoonaa ei enää ole ja se oli kuin kuolema, vaikka ihminen on elossa fyysisesti. Se oli tietyllä tapaa kuoleman kokeminen ja kohtaaminen, siitä ihmisestä ja sen persoonan kohtaamisesta luopuminen mutta ilman sosiaalisesti hyväksyttyä surua. Sen jälkeen mä olen kokenut ihmisten menettämiset ja sen pelon niin voimakkaasti, että jouduin opetella uudestaan päästämään ihmisiä elämääni. Ja olen pohtinut paljon sitä, mikä merkitys sillä on, että joku ihminen kuuluu elämään tai kuuluuko itse jonkun elämään. Ja mitä se merkitsee, että onko vain fyysisesti olemassa, vai onko oikeasti läsnä ihmisenä jollekin toiselle ihmiselle.
Koetko sä sen riittävänä, että on fyysisesti olemassa? Mitä sulle merkitsee henkinen läsnäolo?
Mulla on vastaava kokemus lähiomaisen kanssa muutaman vuoden takaa, mut toisaalta se hoitaminen myös lähensi ja autto ymmärtämään ja arvostaan asioita eritavalla.
Ja tuosta loppuosasta taas, niin oon miettiny tän päättyneen suhteenkin takia aikalailla samaan tapaan, että vaikee on ketään samallalailla ajatella elämäänsä, eikä ole edes kiinnostanut.
se tunne on myös niin tuttu. ja kiitos, kerrankin tuntuu, että joku tajuaa edes vähän mitä yritän sanoa. Kauniita unia, parempaa huomista ja valoisaa mieltä, itsekin sitä koitan haeskella.
Mikäs oli sitten syynä, että kaikki jäi kesken?