Jos on jotain ongelmia mitkä ennemmin tai myöhemmin täytyy kertoa henkilölle jonka kanssa tahdot aloittaa seurustelun, kerroisitko heti kättelyssä vai odotatko että toinen lämpenee sinulle ensin? Jälkimmäisessä se vaarana että hän saattaa tuntea itsensä petetyksi.
Omalla kohdalla isoimpana luurankona on paniikkihäiriö, joka on hallinnassa, en ole saanut kohtausta kuukausiin. Ehkä vain loogista olla kertomatta, sairaus ei välttämättä uusiudu.
Omalla kohdalla isoimpana luurankona on paniikkihäiriö, joka on hallinnassa, en ole saanut kohtausta kuukausiin. Ehkä vain loogista olla kertomatta, sairaus ei välttämättä uusiudu.
Vastaukset 105
Vanhimmat
Olen kyllä sitä mieltä, että sellaiset asiat, jotka myöhemmin saattavat muuttua suhteen kompastuskiviksi, kannattaa kertoa suht pian. On todella ikävää, jos ehtii jo kiintyä toiseen, ja tämä sitten dumppaakin suhteen, kun ei pysty sulattamaan jotain asiaa.
Nettideittailin aikoinaan paljonkin, ennenkuin löysin nykyisen puolisoni. Oma luurankoni oli silloin huumekoukussa oleva lapseni. Kerroin siitä aina jo ensitreffeillä; siinä kyllä kävi nopeasti ilmi, kuka oli riittävän kypsä kestämään elämän koviakin tosiasioita.
Aivan. Kuinka voit viettää elämäsi henkilön kanssa jonka kanssa et ole ollut täysin avoin? Itse en pystyisi olemaan sellaisessa suhteessa.
Toistaiseksi olen avautunut sairaudestani ehkä jo toisessa tai kolmannessa kirjeessä. Jos hän ei hyväksy minua sellaisena kuin olen, jatkan etsintää. Sairaus ei missään tapauksessa määrittele minua kuka olen, se on vain ärsyttävä riippakivi.
Anteeksi vain, mutta minulla on ainakin huumeiden käyttäjiä kohtaan ainakin hyvin tyly linja oli kyseessä aikuinen tai kasvatusta vaille jäänyt lapsi. Huumeiden käyttäjä tietää AINA ongelmia. Jos sinä olet vanhempana jättänyt vastuusi kantamatta, muiden ei tarvitse sietää/kokea huumeiden käytöstä aiheutuvia "lieveilmiöitä".
On teillä heteroilla näköjään minimaaliset ongelmat. Jos aloittaja on mahdollisista satunnaisista ahdistuskohtauksistaan huolimatta muutoin normaali ihminen, niin mitä ihmeen tarkoitusta varten tuollaista pitäisi mennä ensimmäisenä kertomaan?
Eikö elämässä nyt kannattaisi panostaa positiivisiin asioihin, miksi pitää repiä ongelmia tyhjästä? Ei kai nyt tollasesta piittaa, jos on oikeasti toisesta kiinnostunut. Pitääkö sitä odottaa täydellisyyttä siltä kumppanilta vai mikä on jos ei voi toiselle edes tollasessa asiassa tukea antaa? Kaikilla tai ainakin useimmilla meillä on joitakin hankalia juttuja, jotka nyt vain kuuluu samaan pakettiin niiden lukuisten hyvien puolien kanssa. Aika kakara on, jos ei sellasta kestä.
Oot varmaan myös sitä mieltä, että käyttäjä vanhempineen tulisi vetää kölin ali.
Vähän suvaitsevaisuutta peliin. Oletko ollenkaan tietoinen, että jotkin tietyt mielenterveyden häiriöt sekä aivotoiminnan poikkeavuudet nostavat todella paljon riskiä päihdehäiriön syntymiseen. Ei se aina auta, vaikka lasta rakastettaisiin kuinka paljon tahansa ja pidettäisiin rajoja ja olisi hyvä koti. Joskus nämä ongelmat syntyvät niin nopeasti, että riippuvuus on jo syntynyt, kun ensijärkytyksestä on toivuttu ja aletaan toimia..
Tämä lapsi sekä hänen ympärillään olevat, myös vanhemmat, tarvitsevat siinä kohdassa paljon tukea ja apua muilta ihmisiltä, jotta riippuvuus saadaan hoidettua. Tuomitseminen ei auta ketään!
Voi hyväksyä lapsen, mutta ei tarvitse hyväksyä käyttöä ja siinä on suuri ero.
Iloksesi voin kertoa, että en todellakaan ole jättänyt vastuutani vanhempana kantamatta, siitä olkoot todisteena muut lapseni, joilla ei ole päihdeongelmia. Näin on myös tämä (nykyjään jo entinen) narkkarilapsenikin minulle vakuuttanut. Hänen taustallaan on myös vakava fyysinen sairaus, jonka hoitoon on käytetty vuosikymmenet voimakkaita keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä, ja joka jo sinällään hänet aikoinaan syrjäytti tavallisten nuorten parista. Tuskinpa itsekään olisin tervepäisenä selvinnyt, jos minua olisi elämä noin vaikeasti jo ennen puberteettia koetellut. Voit uskoa, että äitinä sen vierestä seuraaminen on ollut aivan riittävän raskasta, ilman tuollaisia ymmärtämättömiä kommentteja ulkopuolisten taholta.
Mutta onneksi löytyi ihminen, joka ymmärsi olla leimaamatta minua lapseni ongelmien takia. Hänen kanssaan on hyvä jakaa nämä viimeiset elinvuodet.
Mistä tiedät että aloittaja on hetero? Vai tekeekö lesbous sinusta jotenkin paremman ihmisen?
Ime simpukkaa hempukka.
No huh huh, miten tuomitset! Varsinkin kun Äet nimen omaan esittikin asian ongelmana ja mahdollisena kynnyskysymyksenä potentaaliselle kumppanille.
Kyllä jokaisella aikuisella on kuitenkin vapaa tahto ja itsemääräysvalta. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät vanhemmat mitenkään voi estää aikuisten lastensa huumeiden käyttöä, jos he niin päättävät toimia. Jokainen huumeiden ja niiden käyttäjien kanssa oikeasti tekemisissä oleva tietää kyllä tämän. Myös nuorten kohdalla vanhempien reagointi voi olla vaikeaa, koska heitäkään ei voi vahtia 24/7, vaikka alaikäisen lapsen vanhemmalla onkin ns. toimivaltaa tehdä asialle jotain vaikka viranomaisten kanssa.
Mutta mitä sitten? Mitä sitten, jos aikuinen lapsi tai nuori on koukussa? Pitäisikö heidät viedä saunan taakse ja lopettaa samoin tein, vai? Harva vanhempi on pystyväinen täysin poissulkemaan omaa lastaan elämästään, vaikka hän olisikin koukussa. Useimmat yrittävät auttaa viimeiseen asti... joskus se onnistuu, useimmiten ei.
Yleensä aikuisiän ongelmat, kuten riippuvuudet, johtavat juurensa jostain lapsuudesta, mutta eivät aina. Ja vaikka vanhempien vaikutuksella olisikin jotain tekemistä asian kanssa, niin mitä sitten? Pitäisikö vain kokonaan luovuttaa ihan samoin tein? Mun mielestäni ei, vaan ihmisellä on aina mahdollisuus muuttua itse niin halutessaan ja asioita voi yrittää korjata. Kuka tahansa vanhempi yrittäisi varmasti saada tätä muutosta aikaan - viimeiseen asti. Ja muutos voi jopa lähteä liikenteeseen siitä, että vanhempi tunnistaa ja tunnustaa omat mokansa kasvatuksessa lapselleen...jos niitä siis on ollut. Silloin niitä menneisyyden ja lapsuuden asioita aletaan oikeasti käsitellä ja muutos on mahdollinen.
En kyllä yhtään ymmärrä, miksi huumeiden käyttäjän vanhemmalla ei olisi oikeuttaa suhde-elämään, enkä ymmärrä miksi se pitää noin tiukasti tuomita ilman mitään ajatusta siitä, että mikään ei voisi koskaan olla paremmin tai että asian kanssa ei missään olosuhteissa kenenkään kohdalla voisi oppia elämään. Jokainen, myös se huumeidenkäyttäjäkin, on vastuussa vain omista teoistaan.
Ja puhun nyt ihan omalla henkilökohtaisella kokemuksella asiasta....
Jos tunnustat alkuvaiheessa syöväsi mielialalääkkeitä, mutta et kärsi niiden ansiosta masennuksesta, niin saat etsiä netistä kumppania lopun ikäsi.
Onko r-vika tällainen juttu?
Sitä ei talvitse keltoa
R-viasta pääset puheterapialla. Rohkeesti sinne.
No ei todellakaan. T: entinen r-vikainen.
Minulla ei ole (onneksi) paha r-vika. Lähinnä r tietyissä tavuissa vähän pehmpeä ja tupla r sanat eivät onnistu. Aloitin harjoittelut netistä ladattujen ohjeiden mukaan ja pientä edistystä on havaittavissa. Olen opiskelija ja puheterapia maksaa 30 euroa tunnilta, joten minulla ei ole vielä siihen varaa.
Hävettäisi vaan mennä netin kautta treffeille ja sitten nainen huomaisi, että minulla on r-vika, minkä jälkeen hän pitäisi minua samanlaisena asioita kertomatta jättävänä huijarina kuin suurin osa ihmisistä netissä taitaa olla.
R-vika on puhevioista kaikkein sympaattisin ja hauskin.
Suloista suorastaan. Enkä pelleile, olen tosissani.
Ainakin tähän asti olen kertonut olevani masennuksen ja ahdistuksen vuoksi eläkkeellä kaikille niille miehille joista minulle tulee sellainen epävarma kiikunkaakun-olo että kannattaisikohan tuon kanssa tutustua vai ei. Jos mies sanoo suoraan ettei halua tutustua mt-ongelmaiseen totean että ei väkisin ja se siitä. Jos hän jää epävarmaksi tai vaikuttaa muuten käsittäneen jotenkin omintakeisesti tilanteeni (että esim. olen muka tuon tuostakin hirteen menossa, ramppaan mielisairaaloissa tms.) niin sitten kuvailen tarkemmin että en todellakaan ole näitä jatkuvassa psykoosissa olevia ihmisiä joiden takia elämä on yhtä vuoristorataa. Enkä edes vedä mitään mömmöjä. Jos mies silti toteaa että ei uskalla ottaa riskiä, niin ei sitten.
Yhden kerran tein sen mokan että itse panikoin kun mies olisi hyväksynyt eläkkeeni. Koska hänellä oli pieniä lapsia, pelkäsin että saan hänen eksänsä kimppuuni jos tämä pelkää että "hullu ämmä tekee lapsille jotain". Tämän vuoksi kiireesti päätin koko jutun ennen kuin se edes alkoikaan. Se on kyllä vähän kaduttanut, mutta minkäs teet näin jälkikäteen.
Niistä miehistä joille eläkkeeni on ollut ihan ok tai yhdentekevä juttu ei sitten valitettavasti vain ole löytynyt sellaista jonka kanssa olisi niitä kuuluisia kemioita. Enhän minä voin pelkästään sillä perusteella suhdetta aloittaa että toinen huolii minut. Haluan suhteen jossa ei tarvitse olla kiitollinen toisen osoittamasta suuresta armosta, vaan jossa ihan oikeasti ollaan kiinnostuneita toisesta ja jotkut elämän epäkohdat ovat mitätön sivuseikka.
Luurankoja joita en itse kestä toiselta on aktiivinen alkoholismi, ja vähän mietityttää sellainenkin alkoholismi että ei juo, mutta on joskus juonut reilustikin. Rikollisuutta en ehkä myöskään sietäisi, kuulisin siitä heti tai joskus.
Mutta asiat varmaankin kannattaa kertoa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, että toisilleen väärät ihmiset eivät päädy yhteen. Jos esim. joku työnarkomaani ja luterilaisen työmoraalin omaava saisi kuulla että en olekaan freelancer tai edes työtön, niin minä en sitä hemmetin metakkaa enää jaksa kuunnella mikä sitten syntyy. Netissä on nimittäin kauhean monta kertaa saanut kuulla millainen paska on kun ei ole töissä. :(
Unohtui mainita että se kyllä todella mietityttäisi jos kohtaisi niin ihanan miehen että hänet haluaisi itselleen vaikka väkisin. Haluaisiko sen kaiken asettaa heti alkuunsa vaakalaudalle?
Toisaalta ehkä sellainen mies ei ole ihana joka ei suvaitse sitä että kaikilla ei ole ollut elämässään kauhean helppoa, tai että kaikki eivät ole pystyneet olemaan välittämättä toistuvista, kasautuneista vastoinkäymisistä.
Halua itse tiettyä elintasoa elämässäni, varhaiseläkeläisen kanssa tämä ei toimi. Parasta on jos parit ansaitsevat suht saman verran kuukaudessa, ei tarvitse sitten ihmetellä että toinen maksaa enemmän tms.
Itse en ottaisi mielenterveysongelmaista. Ihan riittävästi nähnyt niitä ammatissani. Ei mitään vikaa ihmisenä mutta en vain halua tieten tahtoen vaikeampaa elämää kuin se voisi olla. Eri asia on silloin jos vaimo sairastuu kun on jo oltu pidempään yhdessä, tietty sillä silloin mennään.
Sunkaan ei kannattaisi heti syyllistää ja arvostella muita jos eivät halua sua "vain" koska masentuilet ja muuta. Jokainen saa valita mitä haluaa eikä se tee kenestäkään huonompaa ihmistä.
En syylistä ja arvostele ihmisiä jotka eivät halua "mua vain koska olen masentunut". Näille totean vain että ymmärrän. Kai keskustelupalstalla saa harmitella jos välillä tuntuu siltä että ihmiset ovat kauhean fiksoituneita siihen mitä sinäkin sanot että "ei tarvitse sitten ihmetellä että toinen maksaa enemmän". Nimittäin itse kun en halua kenenkään kanssa yhteen asumaan, niin minun kohdallani miehen ei tarvitse maksaa enemmän. Vaikeaksi asia tietysti muuttuu jos mies haluaisi matkustella kauheasti, ja minultahan se ei onnistu. SE on suurin ongelma tuossa rahatalouspuolessa.
Olin pitkään liitossa ja mies joutui maksamaan enemmän vuokraa. Nykyään hänen tilanteensa on päinvastainen eli hänen uusi kumppaninsa maksaa lähes kaiken ja mies opiskelee, eli jotkut ihmiset ovat valmiita kustantamaan kumppaninsa elämää. Toiset eivät. Itse haluan olla mahdollisimman itsellinen nykyään ja siksi haluan asua erillään.
Mutta ei se talouspuoli ole ainoa ongelma. Masentunut mies kirjoitti minulle pitkän kirjeen ja vastasin itse vielä pidemmällä, jonka jälkeen hän yhtäkkiä vaikeni. Kysyin sitten suoraan, ettei tarvitse arvuutella, että säikähtikö hän minun kirjeeni pituutta ja vaikutinko jotenkin vastenmieliseltä tms. Selvisi että hän oli jo ollut suhteessa Asperger-naiseen, ja kun itse mainitsin että minulla on aistiyliherkkyyksiä hän totesi ettei jaksa sellaista taas. Olin huojentunut että kuulin selkeän SYYN miksei hän halua minuun tutustua. Joten toivotin hänelle onnea ja se oli siinä.
Ei todellakaan pidä alkaa kiukuttelemaan toisille ihmisille siitä millaisia valintoja he haluavat tehdä oman menneen elämänsä perusteella. Tällaisille palstoille voi narista kun alkaa pännimään, mutta ihmiset nassukohtaisesti olisi syytä jättää rauhaan. Itse olen saanut kuulla niin monet haukut kun miehet kaatavat urakalla pahaa oloaan heille pakit antavan naisen niskaan että huh. (Kyllä, jos se oli jollekulle yllätys niin ei me mt-ongelmaisetkaan ihan kenen kanssa tahansa suhteeseen rynnätä. Ihmisiä me ollaan siinä missä muutkin.)
Mutta niitä haukkujia joilla ei itsellään tunnu olevan kummoisiakaan ongelmia elämässään, NIITÄ minä en todellakaan jaksa. Näitä helposti pitää suvaitsemattomina.
Niin suvaitseva ei tietenkään kenenkään tarvitse olla että ottaa sellaisen puolison mitä ei halua. Mutta sitten vaan poistutaan postista, eikä aleta sättimään. Tai olisi kiva jos niin tehtäisiin. En minä ainakaan ymmärrä miksi joidenkin pitää alkaa lyömään lyötyä, eli kun tietää että toinen on ns. yhteiskunnan ulkopuolelle päätynyt tapaus, niin miksi hänelle pitää alkaa oikein alleviivaamaan kuinka paska on. Paitsi jos on omassa päässä vikaa, mutta sitä ei ole missään diagnosoitu eikä suostu myöntämään itselleenkään.
Tuo teksti viimeistään olisi karkottanut minut. Haluan tasapainoisen ja täyspäisen parisuhteen, en mitään aallokossa ratsastamista.
Ja ei, minulla ei ole suurempia ongelmia elämässä enkä myöskään tästä mitään synnintuntoja kasva. Toiset onnistuvat elämässä, toiset eivät.
Ulkopuolisille varmaan monet pääpuolen kummallisuudet ovat yksi ja sama juttu. Jos niitä on itsellä tai tutustuu muihin joilla on mielenpuolen problematiikkaa tai neurologista ongelmaa, huomaa että ne ovat hyvinkin erillisiä asioita. Itse en esim. ole maaninen ihminen - jos sinun mielestäsi kuulostan "aallokossa ratsastavalta", niin olisit varmaan haavi auki välittömästi kun tapaisit oikein vauhdikkaassa vaiheessa olevan bipolaarin. Itse olen tavannut. Siinä ei saa ympäristö sanaa suusta kun heti puoli tuntia pulputtaa ja luennoi ihminen jokaisesta aidanseipäästäkin joka matkalla tuli vastaan, ja saattaa olla että "ei olla köyhiä ei kipeitä" eli kyseinen ihminen laittaa rahaa haisemaan sen minkä ehtii. Tietysti toisilla yksilöillä on toisin, eli ei kaikilla se mania ilmene juhlimisena...
Itselleni ei tietenkään nettideitti ole ollut ainakaan hyväksi, sillä kyllä siinä tosiaan taitaa olla risat vs. risemmat ihmiset vauhdissa. Asiallisia ja normaaleitakin tulee vastaan, ja on niitä muitakin syitä ettei sovi jonkun kanssa yksiin kuin jommankumman mt-ongelmat.
Neurologiselle ongelmille kuten Aspergerille ei muuten mahda mitään sikäli että se on synnynnäinen piirre, eikä mikään "elämässä tullut ongelma" jonka olisi voinut jotenkin välttää. Senkin kanssa voi vain opetella elämään ja yrittää valistaa muita, jos ärtyvät esim. siitä että neuropoikkeava ei kestä pitää tyköistuvia vaatteita, ei saa unta ympäristön ääniltä tms. (Enkä nyt tarkoita mitään päässä kuuluvia ääniä, vaan ihan kaikkea mitä esim. vuokra-asumisessa vastaan tulee. Assit ovat toisinaan korvatulppien kovia kuluttajia ja joitakin sekin sitten ärsyttää kun kumppani tunkee yöksi tavaraa korviinsa...)
Se ettei ihmisellä ole diagnooseja ei muuten ole mikään tae tasapainoisesta ja täyspäisestä suhteesta. Sen huomasin itse kun mukamas terve mies sai tuon tuostakin raivokohtauksia, uhkaili tapolla, hajotti paikkoja ja itki. Löytyihän sitä hänellekin sitten diagnooseja kyllä. Mm. burn out, mikä onkin yksi niistä asioista jonka kautta ihmiset oppivat että lähes kenelle tahansa voi niitä ongelmia elämässä kyllä tulla, vaikka itse uskoisi etukäteen olevansa kova kuin kivi, alfaihminen ja champion-ainesta.
En minä silti ymmärrä minkä takia pitää laitella ihmisille vihamaileja kun näkee näiden hakevan netissä seuraa. Mielelläni olisin niin kivikova itsekin ettei tunnu pahalta kun tulee jotain täyttä sontaa. Mutta onko ongelma sen joka ei kestä kakkaa vai sen jolla on pakottava tarve suoltaa sitä? Joskus tuntuu ihan kuin pidettäisiin jo itsestäänselvyytenä että ihmisille saa möläyttää ihan mitä vaan, kun välineenä on netti.
Se vain jatkaa ja jatkaa...
Miksi joka perskuleen hermannilla on nyt niin muodikasta olla joku diagnoosi? Muutamia vuosia sitten se oli adhd, nyt tuo assburger. Jotkut nyt vaan ovat luonteeltaan mulkkuja, eikä sille voi mitään.
Joo, tiedän kyllä näitä hulluja, olen entinen mielenterveyshoitaja. En jaksanut katsoa enempää joten vaihdoin alaa.
Vaikutat tosi kivalta ja asialliselta naiselta Debbie!
Ja jaksat mölöillekin vastailla fiksusti, itse en jaksaisi.
Toivon Sinulle kaikkea mahdollista hyvää elämääsi!
Itse en puolestani pärjää alkoholistien kanssa, joten en halua olla niiden kanssa missään tekemisissä. Kaikilla meillä on aina joku tietty ihmisryhmä jota inhoaa ja kaihtaa.
Mutta keskusteluun tarvitaan aina kaksi, joten "se vain jatkaa ja jatkaa" koskee kyllä sinuakin, jos jatkat. Itse voisin puolestani todeta että onhan noita kansantarinoita siitä kuinka hoitajat ovat hoidokkejaan hullumpia. Tuttukin kävi kerran katsomassa kaveriaan mielisairaalassa ja kertoi että hoitajat siellä napsivat mömmöjä sen minkä kerkesivät.
Jos koulutuksestaan huolimatta ei hyväksy sellaistakaan asiaa kuin Asperger, niin parempi on tosiaan pysyä alalta pois. Tiedän diagnosoituja asseja ja vaikeita ihmisiähän he ovat. Ei todellakaan tunnu muodikkaalta epäillä että on itse samaa sakkia, mutta hahmotusongelmat, aistiyliherkkyydet ynnä muut ongelmat eivät jätä kovin montaa ideaa jäljelle kun syytä hakee. Voihan sitä tietysti diagnosoida itsensä vain "mulkuksikin" mutta en oikein usko että meillä kaikilla voi olla sama diagnoosi.
Mulkkuus viittaa siihen että ihmiset ovat tahallaan vaikeita. Syntyessään tuskin kukaan lienee moinen?
Se kuinka asiallisesti pystyy netissäkin kirjoittelemaan kertoo kai sitten siitä että miten kykenee mulkkuutensa kanssa elämään. Toisinaan paremmin, toisinaan huonommin.
Kiitos. :)
Kyllä minullakin on ollut vuosien varrella aika terävä kieli, mutta mitä sitä suotta esittelemään. Itselleen siinä vaan hallaa tekee, kun tietää että meteli on melkoinen jos lähtee kilpaa kiukuttelemaan.
Hyvää valon juhlaa sinullekin!
Masennuksen juu ymmärrän, ettei heti uskalla kertoa, mutta paniikkihäiriöstä.
Sanoisin että paniikkihäiriö on sellainen mistä PITÄISI kertoa, varsinkin jos on vähääkään vakavampi, kuin vain vahva jännitys julkisilla paikoilla. Siis jos oikeasti joissain tilanteissa menet syvään paniikkikohtaukseen jossa olet holtiton etkä pysty itse sanoin sanomaan että kohtaus päällä, sinulla seisoo silmät päässä ja niinedelleen, niin TOTTAKAI kerrot siitä. Koska jos sinulla se joskus iskee päälle, niin sitten kumppani osaa ainakin toimia sen kanssa, eikä itsekin säikähdä tilannetta ja sen jälkeen se varmasti jää hiertämään välejänne.
Mikä hankaloittaa asiaa, minulla sairaus EI ole akuutti, voisin jättää kertomatta. Viidet nettideitit takana ilman paniikkia joten myös luotan itseeni. Mutta toistaiseksi olen ollut rehellinen sen asian kanssa, koska sitä ei tiedä koska se saattaa pahentua.
Joka tapauksessa todella älykkäästi ajateltu, hienoa.
Heti vaan kissa pöydälle. Välttää itse suurimmat pettymykset ja toisen ihmisen perusluonne tulee esiin samalla.
Simple as that. Itsekin aika varhaisessa vaiheessa kerron, että olen elämäntilanteeni takia epävakaa mielentilaltani ja taipuvainen masentumaan. Osalle se on välitön turn off, mutta sille ei sitten voi mitään. Vaikea sitä on toista vaatia sietämäänkään vajaavaisuuksiani ja ongelmiani. Joillekin ne ei ole este. Sellaisista ehkä voi kehittyäkin potentiaalinen kumppani.
Minusta se oikea ymmärtää kaiken eikä lähde pakoon.
Itse olen ainakin sellainen ihminen jolle voi kertoa kaiken huoletta. On todella hieno asia jos suhde on sellaisella tasolla että toinen voi kertoa sinulle kaiken. Sellaiseenhan sitä kunnollisessa parisuhteessa pyritään, tai niin minä ainakin teen.
Itselläni on takana noin 4 suhdetta, joista yhdessä olen voinut paljastaa itsestäni kaiken. Sellaista suhdetta kaipaan ja haluan. Taisin kokea liian hyvää liian nuorena..
Musta olis hyvä kertoa sellaisista jutuista, jotka saattaa äkkiä ilmetessään säikäyttää toisen puolikuoliaaksi. Esimerkiksi juuri paniikkihäiriö tai esim. epilepsia on sellaisia, joista ainakin itse haluaisin tietää, jos mahdollisella kumppanilla moinen ongelma olisi, niin en sitten saisi itse paniikkikohtausta, jos toiselle yhtäkkiä tulee jokin ihan outo reaktio... Ja olisin hiton vihainen, jos sitten myöhemmin selviäisi, että tyyppi tiesi kyllä ongelmasta, ei vaan kehannu kertoa... Jos joku sitten säikähtää siitä, että sinulla on tuollainen ongelma, niin eipä se susta paljoa jaksais välittää varmaan koskaan.
Ainahan niitä ongelmia voi puhjeta vasta jo suhteen alettua, silloinkin voi tulla ero, jos toinen ei kestäkään.. mutta minun ohjenuorani on, että parempi olla rehellinen, jos on edes pieni vaara, että valehtelusta voi jäädä kiinni :) ei ehkä ekoilla treffeillä tartte pamauttaa, että mulla on paniikkihäiriö tai selvisin juuri vuosikausien masennuksesta, mutta ennen kuin suhde syvenee, kannattaa ottaa asia esille. Aikarajaa ei voi tietenkään antaa, riippuu suhteen etenemistahdista.
Noh...
Itse en kertonut kärsiväni fobiasta. Aika pahasta vieläpä.
Se tosin oli melko hyvin haliinnassa. Ei näkynyt päällepäin muuten kuin hikoiluna ja "jäykkyytenä" ja haluna poistua tilanteesta.....
Vähän vaikeaa näytellä olevansa rento, kun fobia iskee...
Paranin lopulta tuosta vaivasta (uskomatonta) Kerroin vasta sen jälkeen, eli vuosia myöhemmin. Puoliso ei silloinkaan oikein ollut kiinnostunut koko asiasta. Ei ehkä ottanut ihan tosissaan.
Minäkin hikoilen ja olen "jäykkänä" tilanteen niin vaatiessa... Tosin tilanteesta en tuolloin halua poistua.
Ei hätää, kerrot sitten, kun siltä tuntuu. Voit miettiä sopivaa tapaa, miten ilmaisisit asian. Neuvoa lähestymiseen voi kysyä, vaikka kavereilta. Jos esimerkiksi laitatte toisillenne sählöpostia, voisit joku kerta kertoa se kirjoittamalla. Toinen hyvä tapa, jos rohkenet, olisi kertoa kunhan olette päässeet syvällisempiin juttuihin. Niitä näitä tutuille tuollaisia ei mielestäni kannatakaan kertoa, suotta vain juorut lähtisi liikkeelle.
Tuo on vaikea kysymys. Jos ajattelen itseäni sen toisen osapuolen asemaan, niin tosiasia on, että en aloittaisi suhdetta ihmiseen, jolla on paniikkihäiriö tai masennus tai jokin muu ehkä hyvinkin vahvasti elämää vaikeuttava sairaus tai muu ominaisuus. Tosiasia on, että kahden ihmisen (kenties useammankin, jos lapsia on) elämien yhteensovittaminen on aina iso ja hankala projekti, vastoinkäymisiä tulee, joten miksi niitä tieten tahtoen itselleen järjestää, jos sen voi välttääkin. Ja en haluaisi jäädä katsomaan, että onko toisen tilanne oikeasti NIIN paha, että siihen ei voi mukaan mennä.
Toisaalta jos asian kuulee vasta myöhemmin, niin on ehtinyt jo kiintyä ja myös ehtinyt nähdä, ettei se vaikuta esimerkiksi jokapäiväiseen elämään, joten ehkä ongelman ottaa vastaan eri mielellä. Ja voihan se puoliso sairastua pariutumisen jälkeenkin, jolloin on vain otettava vastaan se, mikä tulee.
Valehdella ei saa, eikä johtaa harhaan. Jos siis toinen kysyy sairauksista, on vastattava totuudenmukaisesti. Toisaalta jos keskustelu etenee sellaiseen suuntaan, että on luontevaa kertoa, niin pitää kertoa, muuten tulee olo, että toinen pimittää. Mutta mielestäni ei ole järkevää paukauttaa tietoa heti ensimmäisillä treffeillä eikä vielä toisillakaan, jos ei muuten tule puheeksi. Eikä se ole salailua. Et sinä kaikkea muutakaan kerro heti kättelyssä etkä voi edes tietää, mikä ominaisuutesi on toiselle se kaikkein vaikein. Voihan se kompastuskivi olla vaikka se, että laitat näkkileivän väärälle puolelle voita (vaikka pitäisi olla margariinia), mutta homma selviää vasta liian myöhään, koska et hoksannut kertoa ajoissa.
MIKÄ NOSTO TAAS! MIKSI ETTE VOI NOSTAA MITÄÄN YHTEISKUNNALLISESTI MERKITTÄVÄÄ, VAAN PITÄÄ NOSTAA TÄLLAISIA TYLSIÄ KETJUJA.
Minulla on kestopaniikki ei mene pois millään ja on vuosia jo kulunut. Jatkuva lääkitys. Ja se voi haitata seura elämää. Joutuu välttelemään paikoissa käymistä
Mikä ihmeen nosto? Mitä mekastat? Ketjuhan on tänään luotu. Jos aihe on jo rasittavan tuttu, mene pois.
mulla taas on selviä hullun vinkeitä ,mutta kyllähän ne ennenpitkää tuleevat esille kertomattakin...!
Mä kerroin ekoilla "virallisilla" treffeillä masennuksestani(johon oli vielä silloin lääkitys) sekä toisesta sairaudestani, joka aiheuttaa pientä haittaa käytännönelämässä. Kerran oltiin siis aiemmin tavatu. Mies ei mennyt paniikkiin, vaan nyt takana seitsemän yhteistä vuotta, joista kaksi aviossa ja yhteinen lapsi. Olen sitä mieltä, että jos toinen on tosissaan niin ei ihan pienestä säiky. Jos ei hyväksy asiaa, niin ehkä ei ole sinun arvoinen. Näin minä ajattelen. Rehellisyys kuitenkin on kantava voima parisuhteessa! Tsemppiä!
Näin meillä lisää vielä, että masennukseni oli tuossa vaiheessa, kun tapasimme niin lopuillaan. Terapia oli ohi ja lääkitystä pikkuhiljaa purettiin. Masennus ei ole uusiutunut, vaikka yhteistä surta suruakin on vuosiin mahtunut.
Paniikkihäiriö ei ole mikään paha luuranko, jos sitä sellaiseksi edes voi sanoa. Ethän sie sille mitään voi! Jos ei nyt ihan ekoilla treffeillä kannata kertoa, mutta melko pian kannattaa. Ja siis ihan häpeilemättä! Toi ei todellakaan oo mikään nolo asia!
Miksi aina vain parisuhteeseen käännytään.
Umpimielisyys latistaa yhteisön kokonaisuudessaan.
Ei Sinua päästä paljonkaan nokkimaan kun olet reilu ja avoin.
Itse kerron kaiken enkä paljonkaan ole joutunut katumaan,-sensijaan kehuja on tullut.Tai ehkä minulla on ilkuttu .-en vain ole ymmärtänyt.
Onhan paniikkihäiriöön nykyään hyvät lääkkeet.Ite olen 46v ja jostain 16 vuotiaasta kärsinyt paniikkihäiriöstä. Nykyään ns uuden sukupolven lääkkeillä oireita ei kummemmin ole. Tietysti lääkkeitä joudun luultavasti syömään koko loppuelämäni...tai en tiedä...nykyään ei enään kun ikää tulee niin ei välitä enään mokomasta asiasta. Tietysti kertominenkin on hyväksi jos alkaa elämään jonkun kanssa niin ei niitä lääkkeitä salaa pysty syömään.
Jos totta puhun niin moni mielenkiintoinen suhde on kariutunut kun on kertonut asiasta. Mutta jos sinulla on vakavakin paniikkihäiriö niin tottakai tarvitset lääkityksen siihen koska elämänlaatusi paranee huomattavasti!!
Pääasia on että saat ensiksi itsesi kuntoon ennenkuin voit alkaa rakentaa elämää toisen ihmisen kanssa. Ei muuta kuin tilaat ajan ammattihenkilölle "psykiatrille" hän tietää hyvät lääkkeet....turha missään terveyskeskuksessa on juossa lääkefirmojen koekaniinina.
oletko huomannut että ne lääkkeet ovat vaikuttaneet persoonallisuuteesi jotenkin kun aloit niitä käyttää,itselläni ssri ryhmään kuuluvat lääkkeet masennuksen hoidossa aiheutti tunnottomuutta,haluttomuutta ja tyhjyyden tunnetta.Lopulta jätin lääkkeet kertheitolla eikä vieroitusoireita esiintynyt. Nytkin ajoittain se masis nostaa päätään mutta menee ohi kun ei ala sressata sillä itseään. Omalle kohdalle sattui ikävästi kun pitkä-aikainen suhde naisen kanssa päättyi hänen paniikkihäirönsä takia,lääkkeet turruttivat hänet 13 vuoden käytön jälkeen eikä ne lääkkkeetkään(sepram,sipramil) näitä tyypillisiä sairauteen kuuluviakohtauksia kokonaan poistanee,lopulta hän väsyi henkisesti ja ilmoitti ettei halua enää olla kenellekään riesaksi,itse kyllä olisin kestänyt kyllä jatkaa,koska hän oli minulle parasta elämää koko ajan.
minusta on mukavampaa oppia kumppanin omituisuudet vähän kerralaan itse huomaten. Nyt vanhempana vaan tuntuu, että parisuhteen muodostaminen on kuin työpaikkahakemus/terveystarkastus - kaikki viat ja hyvät puolet pitää luetella heti kättelyssä.
Itse päädyin seurustelemaan miehen kanssa, jolla on ongelmia alkoholin kanssa sekä ahdistuslääkkeet. Näistä asioista ei puhuttu heti alkuun, mutta kertoi kuitenkin noin kuukauden kohdalla (eli kun oltiin tapailtu noin kuukausi). En muista enää tarkalleen. Kuitenkin voin sanoa, että en tuntenut itseäni ainakaan petetyksi. Asiaa ei kuitenkaan heti ensi treffeillä voi/halua kertoa, joten mielestäni tämä ajanjakso oli ihan sopiva vakavemmista asioista kertomiselle.
Hei !
Syön tällä hetkellä masennuslääkettä paniikkihäiriöön, jonka sain kun käväsin suuressa leikkauksessa ( lonkkaleikkaus) ja kuvittelin suitsait sukkelaan siitä selviäväni.
Olin puolivuotta poissa työelämästä ja kun palasin takas töihin mikään ei ollut kohdallaan. Ahdisti aamulla kun piti lähteä töihin, hiki valu päästä ja sydän hakkasi sataa ja tuhatta ja tuntu etten hallitse työhommiani.
Niinpä siirryin yötöihin ja juttelin psykiatrin kanssa joka hoksasi mikä oli homman nimi. Parisuhteeni ei kärsi minun paniikistani vaan hyvin pyyhkii. Äijä huomasi minun virkistyneen. En uskonut siihen, että leikkauksen jälkeen voi masentua tai alkaa panikoimaan.
Istuin kämpässä kuusi viikkoa etten mihinkään päässy kunnes eräs kohtalotoveri sanoi, että tee tyyny auton penkille ja lähde ihmisten ilmoille. Ajelin sitten autolla etten aivan seonnu.
Nyt on siis kaikki hyvin ja voin alkaa pikkuhiljaa lopettelemaan lääkitystä, sitä ei minulle loppuiäksi määrätty vaan pääsin pahemman kaaoksen ohi.
En mä nyt sillä keskustelua aloittaisi enkä välttämättä ihan ekoilla treffeilläkään kertoisi. Mutta jos kyse on nettitreffailusta ja on alettu kirjoittelemaan henkilökohtaisuuksia, ja tunnelma tuntuu luottavaiselta. Niin kertoisin sitten.
Oikeassa elämässä vastaavasti muutamien treffien jälkeen kun olo tuntuu siltä, että suhteesta voisi tullakin jotain.
Minä suosittelisin, että tutustelisit ihmiseen ensin, jotta hän oppii tuntemaan persoonasi. Ihmisiä on erilaisia ja jos kerrot paniikkihäiriöstäsi alkuunsa ihmiselle, jolla ei ole hajuakaan ahdistuneisuus tai mielialahäiriöistä, hän saattaa kompastua omiin ennakkoasenteisiinsa, ja jättää asian siihen. Sinä itse tunnet, kun aika on sopiva ja pääsette tarpeeksi lähelle toisianne henkisesti, silloin on oikea aika kertoa syvimmät salat itsestä. Jos kerrot heti, kun ette tunne vielä toisianne, voi olla että hän näkee pelkän paniikkihäiriön, eikä sinua ihmisenä.
Heti
Minulla on sama ongelma, eli paniikkihäiriö. Sairaudestani huolimatta käyn töissä, ja siinä ohessa vähän opiskelenkin. Paniikkihäiriö herää eloon lähinnä stressaavissa elämäntilanteissa, mutta ongelma ei ole jatkuva.
Minua pelotaa alkaa tapailemaan ketään miestä, koska minulla on tämä vika, koska en tiedä mitä mies ajattelee asiasta.. Olisi kamalaa tulla torjutuksi paniikkihäiriön vuoksi. On vain kuitenkin tosiasia, että ihmiset joita paniikkikohtaukset eivät vaivaa, eivät oikein ymmärrä asiaa, ja usein pitävät sitä typeränä..
Tiedän olevani ihan kivannäköinen nainen, mutta usein torjun minua lähestyvät miehet, koska minua pelottaa se hetki, jolloin minun täytyy kertoa "olevani hullu". :(
Kovasti kiinnostaisi ottaa sinuun yhteyttä, mutta kohtalo on tuskin niin armelias että olisimme suhteellisen samanikäisiä ja asuisimme lähellä toisiamme. Kaksi ihmistä jotka jakavat saman sairauden, heillä todennäköisesti riittää ymmärrystä toisilleen enemmän kuin muilla ihmisillä. Itse olen M31, Tampereelta.
Kaikista elämää haittaavista vioista ja sairauksista kannattaa kertoa, mutta vasta silloin kun suhde on VARMASTI menossa vakavaksi. Ja esim. paniikkihäiriöstä on hyvä kertoa ihan vain siksi, että jos joskus kumppanisi läsnä olessa saat kohtauksen, hän tietää mistä on kyse ja osaa ehkä auttaa sinua siinä tilanteessa.
Uskon, että joku "vika" saattaa hävettää, mutta avoimuus kannattaa, turha salailu on ärsyttävää. Ja jo sekin viestii siitä, että asia on puhumisen arvoinen, koska asia vaivaa sinua!
Minulla on masennus. Ehe, ei mikään iskureplaan heitettävä juttu... Mut hei, kuka on täydellinen? Joten jos jotakuta häiritsee joku "sairaus" toisessa ihmisessä, niin anna olla! Todellinen rakkaus on sokea, joten annetaan niiden pinnallisten ja "täydellisten" ihmisten seurutella keskenään!
Ei likapyykkiä tarvitse ihan heti olla levittelemässä..Sama vika täälläkin eli tiedän mistä puhun,tiedät kyllä kun sen kertomisen aika tulee-jos tulee!
Tunnustin omalle deittikaverilleni etten ole koskaan seurustellut. Hän itse kehui omia miessuhteitaan. Niitä oli satoja. Tähän tunnustukseen loppui hyvin alkanut ystävyytemme. En kelvannut enää edes ystäväksi. Tuntui siltä kuin olisin vakavasti sairas. Tällainen nainen asuu eräässä Lounais-Suomen pienessä kaupungissa. Hänen vanhempansa ovat kaiken lisäksi poliitikkoja. Hyvin oli poliitikkovanhemmat lapsensa kasvattaneet. :)
Paniikkihäiriö ei ole hulluutta ja siitä kannattaa kertoa.
Se voi tulla kenelle tahansa stressin tms seurauksena.
Se on hoidettavissa ja sen kanssa voi elää.
Se on yllättävän yleistä. Toivottavasti löydätte (up) itsellenne seuraa.
Voimia jatkoon
Aiheen tiimoilta vielä sen verran lisää kommenttia että jos ei kerro heti pahimmista "vioistaan" ja kuvittelee että ensin hurmaa persoonallaan toisen niin pyörryksiin että hän ei muka myöhemmin välitä niistä, niin siinä on mielestäni aikamoinen riski joutua kimppaan aivan väärän kumppanin kanssa. Entä jos kyseinen ihminen on niin jukuripäinen että hän ei tule hyväksymään yhtikäs mitään vaikka olisi jo useamman kk ajan seurusteltu ja hän olisi nähnyt että toinen on ihan ok (vaikka onkin se joku juttu, vaikkapa tuo paniikkihäiriö)? Jotkut ihmiset ovat niin ihmeellisiä että he eivät halua luopua pakkomielteistään millään ilveellä.
Itseäni ei kiinnosta alkaa antamaan suvaitsevaisuuskasvatusta toiselle ihmiselle omalla käytännön esimerkillä. En halua olla masennuksen mannekiini joka johdattaa mielialahäiriöihin ynseästi suhtautuvan taviksen koko tämän elämänmuodon saloihin. Yhtähyvin voisi käännyttää vaikka heteroa homoksi jos toinen on oikein vihaa täys jotain tiettyä asiaa tai ihmisryhmää kohtaan.
Haluan että mt-puoli on mahd. nop. pois päivänjärjestyksestä ja voidaan keskittyä toisiinsa. Mitä olen kuullut niin monelle joilla on samantapainen ongelma kuin että miten kertoa näitä mielen puolen juttuja käy toisinaan niin että toinen osapuoli onkin jo omalla tahollaan tutustunut niihin. On vaikkapa sukulainen jolla samaa vaivaa, tai kavereita. Tai jopa omaa taustaa, vaikkei sitä heti itse olekaan kakaissut. Onhan se kiva kun löytyy sitten se yhteisymmärrys kun kumpikin tietää mistä puhutaan.
Mietin itse välillä olenko liian ennakkoluuloinen niitä kohtaan joille ei ole osunut vastaan esim. burn outia, työpaikkakiusaamista, masennusta, ahdistusta jne. (mitä minulle). Sitä epäilee hyvin herkästi että hannuhanhet eivät ymmärrä mistään mitään.
Jos haluaa eron, kertoo heti. Jos haluaa jatkaa, kertoo myöhemmin. Paniikkihäiriöstä pääsee joskus eroonkin.
Noin vuosi sitten deittailin enemmäkin ja yleensä aika pian ilmoitin, että 1-tyypin diabeetikko on täällä päässä. Reaktiot olivat sangen kirjavat. Täydellisestä "radiohiljaisuudesta", niin mullakin repliikkeihin. Sain sairauden vasta aikuisiällä, joten voin peilata omaa suhtautumistani näihin vastauksiin. Itse olisin hylkinyt kyseistä henkilöä myös hänen sairautensa tähden. Tietopohja ei vaan riittänyt käsittämään mistä tässä on kyse. Nyt sitten tulee sitä "märkää rättiä" namaan, mitä ennen olisi tarjoillut muille.
Siinäpä se elämän veikeä piirre onkin. Jos niikseen käy, niin kohtuullisuus on elämässä täysin tuntematon käsite. Kohtalolla riittää roinaa tiesi tukkimiseksi...
Se paniikkihäiriö ei sieltä katoa minnekkään.Sen kanssa on vaan opittava elämään ja se kohtaus voi tulla ku salama kirkkaalta taivaalta.
Ukollani on ku se on diagnosoitu juuri samaan aikaan ku alettii tapaileen,Kerto mulle ihan suoraan melkolailla heti,Siitä oon ite kiitollinen.Itse otin asian niin että katsotaan mitä tästä tulee...Yhdessä oltu 6 vuotta joista 5 kihloissa ja 5½ vuotta asuttu saman katon alla....
Läpi käyty miehen masennus ja kaksisuuntaisen diagnoosi jotka paniikkihäiriön kanssa kulkee usein kösikkäin.Sairaalajaksot yms.
Jotta kannattaa mun mielestä ainakin kertoa.Se on hänen oma asiansa jos ei sua ota kaikkine vikoinensa ja katso mikä oot miehiäs.Mulle ainakin merkitsee ihminen itsessään enemmän kun tuo ikävä riesa jonka kanssa kumminki pystyy elämään kunhan paniikin hoitaa ja pitää itsensä kunnossa.
mullon sen sortin luurankoja kaapissani ,etten viitsi kertoa niistä täällä enkä kumppanilleni ,piste.
30 vuotta ollut paniikkihäiriö. Nykyään hyvät lääkkeet siihen. Ei mitään hemmetin kolmiolääkkeitä mitä aikoinaan tuli popsittua. Ihan hyvin pyyhkii. Kun on oikea lääke niin ei häiritse elämää. Toki hemmetisti tuli etsittyä oikea lääke mikä tepsii.
Toisaalta tässä iässä ei enään niin stressaa mokomasta asiasta ja antaa hommien mennä omalla painollaan. Lääkkeet on niitä varten jotka niitä tarvitsee.
Miksi ihmisen yleensäkin pitäisi kärsiä jonkun vaivan takia jos siihen on hyvä lääke?? Psykoterapioista mä en saanut aikoinaan mitään apua...no joillakin se voi auttaa.
Mutta tärkein asia on että hoidat ekaksi oman elämäsi kuntoon niin sitten voit alkaa suunnitella elämää toisen ihmisen kanssa!! En kyllä ekaksi lähtisi toitottamaan kyseisestä asiasta kenellekään....ite olen kyseisellä asialla saanut monet naiset karkoitettua elämästäni. Naisella se voi olla toinen asia. Eihän paniikkihäiriö ole niin vakava asia seurustelukumppanille vaan se on sinulle itselleen. Niinsanotusti "oman päänsä vanki". No itellä lääkitykset kunnossa ja hyvin elämä luistaa....toisaalta pitäähän ne lääkkeet ottaa joka päivä. En mä niistä koskaan eroon pääse jos haluan että elämä on myös mukavaa. Mulle lääkkeet on ollut hyvä ratkaisu eikä mitään sivuoireita niistä ole tullut...tai siis näistä uusista lääkkeistä!! Vanhat oli asia erikseen...kuten sanoin aikaisemmin "en halua olla oman pääni vanki" siksi syön lääkkeitä.
Kerrot sen mielestäni vain rohkeasti. Se paniikkihäiriö ei tule olemaan eron syy, vaan jotkut ihan muut syyt... ;)
Jos ero ylipäätään edes tulee....
Jokaisella meistä on omat luurankonsa kaapissa.
Hyvähän se siellä kaapissa olla
elää siinä mukana ja se on sitä omaa persoonaa
joka kuuluukin olla.
Jos joku sanoo että ei ole luutrankoja
silloin pitää alkaa epäilemään oisko se oikea ystävä itselle.
Jos itseään kehuu ja ei ole mitään luurankoja kaapissa
voikin joutua kohtaamaan narsistin.
Narsistilla ei ole luurankoja kaapissa
eikä mitään muutakaan.
Sellaisen kanssa eläminen on suorastaan mahdoton elää
se naruttaa sinua sen kun kerkiää ja sinusta löytää kaikki viat.
Itseään kehuu kun on niin loistotyyppi.
Paniikkihäiriönhän voi kertoa pikkuhiljaa. Jossain sopivassa tilanteessa voit tokaista että "minä saan tuollisissa tilanteissa paniikkihäiriön" tai sanoo vain että kun on oikein tukala tilanne, alan panikoimaan. Se on jo sitten kerrottu. Seurustelun edetessä voi alkaa kertoa lisää sopivan tilanteen tullessa. Ei kannata heti kättelyssä kertoa, voihan olla ettei seurustelusuhdetta synnykkään. Kun alkaa luottamus pelata, niin sitten.
Joillakin on sellainenkin luuranko kaapissa pitkäänkin, että ko. henkilö on tukevasti naimisissa.
niin ja salaa sen, perkele
Varmaan kannattaa ensin antaa hyvä vaikutelma ja tutustua niin hyvin, ettei pienet uudet havainnot toisesta ihmisestä muuta kokonaiskäsitystä tai suhtautumistapaa. Eipä heti kättelyssä ole olennaistakaan ilmoittaa paniikkihäiriöstään, mutta kyllä siitä muutamien treffien jälkeen voi jo sanoa, jos kyseessä oleva asia on merkityksellinen. Ihmiset ovat erilaisia, toiset haluavat kuulla asioista aiemmin kuin toiset, mutta en mitään pitkään asian salailuakaan kannata.
Paniikkihäiriö saattaa tulla vain jonkun henkilön läsnäollessa. Ihminen saattanut aiheuttaa käytöksellään sen, että ihminen menee paniikkiin jo pelkästään nähdessään
tämän henkilön.
Mulla on uusiutunut bulimia, kerroin sen miehelle vasta noin 5kk seurustelun jälkeen. Tossa se vieläkin on, vaikka oletin sen häipyvän. Itsellään sillä ei ole minkäänlaisia mielenterveyden ongelmia.
Olisin kyllä ymmärtänyt, jos mies olisi jättänyt minut. Se on kuitenkin aika iso asia salata niinkin pitkään. Itselleni sairaus on suuri häpeä ja aiheuttaa kaiken lisäksi masennuskausia, joissa niissäkin on kestämistä.
Pari kk sitten aloin käydä syömishäiriöklinikalla ja olen menossa parempaan suuntaan.
Mies sanoi, että ei olisi ryhtynyt tähän jos olisi tiennyt alussa. Mutta toisaalta meillä kaikilla on omat luurankomme, kaikki eivät edes ole tietoisia niistä omistaan.
Mielestäni kannattaa kertoa mahdollisimman pian, heti kun tuntuu, että suhde on etenemässä kahvittelua pidemmälle. Edellinen poikaystäväni jätti kertomatta omasta sairaudestaan ja puolen vuoden seurustelun jälkee sain asian selville sattuman kautta, niin ettei poikaystäväni sitä kertonut itse. Siitä tuli erittäin petetty olo ja luottamus kaikkosi saman tien, mitä muuta mahdollisesti hän jätti kertomatta? Kehotan siis kertomaan mahdollisimman ajoissa, se osoittaa vain rehellisyyttä osaltasi!
Pitäsköhän lapset pistää kaappiin? Jonkun ajan päästä sieltä vois toki löytyäkin luurankoja, jos ei tarpeeksi ajoissa sais sanotuksi...
kerro vaan heti niin se ei sit enää vaivaa :) ei paniikkihäiriö ainakaan mun suhdetta kaada. ei se oo semmonen asia.
Heippa!
Älä jää odottelemaan, joskus painisin saman ongelman kanssa.
Mulla on diabetes, tosin se näkyy ihan arkisissa asioissa pistämisenä ja verensokerin mittaamisena. Kerron melkein ensimmäisenä asiasta, koska en näe syytä miksi jättää kertomatta?
Jos ihminen on suhun ihastunut, hän on myös ihastunut tämän jälkeen, kuin olet paniikkihäiriöstäsi kertonut. :-) Olet sama ihminen kuitenkin ennen tai jälkeen kertomisen. Silti kannatan salaisuuksien pois jättämistä, helpompaa sulle henkisesti elää suhteessa missä kumppani tietää asiat!
Tsemppiä sulle! Kaikki järjestyy kyllä.
Onpa kummallinen keskustelu. Suurin osa ei tiedä yhtään mitään tyypillisestä paniikkihäiriöstä. Masennus, skitsofrenia tai kaksisuuntainen ovat täysin eri sairauksia kuin paniikkihäiriö.
Paniikkihäiriö - siis diagnosoitu - on ahdistuneisuushäiriö. Siihen on olemassa erinomaiset lääkkeet. Toiset syövät lääkettä vakituisesti, toiset tarpeen mukaan. Näinhän on laita esim. erilaisten päänsärkyjenkin kohdalla.
Ei paniikkihäiriö ole erityisen dramaattinen tai invalidisoiva "sairaus", kunhan sen kanssa oppii elämään. Siinähän tuo menee kuin luki-häriö, migreeni tai hämähäkkifobiakin. Tai vatsan refluksiatauti eli (yleensä) ruokailusta johtuva vatsakipu.
Ei paniikkihäiriö ole todellakaan mikään luuranko kaapissa. Voihan tuon kertoa tai olla kertomatta. En minä ainakaan satunnaiselle tai muillekaan kavereille kerro olevani ruskeasilmäinen nuottikorvaton ja vasenkätinen!
Sitähän mä olen koittanut tuossa jonkun verran ylenpänä selittää "etsellaista"
vai iin
jos kohtaus tulee hän huomaa sen kyllä, ja ole sinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Ymmärrän itse syvällisesti,miten paniikihäiriöstä kärsivä ihminen kokee elämänsä
varsinkin, jos on kysymyksessä esim.hyvin laaja-alainen paniikihäiriö.
Eihän ihminen sitä itse ole valinnu rasitteeksi ja se ei ole mikään häpeän aihe,
Itse olen läheltä nähnyt,kuinka se voi rajoittaa elämää.
Olen elänyt miehen lähellä vuosia,jolla oli tämä vaiva ja lääkitys myös siihen.
Itse näin hänessä ihmisen, jolla oli todella kaunis sisin,rakastin häntä.Hän ymmärsi kärsiviä ihmisiä ja hänellä oli sydäntä ja myötätuntoa aina sairaita ja kärsiviä kohtaan hän tiesi itse,mitä se on on .Monesti ihmisten väärä suhtautuminen voi olla pelkästään tiedon puutetta..Ja jos todella välittää,niin ei se ole este,mutta olen sitä mieltä,että
kannattaa kertoa aika pian, jos suhde vakavoituu Helpompi itsellesi!! .Sekä myös puolin ja toisin!!!!.
Paniikkihäiriö ei ole sama kuin jokin parantumaton sairaus. Siitä voi parantua ja itsekin kerrot olleesi jo kuukausia oireeton.
Paniikkihäiriö on pitkälti heikkoa itseluottamusta. Kun on kerran saanut kohtauksen, sitä alkaa pelätä ja siihen voi liittyä sosiaalisten tilanteiden pelkoa mukaan.
Lakkaa tarkkailemasta itseäsi ja tuntemuksiasi ja "panssaroidu". Kuvittele ympärillesi turvallinen panssari joka suojaa sinua aina kun tulee heikko hetki. Huomaat että selviät niistä tilanteista ja vahvistut jatkuvasti ja kohta et edes muista koko vaivaa:)
En ihan heti menisi kertomaan kyseisestä ongelmasta uudelle kumppanille koska kuten kuvailin, siitä voi toipua. Jos taas kertoo, saattaa se vain pahentaa asiaa, kun toinen voi ruveta tarkkailemaan että koska niitä paniikkeja alkaa tulemaan ja se voi tehdä toipumisellesi takapakkia.
Miksi salaisit sitä? miten se rajoittaa elämääsi?
Miten hoidat? Syötkö siihen lääkkeitä? Tarvitsetko kumppanisi tukea/apua/ymmärrystä?
Mieluusti reilusti kertomaan, kuin yrittää piilotella sitä. Ongelman huomaa kuitenkin, niin saattaa aiheuttaa ihan hölmöjä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä, mikäli piilotat tai pyrit piilottamaan oireita.
Ethän hoida paniikkiasi alkoholilla? Meinaan kun vain pahentaa asiaa pidemmällä aikavälillä.
Kyllä minullakin ylimääräiset tykytykset tuli ja henkeä haukoin kun jouduin ihan vieraaseen ympäristöön väsyneenä ja stressaantuneena. Siinä tilanteessa ymmärtäväinen puoliso olisi ollut enemmän paikallaan, kun hämmästynyt.
Siis kertomisella autat eniten itseäsi
Jos järjestään lähden vastaamaan,
"Miksi salaisit sitä?"
Se on karkoittanut joitakin naisia jo kirjoitteluvaiheessa koska olen nähtävästi kertonut asian liian aikaisin tai nainen ei ole henkisesti valmis jakamaan elämäänsä henkilön kanssa jolla on paniikkihäiriö.
"miten se rajoittaa elämääsi?"
En anna sen enää rajoittaa elämääni. Paniikkihäiriö pahimmillaan eristää kotiin, missä tilanteessa olin kauemmin kuin haluan myöntää.
"Miten hoidat? Syötkö siihen lääkkeitä?"
Muutama mielialalääke ja lieviä rauhoittavia tarvittaessa. Toisen mielialalääkityksen annostusta laskettiin koska sillä oli voimakkaita sivuoireita liittyen siihen kuinka paljon pystyn nauttimaan seksistä (tunnottomuutta alapäässä jne.). Töissä on psykiatrinen sairaanhoitaja, terapia hoituu hänen kanssaan. Myös ystäviltä saa vertaistukea, sain valta-osan ystävistäni päiväsairaalasta.
"Tarvitsetko kumppanisi tukea/apua/ymmärrystä?"
Rakkaus parantaa kaikki haavat. Siltä minusta ainakin tuntuu. Kaksi mt-potilasta parisuhteessa, siihen ei sisälly salailua ja ymmärrystä riittää molempien osapuolten suunnalta.
"Tarvitsetko kumppanisi tukea/apua/ymmärrystä?"
En tietoisesti, en kiellä sen rentouttavaa vaikutusta. Täysin terveetkin ihmiset käyttävät sitä treffeillä rentoutumiseen. Eilen juuri pyysin naista kahville, en pubiin.
Olisikohan tuo se seikka mitä ihmiset eniten säikkyvät ja väistävät, että paniikkisi voi eristää sinut kotiisi? Olin itse suhteessa ihmiseen joka alkoi ahdistua ihmisten ilmoilla olemisesta aina vain enemmän ja enemmän (en tiedä oliko hänellä kuitenkaan varsinaista paniikkihäiriötä) ja tämän takia hän sitten napsi rauhoittavia niin että lopulta oli aivan täyskoomassa keskellä kirkasta päivää. Jokusen kerran hän kuulosti aggressiiviselta minua kohtaan ihmispelkonsa vuoksi, esim. ruotsinlaivalla alkoi yhtäkkiä vihjailemaan jotain aivan omituisia koska purki tuskatilansa vihaan. Se oli niitä ekoja kertoja suhteen aikana että mieleen tuli että en tiedä haluanko tämän ihmisen kanssa olla.
Itse en toisaalta kestänyt eräänä vuonna olla vappuna kaupungilla kun ne ihmislaumat tekivät todella pahaa, ja sen aikainen kumppanini ei taas tykännyt siitä että minä halusin sieltä pois. Kai se hulina sitten oli hänelle sen verran tärkeää että katsoi lopulta parhaaksi vaihtaa kumppania, en tiedä.
Paniikkikokemusta on vaikea selittää sellaiselle ihmiselle joka ei ole sitä itse koskaan kokenut. Vaikken katsokaan itse kärsiväni varsinaisesti paniikkihäiriöstä, niin minulla on silti sellainen taipumus että saan ajoittain öisin kuolemanpelkokohtauksia. Tämä alkoi lapsena niin että yksin kotiin jätettynä aloin yhtäkkiä pelätä kuolemaa ja tuntui kuin olisin ollut elävältä haudattuna tms. Aikuisella iällä kohtaukset ovat tulleet aina öisin. Herään enkä muista nähneeni minkäänlaista unta, mutta on vain valtavan paha olla ja saatan ajatella mädäntymistä siinä ohessa kun tajuan elämän lopullisuuden. Pahimmillaan on sellainen tunne että voisi rääkyä täyttä kurkkua kun ei kestäisi sitä tuskaa enää. Joskus suuttuminen auttaa ja tila päättyy.
Haluaisin vielä sanoa,että ihan kuka tahansa ihminen voi saada joskus paniikikohtauksen, jossakin vaikeassa elämäntilanteessa, lievempänä se on ohimenevää ja ei välttämättä juurikaan uusiudu!Tiedän niitäkin ihmisiä joille on
käynyt näin!
.. junaan ja moni jää asemalle. "Sairastan" itsekin ko. mielialasairautta, kuten lääkäri on sen minulle todennut ja se jakaa ihmiset todella paljon. Toisille on OK kun kerron että minulla on paniikkihäiriö, syön lääkkeitä yms. mutta toiset leimaa heti hulluksi. Suosittelen kuitenkin kertomaan mahdolliselle seurustelukumppanille että mikä on paniikkihäiriö ja kuinka autetaan jos toinen saa kohtauksen. Jos tää mahdollinen seurustelukumppani lähtee kaikesta huolimatta kävelemään, hän ei ole sinua varten.
Itse paniikkihäiriöisenä en ymmärrä miksi koet asiasta kertomisen kumppanille vaikeana asiana? Eikö jokaisen hyvän suhteen perustana pidä kuitenkin olla molemmin puoleinen luottamus sekä ymmärrys. Itse olen kertonut asiasta lähipiirilleni ja luonnollisesti myös miesystävälleni ennen seurustelun aloittamista, ja kaikki heistä ottivat asian hyvin. Miesystäväni onkin toiminut ymmärtäväisenä tukena minulle sairauteni erivaiheissa, enkä itse koe että paniikkihäiriö olisi sellainen asia joka pelottaisi mahdollisen uuden kumppanin pois suhteesta.
Paniikkihäiriö on nykyisin erittäin yleinen ja arkipäiväinen asia, ja hyvin hallittavissa lääkityksellä, joten en nää asialla olevan kovin suurta vaikutusta suhteen jatkon suhten jos siitä päätät kertoa. Neuvona sinulle; Tärkeintä paniikkihäiriön hallinnassa on se että itse hyväksyy sairautensa, eikä tee siitä itselleen ylitsepääsemätöntä asiaa. Kun hyväksyy asian ja uskaltaa puhua siitä avoimesti, vähenee myös stressi joka koituu esim. siitä että pelkää kohtauksen saamista tietyssä seurassa tai paikoissa. Rohkaisisin sinua siis kertomaan avoimesti asiasta kumppanillesi, siinä ei ole mitään pelättävää.
Anteeksi, mutta usein naiset näkevät paniikkihäiriön miehessä heikkoutena. Etenkin jos miettii mielikuvaa alfauroksesta, peloton ja vahva. Henkilökohtaisesti ainakin kaksi naista ovat karanneet kun olen avautunut heille asiasta. Mielen heikkoutta heidän puolestaan, epäilemättä.
Kyllä jatkossakin tulen kertomaan asiasta, mutta aavistuksen myöhemmin. Ongelmana on ollut liian aikainen ja syvällinen avautuminen.
Paniikkihäiriöstä selvinneenä, voin kertoa että kyseinen elämäntilanne vaikuttaa erittäin paljon ilmiön uudistumiseen,rakastukaa ja parantukaa, se on mun ohje. Ahdistus kuuluu ihmisen elämään ja kun sen ymmärtää voi omalla asenteellaan vaikuttaa omaan pärjäämiseensä. Tsemppiä kaikille!
Minä olen mietiskellyt samankaltaisia asioita. Olen esim. syönyt pitkään mielialalääkkeitä (nyt lopettamassa ne), käynyt pitkän terapian, välit vanhempiin eivät ole rankan perhetaustan vuoksi kovin läheiset mutta kuitenkin ihan toimivat jne. Olen yleensä ollut aika avoin, mutta Siperia on opettanut, ettei ehkä kannattaisi olla. Lähinnä siksi, että on myös ihmisiä, jotka tapailun päätyttyä sitten kaivavat kaikki omat herkimmät kohdat esiin ja antavat tulla täydeltä laidalta, kuinka hirveä ja kauhea ja ongelmainen ihminen minä olenkaan. (Olen kuitenkin myös akateeminen, työssä käyvä ja työssäni pärjäävä jne.) Se satuttaa, vaikka onkin myös selvää, ettei se toinenkaan osapuoli ihan tasapainoisimmasta päästä ole, kun ei kestä tapailun päättymistä ilman että pitää ryhtyä tuollaiseksi loan heittäjäksi.
Mutta toisaalta olen samaa mieltä siitä, ettei sellainen kumppani, jolla ei ole kypsyyttä ymmärtää sitä, että elämässä voi joskus olla vastoinkäymisiäkin ja että kaikki eivät synny kultalusikka suussa jne. ole se oikea. Mutta juuri tuohon "työssäoloehto"-asiaan on myös eläkkeellä oleva ystäväni nettitreffailussa törmännyt. Ylipäätään nettitreffipalstoilla vaatimustaso tuntuu olevan aika suuri ihmisillä. Jos et mahdu tiettyyn painohaarukkaan etkä ole käynyt kolmella maailmanympärysmatkalla, et ole kiinnostava.
Minusta kyllä on yleensä vain kiinnostavampaa ja kivempaa, jos mieskin kertoo, jos on jostain syytä joutunut miettimään omaa olemistaan tai elämäänsä jne. Siis onhan tapailu paljon kiinnostavampaakin, jos voidaan olla ihan aitoja ihmisiä paitsi ihanine puolineen niin myös niine säröineen. Mutta kyllä minullakin on asioita, joita en hyväksy, kuten juuri alkoholismi.
Minulla on sosiaalista jännittämistä (kuuluu vähän samaan kategoriaan paniikkihäiriön kanssa). Välillä näkyy enemmän, välillä onnistun täysin sen peittämään. Itselläni ilmenee (jos on ilmetäkseen) käsien tärinänä, sydämen sykkeen nopeutumisena ja "kipsiin menemisellä" (pää menee jumiin, en keksi mitään sanottavaa ja paniikilta voi olla vaikea keskittyä keskusteluun, mikä saa minut toisinaan vaikuttamaan aika urpolta). Tuttujen ja turvallisten ihmisten seurassa tämä ei ilmene ollenkaan, mutta mitä vieraampi porukka ja mitä enemmän ihmisiä, niin sitä suurempi riski, että alkaa ahdistaa. Tähän "sairauteeni" liittyy myös ajoittaista ahdistuneisuutta. Ja minulla on lääkitys, mitä otan mennessäni jännittävään tilanteeseen.
Kun aloin seurustella mieheni kanssa (olemme olleet yhdessä 7 vuotta), kerroin sairaudestani ja lääkityksestä kolmansilla treffeillä. Olimme viettäneet kahdet treffit toisiimme tutustuen ja kun tuntui, että aloimme ihastua ja halusimme seurustelua, kerroin asiasta. Kerroin, koska en halunnut piilotella lääkkeitä kotonani tai pelätä, että huomaako mies jotakin käytöksestäni. Myös hänen ystäviensä ja perheensä tapaaminen oli helpompaa, kun mies tiesi ongelmastani. Saatoimme etukäteen puhua asiasta, sain mieheltäni tukea tapaamisten aikana ja ei tarvinnut pelätä, että "mokaan" tapaamisilla (kun oli käyty etukäteen läpi, että saatan olla jännittynyt). Tällaissa sairauksissa (kuten sosiaalisten tilanteiden pelko tai paniikkihäiriö) saattaa se, että etukäteen pelkää "kohtausta" pahentaa tilannetta.
En kertonut heti, koska minun mielestäni ensimmäisillä treffeillä ylipäätään ei kuulu eikä tarvitse kertoa kaikkea eikä avautua täysin. Tunnustellaan ensin, että onko kemiaa, yhteisiä mielenkiinnonkohteita, miten huumorintajut natsaa ja juttu kulkee. Sitten kun kiinnostus syttyy livenä ja molemmat haluavat tapailla, kannattaa alkaa avautua. Ja ainakin itse kerroin myös sosiaaliasesta jännittämisestä ylipäätänsä (annoin myös luettavaksi sellaisen vihkosen) ja keskustelimme asiasta.
Ainakin omassa tapauksessani seurustelu on "parantanut" minua. Vuosi vuodelta tarvitsemani lääkityksen määrä on vähentynyt ja olen oppinut rentoutumaan sekä luottamaan itseeni enemmän. Siinä on suuresti auttanut rakastavan ja ymmärtävän miehen tuki.
Mutta siis: suosittelen rehellisyyttä, sitten kun sinusta tuntuu, että haluat seurustella tämän ihmisen kanssa ja että tämä ihminen haluaa tutustua sinuun tosissaan.
HETI VAAN, EIHÄN TUO NYT MITÄÄN OLE
Sano se naisille jotka aloittivat mykkäkoulun kun kerroin.
Sinua ei sentään hyväksikäytetä kun olet mies.
Jos naisena kertoo heti ensialkuun jotain ikävää itsestään ja sitten mies kumminkin seurustelee siinä pari tuntia kanssasi, vokottelee sänkyyn ja häipyy eikä hänestä kuulu sen koommin, niin ikinä ei voi tietää että onko tämä "mykkäkoulu" vain sitä että miestä ei olisi kiinnostanut suhde muutenkaan, vai katsoiko hän että hullua voi panna ja häipyä?
Olisiko suuri vaiva kertoa jälkikäteen edes että kiitos oli kivaa mutta suhde ei vaikuta hyvältä ajatukselta koska [blaa blaa blaa]?
Saat mt-naiset kuulostamaan epätoivoisilta ja helpoilta tapauksilta. Kenen tahansa naisen on parasta katsoa peiliin jos noinkin nopeasti päästää miehen sänkyynsä. Seuratkaa sitä kuinka pian mies alkaa ehdottelemaan, tai ehdottelemaan ylipäätään, eihän todellinen intohimo edes tarvitse sanoja.
Henkilökohtaisesti seksi ilman tunteita ei kiinnosta.
Itselleni riitti kerta normaalitreffiläisten naimista. En voi sanoa ettenkö olisi itsekin halunnut, mutta alkoi kyllä jälkikäteen ottamaan päähän että ei voi tosiaan tietää että miksi mies ei voi vaivautua vingahtamaankaan jälkikäteen. Oliko syynä tuo että hullua ei viitsi kuin panna, se että asui todella kaukana (tätähän miehet kuulema näppärästi käyttävät hyväkseen kun hinkuvat seksiä, tosin tämä ei sentään siihen vedonnut) tai jotain muuta.
Itse olen harrastanut välillä seksitreffejä eli että sovitaan jo alkuunsa ettei tässä olla liikenteessä kuin viihdemielellä. On täten yhdentekevää kuuleeko miehestä vielä vai ei, kun ei edes odotakaan mitään.
Mutta ei todellakaan huvita laittaa ilmoitukseen että on sitä ja tätä vaivaa, koska voin hyvin kuvitella että siitä päätellään että pitää itseään niin huonona ihmisenä että kelpuuttaa kenet tahansa. Vaikka kunnansonnin itseään kerran tuuppaamaan.
Ei kannata kertoa,jos ei häiritse elämääsi pahemmin.Tietysti kumppani voi ihmetellä,miksi olet bentso päissäsi,jos satut esim.Rivaa käyttämään..Rivatril on hyvä lääke tähän sairauteen,mutta tahallisesti väärin käytettynä perkeleet hyppivät seinille ja meno on sen mukaista.Alkoa se ei kestä yhtään,kääntöpuolena sitten ei tarvitse krapulastakaan kärsiä.
Parilla ystävälläni on myös Paniikkihäiriö ja he ovat naimisissa.Rivan kaksi mg:lla homma pysyy hanskassa.
Allekirjoitan Rivatrilin tehon. Itsellä on vain 0,5 mg:sia. Minun pääni kestää vaikka olisin aikaisemmin päivänä ottanut yhden lääkkeen ja illalla joisinkin hieman. Tänään on juuri tuollainen tilanne, koin ahdistusta aamupäivällä ja otin Rivatrilin tarpeeseen, viiden jälkeen kokoonnutaan kaverin luokse missä tulee juotua muutama mieto.
Ja taas etusivulta tulin tähän - aihe sinänsä ei ole mielenkiintoani erityisesti kuvaava. Luulis, että viimeistään parisuhteessa on vaikea salata yhtään mitään. Aloin miettiä ton kukemani perusteella, että ehkä mulla vois olla paniikkihäiriö - ei ehkä todettuna, mutta joinakin päivinä jos v*tuttaa, ottaa niin päähän, että tekisi mieli vain olla sanomatta sanaakaan. Mä olen kuitenkin niin verbaalinen persoona, että kukaan ei ikinä uskoisi mun kärsivän paniikkihäiriöstä, eikä siis - mulla ei sitä olekaan ja kai ei ole(?), eli en osaa sanoa. Joskus on ollut järkyttävää, kun mua yleisimmin kuvataan iloikseksi ja itsevarmaksi, ja kun itse on suurin piirtein tärissyt, että saako järjellistä suomen kielen lausetta suustani. En kyllä ole seukannutkaan tai alkaisi suhteeseen sellaisten kanssa, joiden kanssa pitäisi jännittää.
En ole ikinä harrastanut nettideittailua ja ainakin näiden palstojen yleisimpien kertomusten perusteella sitä harrastavat enimmäkseen friikit, sori ei loukkauksena.
Ehkä, jos toi aloittajan tarina paikkansa pitää, kannattaisi vain sanoa, että jos jännittää. Monet fiksut ihmiset ovat jossakin määrin jännittäjiä: osoittaa kunnioitusta toiselle, että ajattelee millaisen kuvan toinen sinusta saa. Paniikkihäiriöistä en osaa sanoa. Jokainen kai pelkää joskus jotakin ja se on ihan ymmärrettävää. Itse pelkään kai eniten sosiaalista suoriutumista - siksi mua järkyttääkin niin paljon, että mua luonnehditaan itsevarmaksi. Olen varma joistakin asioista, kuten älystäni, mutta monesta asiasta en todellakaan ja kai se on sama asia monilla muillakin. Nettideittailu lienee nörttien asia pääosin.
Miksi ihmisen ylipäätänsä pitää kärsiä paniikkihäiriöstä koska siihen on hyvät lääkkeet nykyään. Ihme lääkkeitten pelko ihmisillä...mulla ainakin elämän tehnyt hyväksi kyseiset lääkkeet!!
http://treffit.suomi24.fi/showUserProfile.do?id=1017218
Oma profiilini on tuossa. Itse kerron avoimesti vikani, koska mielestäni on parempi että minuun ottaa kontaktia sellaiset, jotka pystyvät näkemään vikojeni taakse kuin että sitten ensimmäisellä tapaamisella tyttö lähtee vessaan eikä koskaan palaa, kun paljastan jonkin ikävän piirteen.
En aluksi kertonut masennuslääkkeistä mutta tuntui siltä että on pakko koska vähän aikaa sitten minun nillkaani tuli roikkumaan sellainen, joka olisi tarvinnut psykiatrin apua ja etsi minusta jotai pelastajaa.
Toinen kappale on aavistuksen vaikea ymmärtää. Tarkoititko että nainen jolla on vaikeita mielenterveysongelmia kiintyi sinuun, mutta jos olisit maininnut masennuslääkkeistä hän ei ehkä olisi ottanut sinuun yhteyttä?
Minkälaista menestystä sinulla on ollut tähän mennessä? Kuinka kauan profiilisi on ollut olemassa?
Jos sinulle ei kelpaa joku mielenterveysongelmainen, miksi oletat, että sinä kelpaat? Tai siis: Koska mielestäsi itsekin kelpaat masennuksestasi huolimatta, miksei sinulle kelpaa toinen mielenterveysongelmainen?
Ei ollut masennuslääkkeitä mainittu ennen kuin olin ollut tämän kanssa kaveri pari viikkoa. Tytöllä oli elämä ihan metsässä eikä se osannut huolehtia itsestään yhtään. Minun piti olla hänen pää-asiallinen tuki-puhelimensa ja hän pyyti minua tai perhettäni apuun kun oli jossain pulassa ja näitä tilanteita olisi vain tullu aina vain lisää.
Moneen otteeseen kehotin häntä hakemaan psykiatrista apua. Sillä hänellä oli lukemattomat perus-asiat ihan päin honkia ja minun ilmeisesti olisi pitänyt ruveta joksikin terapeutiksi. jossei muuta ollut niin hän roikkui perässäni jatkuvasti ja hänen kanssaan oli inhottava olla kun hän oli "En minä uskalla- En osaa" lähes koko ajan.
Tulee epävarmoja hetkiä itsellenikin, joskus pelkään ihan turhaan mokanneeni jotain ja hermostun turhaan kun tiedän tuon aspergerini. mutta minua ei tarvitse koko aika olla pelastamassa vaikka vähän neuvoa tarvitsen. Enkä minä koko aikaa ruikuta. Enemminkin pyrin mukavaan seuraan jossa ei tarvitse pelätä poisjättämistä, niin että unohtaisin murheeni ja saisin itsevarmuutta.- Minä haluan POIS tästä masennuksesta ja epävarmuudesta!
Aavistuksen vastaavassa tilanteessa olin, mutta hän ei kuitenkaan tukeutunut minuun kuin sinun tapauksessasi. Hän oli lähes kykenemätön keskusteluun. Kun kysyin että tahtoisitko tietää jotain minusta jne., hän yleensä vastasi että "en keksi puhuttavaa". Kommunikaatio on ehkä minulle tärkeintä suhteessa. Erkanimme yhteisessä sovussa.
Pointtina vain, itse ajattelin olevani jokseenkin rikki, mutta löytyy ihmisiä jotka ovat kykenemättömiä normaaliin seurusteluun.
kirjoitin liian pitkän litanian. Koska en huomannut että viestiini oli vastattu
Siis :
kerroin pillereistä tälle hankalalle tytölle kun hän halusi tavata. Se kävi suht nopeasti samana viikonloppuna, ellei jo samana iltana kun olin vastannu ensimmäisiin viesteihin. Sillä tytöllä oli ilmeisesti tapana hypätä joka ikisen vähänkin kivalta tuntuvan pojan matkaan, kun mahdollisuus tuli. Valitettavasti sitä oli petkuttanu eräs poika kovaa ennen minua ehkä sitä oli huijattu ennenkin. Tavallaan epätoivoinen kai kun ei osannut elämäänsä hallita, ei tainnut juuri kavereita ja sen vanhemmat ei ollut kivoja ja sillä oli itsetuntoongelmia. Hirmunen vyyhti, ja tavallaan ymmärrän miksi teki niin.
Loistavas se osas piirtää ja samoja harrastuksia sillä oli, se häpesi niitä eikä tajunnu lahjaansa ja yritin sitä rohkaista ja piristää mutta sitä ois pitänyt tehä vähän koko ajan hänelle.
Esittelin hänelle kerho-porukkani että sais harrastuksia ja vois tavata uusia ihmisiä, mutta ei se sinnekkään uskaltanut mennä yksin.
ja näin olen onnistunut tuolla treffi-osastolla:
Ensimmäinen kiinnostava henkilö deitissä kieltäytyi kohteliaasti, harrastukset poikkes liikaa ja olin liian kaukana. flirttiä tuli yhdeltä 16-vuotiaaltakin, mutta se tyttö näytti olevan vielä aika nuori kaikin tavoin.
Toisen kanssa meni hyvin ja tämä halusi tutustua vioista huolimatta, juttelimme säännöllisesti ja oli jopa tarkoitus tavata, mutta aikataulu meni myttyyn ja ei päässy tapaamaan minua, pyyteli kovasti anteeksi. sillä oli sitten työkiireitä aika paljon ja tuossa sunnuntaina sen profiili oli poistettu. joko kiireiden takia tai varmaan löysi jonkun prinssin.
Olisin kyllä itse sanonut edes "moikka". Välillä pohdin että teinkö minä jonkun virheen, mutta jos ei olisi minusta pitänyt, se olisi kai vain estänyt.
Onko kukaan muu nähnyt ilmiötä että treffipalstalla näet "Online-tilassa (2)" ja toisen suosikin kohta onkin tyhjä. mutta online-lamppu palaa kun katsot suosikkejasi? Olen ymmärtänyt että se on torjunut sinut näkyvistä silloin.
Monelle lähetin flirttiä ja viestiä mutta ei vastauksia ole tullu. Yks jos toinenkin on tehny just noin ja välillä vaivun epätoivoon että kukaan halua kun olen liian friikki. Oon korjannu nyt sivua ja ihannekumppania.
Tässä huomasin että henkilöltä jolle lähettämäni flirtin olin jo poistanut omasta listastani oli sittenkin vastannut siihen. Sama tyttö oli tehny tuon "haamu-ilmiön" aikaisemmin. Odottelen nyt vastausta. kun kysyin häneltä että mitä oikeastaan oli tapahtunut.