Kannattaako suhde lopettaa, jos on epävarma siitä mihin suuntaan suhde tulee kehittymään? Oikeastaan olen ollut enemmän epävarma kuin varma, ihan alusta asti. Mutta olen halunnut katsoa mihin tämä voisi johtaa. Olen odottanut, että suhde muuttuisi ja tuntisin olevani siinä enemmän kotona. Ja olen toisinaan tuntenutkin, että kaikki on hyvin. Mutta nyt taas tuntuu, että tämä suhde on kun ei ole parempaakaan. Haluaisin tuntea rakastumisen ja sen kuinka ihanaa on suudella ihmistä, jota rakastaa. Niin en voi sanoa tuntevani nyt. Tämä on enemmän sellainen turvallinen ja tasainen suhde, jossa kaksi aikuista seurustelee. Mutta mitään intohimoa tai rakkautta en voi sanoa tuntevani. En kaipaa toisen luokse. En odota hänen puheluitaan. Enää. Haluan rakastua ja tämä ei ole sitä. Tämä on vaan kun ei ole parempaakaan.
Loppu vai eteenpäin vaan? Joo vai ei? Taitaa olla enemmän ei... :( Kurjaa luopua ihan kivasta ihmisestä.
Loppu vai eteenpäin vaan? Joo vai ei? Taitaa olla enemmän ei... :( Kurjaa luopua ihan kivasta ihmisestä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Turha oikeastaan edes kysyä. :-)
Tuossa tilanteessa päätös on helppo ja sinäkin näytät jo tietävän sen.
eikö voi olla ystävä, jos käytännössä on ystävä?
Aika identtinen tilanne täällä.... Vuoden verran jo menty, alusta asti epävarma mutta toivonut että tässä jotain isompaa tunnetta syttyisi. Ei-vaan-tapahdu.
Jatkuvasti tulee verrattua kaikkea siihen, millaista olisi jos oikeasti rakastaisi.
Se kun toiselta osapuolelta kuulee miltei rakkaudentunnustuksia, kehuja kuinka ihanaa kanssani on olla jne jne. niin harmittaa kuin ei voi vastata samalla mitalla takaisin... enemminkin jos olisin täysin rehellinen miltä tuntuu, vastaisin "good for you"
Ko. seurustelukumppani on ihmisenä vallan mainio. Kiltti, hauska, mukava ja innokas jne. mutta en vaan tunne juuri mitään häntä kohtaan. Katseenikin alkaa pikkuhiljaa harhailla muihin, mitä kumppanini ei todellakaan ansaitse...
Parempi hänenkin olisi olla jonkun muun kanssa, ainakin pidemmällä tähtäimellä.
En ole koskaan käsittänyt, miten joku voi alkaa suhteeseen ilman sitä tunnetta? Mistä sitä edes tietää silloin kenet ottaa, jos on paljon niitä ihmisiä, joista voisi ajatella, että jos se tunne syntyisi joskus?
Suhde ei tarkoita tunteen syntymistä, ei sitä voi jotenkin keinotekoisesti tehdä olemalla suhteessa.
Jos joku ihminen kiinnostaa, niin miksei voi ensin tutustua ja sitten vasta kun on varma, että haluaa olla, niin on, eikä vain siksi, että olis joku ja katsois, että tulisko siitä nyt sitä elämää suurempaa rakkautta. Yleensä ei tule, vaan harmia lähinnä siitä lopulta, että alunperinkin oli aika heppoiset perusteet edes laittaa hynttyyt yhteen.
Ei ole todellakaan kiva joutua suhteeseen ihmisen kanssa, joka odottelee sitä oikeaa tunnetta. Enemmän tykkäävän voi olla vaikeaa tajuta, missä mennään. Siinä sitten aika kuluu aivan väärän ihmisen kanssa. Mutta puhumalla selviää totuus useimmiten.
En minäkään, paitsi niin että se on henkistä laiskuutta. Joku päättää ottaa toisen ja toisen menee matona mukaan. Anteeksi ilmaisu ;)
sanot hänelle ystävällisesti, että et halua jatkaa tätä suhdetta.
eron jälkeen ne tunteet tulevat esiin jos sellaisia on ollutkaan..
kumpi on parempi sanoa... valheellinen KYLLÄ tai todellinen EI ??
Minulla sama tilanne ja pikkuhiljaa olen tullut siihen tulokseen että ero on oikea ratkaisu, mutta asian kertominen toiselle on vaan niin vaikeaa kun ei halua loukata.
Mutta se toinen varmasti haluaa tietää jos et sinä enää hänen kanssaan tahdo olla. Reilu peli että kerrot vaikka se ei mukavaa sulle ehkä oliskaan.
Aivan, pitkittäminen pelkästään pahentaa asiaa.
Olimme mieheni kanssa avoliitossa 4 vuotta, eropäätöksen teimme eilen. Olin jonkin aikaa asiaa puinut mutta nyt olin varma ja keskustelimme puolison kanssa, että lapsi ei ole mikään syy jatkaa suhteessa, joka ei yksinkertaisesti toimi millään tasolla. Tulin raskaaksi heti seurustelun alkuvaiheessa, ja tosissamme olemme yrittäneet.. Mutta kipinä puuttuu täysin. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa :)
Samanlaisia ajatuksia, molemmilla tässä suhteessamme. Viihdymme hyvin yhdessä, ja kaikki toimii hyvin, mutta silti epäilyttää. Olemme olleet reilun vuoden yhdessä, mietin että voisiko tämä olla sitä kuuluisaa alkuhuuman loppumista? Tiedän että rakastumisen tunne vähenee ajan myötä, mutta mitä kuuluisi tulla tilalle? Edellinen suhteeni oli monelta osin ongelmallisempi, joten en voi verrata siihenkään. Kokemuksia?
Kauan olette muuten ap. olleet yhdessä?
Kuulostaa niin tutulta... Reilu vuosi yhdessä, ja ei vaan tunnu se upea ja hehkutettu rakkauden tunne. Okei, me ollaan nuoria, 20 ja 22 v - ja pakko se on tunnustaa, että aloitin suhteen kun tuntui että haluan kokeilla. Tuntui, että kaikki näkee jo mun naamasta miten kokematon oon ja halusin tietää, millaista on suhteessa.
Mun poikaystävä on ihana ihminen, rehellisesti parhaita tapaamiani. En voi kuvitella että kukaan inhoais häntä tai pitäis millään tavalla ikävänä. Meillä on hauskaa yhdessä, hän on hellä ja hyvännäköinenkin ja tuntuu välittävän...
Ja silti. Ei vaan tunnu miltään, voin toki nähdä että me oltais ihan onnellisia vielä pitkään, mutta toisaalta ajatus erosta ei erityisemmin haittaa. Mutta ei sekään ole niin yksinkertaista - poikaystäväni on uskoutunut minulle, kertonut olevansa yksinäinen ja pitävänsä minua ainoana johon voi luotttaa. Sanoo rakastavansa minua, ja olen vastannut samoin. Joskus sanonut oma-aloitteisestikin... Ei varmaan olisi pitänyt. Mutta en halua että häneen sattuu... Ehkä imartelen itseäni ajattelemalla hänen tarvitsevan minua. Ja toisaalta - haluanko että minua tarvitaan? Olisi ehkä kivempi, että että joku haluaisi olla kanssani... arh. On vaikeeta.
En tiä ehkä vähän meni aiheen sivusta mutta noh...
On oltava rehellinen itselle ja toiselle! Jos ei rakasta toista, se on kerrottava hänelle
vaikka kuinka sattuisi! Mutta ole tarkkana! Mieti ensin omat tunteesi tarkkaan! Älä varsinkaan leikittele kenenkään tunteilla! Se on vaarallista peliä! Mutta rehellinen on oltava! Tue ja ole olkapäänä! jos et itse pysty tukemaan, järjestä tukihenkilö jostain! Se on velvollisuutesi!
Itse asiassa minulle kävi juuri päinvastoin mitä äsken kirjoitin! Miehelle tuli villitys 10 vuotta sitten! Lähti toisen naisen perään! Minulle jäi 4 lasta huollettavaksi! Nyt on miltei kaikki aikuisia! olen ylpeä heistä! Vaistosin miehestäni ettei hän rakastanut minua koskaan! Kun huomasin villityksen nostin kädet pystyyn ja annoin hänen mennä! Itse olen rakastanut häntä aina ja vieläkin! En halua ketään
miestä enään elämääni, koska en luota enää kehenkään! Mieheni meni naimisiin
kanssani vuonna -85 ja vannoi rakastavansa minua! Miksi! Jos ei rakasta minua!
Olkaa tarkkana rakkauden kanssa! Älkää leikkikö sillä!
Meillä tilanne se, että kohta 5 vuotta avoliitossa. Alussa kumpikin kyllä tuntui rakastavan toista niin aidosti kuin vain voi. Voi sanoa, että vuosi pari meni oikein hyvin. Siitä lähtien sitten hiipunut ja nyt on tilanne se, ettv asutaan kuin kaverit, toki joskus seksia ja muutakin, mutta kuitenkin oikeat tunteet tuntuu olevan kuolleet tai jossain syvällä piilossa. Ei mitään riitaa, ei pettämistä, ei lapsia, sinänsä tietysti olisi helppo erotakin, mutta miltei viiden vuoden jälkeen tuntuu todella olevan sääli rikkoa jotain sellaista. Ja kun on kummatkin kuitenkin uskoneet, että se olisi se oikea. Onkohan tässä vielv mahdollista herättää ne kuolleet tunteet vai onko parempi vaan sanoa good bye ja pysyä ystävinä kun kuitenkin jossain määrin kemiat toimii todella hyvin?
Menkäähän tuuliviirit tuulen mukkaan! Yhtenä päivänä oot vihanen, toisena ihana, kolmantena jaksaisit kenties rakastaa kun aikaakin olis tollanen kolme varttia, neljäntenä sulle ei nyt sitten vaan sovii kun ei tunnu siltä. Kun on niin palajo mahollisuuksia ja pikkusen TYLSÄÄ.
Jokaisessa suhteessa taitaa olla ne huonot ja hyvät puolensa . En ole omaankaan suhteeseen tyytyväinen vaikka neljä vuotta ollaan saman katon alla asuttu . Arki menee melko tasaisesti mutta mistään palavista tunteista ei voi puhua . Kaks kolme vuotta olen miettinyt asiaa ja todennut ettei tää ole sitä mitä toivon elämältä mutta tässä sitä vaan ollaan . Tuntuu ettei kummallakaan ole tunteita enään ja seksikin on harvassa , syy kai minussa kun toinen tuntuu puupökkölöltä sängyssä eikä se kiihota liiemmin ja tuntuu vain että toinen odottaa saisi nautintonsa . Ei siksi etten osais tyydyttää häntä ja kokemusta on rakastelusta reilun sadan eri naisen kanssa .
Toisaalta tuntuu että olenko vain säälistä ja armelijaisuudesta hänen kanssaan . Olen tunteellinen ihminen joten on selvää että kaipaan tunnetta suhteeseen .
Ei kannata olla suhteessa jos se tuntuu ettei huvita, siinä jarruttaa toisen puoliskon mahdollisuuksia löytää elämänkumppani.
lopeta. Kokemuksesta voin sanoa, että aikansa se koskee...kaikki elämänmuutokset niin tekee...mutta tulet olemaan huomattavasti tyytyväisempi elämääsi jatkossa. Ja älä edes kuvittele, ettei toinen ihminen huomaa, ettet viihdy hänen kanssaan. Pelko muutoksesta ja tottumus ovat ainoat syyt, mitkä saavat ihmisen pysymään tilanteessa.
Kun toinen kuulee tuon niin tuntee itsensä hyvin, hyvin hyväksikäytetyksi
Riippuu minkätakia suhde on mitä on, mutta jos ei ole syytä miksi suhteessa on tunne elämä hiljaista, eikä tilanteeseen voi yrittää tehdä mitenkään muutosta, niin mitä sitä turhia odottelemaan sitten?
Mä ajattelin sen aikanaan niin, että reilumpaa antaa toiselle mahdollisuus oikeaan rakkauteen, koska minulle hän oli paitsi ihan hyvä mies niin kuitenkin vain se turvallinen kumppani ilman tunnetta.
Kaksitoista vuotta siinä meni asiaa puntaroidessa. Nyt viisi vuotta eron jälkeen olen tyytyväinen, että uskalsin erota. Entinen mieheni on ehtinyt tässä välissä jo uusiin naimisiin, ja tuntuu todella onnelliselta elämäänsä, ja se antaa minullekin hyvän mielen. Itse elän yksin yhä edelleen, sillä tuon pitkän pohdinnan jälkeen mielessä on kristallinkirkkaana se, että parempi olla yksin kuin vain muodon vuoksi jonkun kanssa. Uskon ehdottomasti, että tämän asian oivallettuani tunnistan kyllä hänet, sitten kun kohdalle osuu :D