Olen päälle parikymppinen nainen. Olen sairastanut vuosikausia masennusta, joka alkoi jo lapsena. Lannistuneena teininä minulla oli hokema, että mähän en yli kolmekymppiseksi saakka elä. Hokemasta taisi tulla uskomus, jolla salaa lohdutin itseäni, kun vollotin peiton alla koulukiusaajien runtelemana. Tietyn pisteen jälkeen en enää osannut ajatella, mitä MINÄ haluan. Minulla ei ole koskaan ollut mitään unelmia, enkä ole hankkinut juuri lainkaan omaisuutta, kun en tunne minkään olevan tavoittelemisen arvoista. En näe tulevaisuutta.
Kirjoitin ylioppilaaksi, mutta sen jälkeen en ole tehnyt juuri mitään. Elämäni varrella minulle on tarjoutunut hienoja tilaisuuksia: hain arvostettuun kouluun, jonne pääsin suoraan sisään, kun toiset hakevat viisikin kertaa ikinä onnistumatta. Vähän sen jälkeen sain kaksi työtarjousta, joista toinen olisi tiennyt muhkeaa tilipussia, joustavaa työaikaa ja matkustelua. Työtarjoukset liittyivät viihteen maailmaan, ja olisivat tarjonneet näkyvyyttä ja hienoa nostetta uralle. Sen sijaan että olisin tarttunut tilaisuuksiin, lopetin koulun koska psyyke ei kestänyt hektisyyttä, sanoin ei työtarjouksille koska pelkään poistua kodistani kiusaamisen synnyttämän julkisenpaikan kammon takia. Jos "koulu-kokeilua" ei lasketa, en ole poistunut kotoani juuri minnekään kolmeen vuoteen. Aivan kuin uskoisin, että lakkaan kohta olemasta kuitenkin, kun olen jo muuttumassa näkymättömäksi. Minua ei kiinnosta työnteko - en uskalla, en viitsi. Pitäisi tapahtua ihme, että minusta saisi työkelpoisen. Energiat on ihan nollissa, ja nukun yli 16h päivässä. Syön psyykelääkkeitä, jotka eivät auta. Kunnallani ei ole resursseja tarjota psykoterapiaa, joka olisi avain normaalimpaan elämään. Viimeaikoina olen alkanut miettiä, että näinkö todella annan itselleni käydä. En vaan kykene näkemään tulevaisuuteen, en YKSIN. Ehkä pitäisi yrittää, mutta tarvitsen jotakuta, joka oikeasti tajuaa että olen ollut alle 20neliön betonibunkkerissa kolme vuotta yksin, eikä tabletti päivässä poista sieltä lähtemisen hämmennystä ja pelkoa.
Vaikka mätänen tänne kotiini, tavallaan nautin siitä. Tiedän että nukun sairaalloisen paljon, syön liian vähän ja yksipuolisesti, ja heitän nuoruuteni hukkaan. Välillä olen päiväkausia valveen ja unen rajamailla. Samaan aikaan koen olevani todella onnekas: minun ei tarvitse olla ihmisten parissa, eikä kukaan voi loukata minua. Vien roskat ulos yöllä ja käyn kaupassa mahd.harvoin. Kaiken mitä voin, tilaan netistä.
Olen omalla tavallani kiinnostunut ympäristöstäni. Seuraan netistä ja telkkarista maailman menoa, politiikkaa, muotia. Näytän tavalliselta ikäiseltäni naiselta, ja olen huoliteltu, hoikka, nätti. Minut nähdessään joku ei varmaan arvaisi että olen sairas ja kotini vanki... ellei sitten sattuisi katsomaan silmiin ja tajuaisi että ne on kuolleen silmät.
Ja varmaan elän vielä kolmekymppisenäkin, tätä samaa elämää kenenkään tietämättä. Lakkasin olemasta olemassa jo kauan aikaa sitten.
Kirjoitin ylioppilaaksi, mutta sen jälkeen en ole tehnyt juuri mitään. Elämäni varrella minulle on tarjoutunut hienoja tilaisuuksia: hain arvostettuun kouluun, jonne pääsin suoraan sisään, kun toiset hakevat viisikin kertaa ikinä onnistumatta. Vähän sen jälkeen sain kaksi työtarjousta, joista toinen olisi tiennyt muhkeaa tilipussia, joustavaa työaikaa ja matkustelua. Työtarjoukset liittyivät viihteen maailmaan, ja olisivat tarjonneet näkyvyyttä ja hienoa nostetta uralle. Sen sijaan että olisin tarttunut tilaisuuksiin, lopetin koulun koska psyyke ei kestänyt hektisyyttä, sanoin ei työtarjouksille koska pelkään poistua kodistani kiusaamisen synnyttämän julkisenpaikan kammon takia. Jos "koulu-kokeilua" ei lasketa, en ole poistunut kotoani juuri minnekään kolmeen vuoteen. Aivan kuin uskoisin, että lakkaan kohta olemasta kuitenkin, kun olen jo muuttumassa näkymättömäksi. Minua ei kiinnosta työnteko - en uskalla, en viitsi. Pitäisi tapahtua ihme, että minusta saisi työkelpoisen. Energiat on ihan nollissa, ja nukun yli 16h päivässä. Syön psyykelääkkeitä, jotka eivät auta. Kunnallani ei ole resursseja tarjota psykoterapiaa, joka olisi avain normaalimpaan elämään. Viimeaikoina olen alkanut miettiä, että näinkö todella annan itselleni käydä. En vaan kykene näkemään tulevaisuuteen, en YKSIN. Ehkä pitäisi yrittää, mutta tarvitsen jotakuta, joka oikeasti tajuaa että olen ollut alle 20neliön betonibunkkerissa kolme vuotta yksin, eikä tabletti päivässä poista sieltä lähtemisen hämmennystä ja pelkoa.
Vaikka mätänen tänne kotiini, tavallaan nautin siitä. Tiedän että nukun sairaalloisen paljon, syön liian vähän ja yksipuolisesti, ja heitän nuoruuteni hukkaan. Välillä olen päiväkausia valveen ja unen rajamailla. Samaan aikaan koen olevani todella onnekas: minun ei tarvitse olla ihmisten parissa, eikä kukaan voi loukata minua. Vien roskat ulos yöllä ja käyn kaupassa mahd.harvoin. Kaiken mitä voin, tilaan netistä.
Olen omalla tavallani kiinnostunut ympäristöstäni. Seuraan netistä ja telkkarista maailman menoa, politiikkaa, muotia. Näytän tavalliselta ikäiseltäni naiselta, ja olen huoliteltu, hoikka, nätti. Minut nähdessään joku ei varmaan arvaisi että olen sairas ja kotini vanki... ellei sitten sattuisi katsomaan silmiin ja tajuaisi että ne on kuolleen silmät.
Ja varmaan elän vielä kolmekymppisenäkin, tätä samaa elämää kenenkään tietämättä. Lakkasin olemasta olemassa jo kauan aikaa sitten.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vai in
Aloittaja, mulla on aivan sama tilanne. Tai no lukiota en ole kyllä käynyt edes loppuun kun tiesin etten läpäisisi kirjoituksia ikinä.. Tuntuu, että elämäni meni jo lapsena liian kireään umpisolmuun, ettei sitä enää auki saa. Mistään on mahdoton jatkaa, en tiedä yhtää mikä minua kiinnostaa. Motivaatio täysin nollassa ollut jo neljättä vuotta.. Edes ihmisten näkeminen ei huvita minua.