Jos ei olisi mitään estettä (kuten opiskelua/työtä toisella paikkakunnalla tms) ? Eli vain se että toinen ei vielä haluaisi/olisi valmis. Missä vaiheessa alkaisi tuntua siltä että toinen ei ole tosissaan ja että onko suhteessa järkeä?
Kauanko olisit valmis odottamaan yhteenmuuttoa?
Olga
305805
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Riippuu missä elämäntilanteessa ollaan.
Itse odottaisin siihen asti kunnes alettaisiin puhumaan kihlautumisesta ja perheen perustamisesta. Turha sitä kihloihin mennä jos ei asuta yhdessä.
Jos lapsia on kuvioissa, niin ihan ymmärrettävää ettei silloin haluta heti muuttaa yhteen, kyllä se astuminen elämään jossa lapsia on on aika iso, siis kun puhe on jonkun toisen lapsista ja henkilö on tulossa perheen lisäykseksi.
Mielestäni alle 1v seurustelua on liian vähän muuttopuheille, mutta jos ruvetaan miettimään 10v, niin se on varmasti monelle liikaa.
Omasta tilasta ja rauhasta luopuminen ei ole niin yksinkertainen asia, että sitten vaan "muutetaan yhteen". Sitä kun saa miettiä että kestääkö suhde varmasti, ettei tarvitse heti olla etsimässä uutta kämppää.
mä muutin mun nykyisen mieheni kanssa samankaton alle noin 2 kk:n seurustelun jälkeen.. kihloihin mentiin nopeamminkin..
ennen seurustelua emme tunteneet vaan kaikki meni nopeasti, mutta toimi meidän kohdalla.. kohta 3 vuotta yhdessä ja erinomaisesti menee.. mut tosin miehen asunto ns lähti alta niin sen takia muutettiin samankaton alle.. ja kun mietin edellisiä avoliittoja niin en ole juurikaan asian kanssa jaksanu odotella.. jos tulee ero se tulee.. voi voi.. mut mä elän tätä hetkeä nyt.. en 10 vuoden kuluttua..
gwertylle
niin se on helppo naisten sanoa että voi voi jos ero tulee 99 % varmuudella nainen ei joudu kodittomaksi eron tullessa
nykyaikana vaikea saada miesten asuntoa ja tulevaisuudessa asia ei ainakaan helpotu
eikä tarvi kuin tikku tulla sormeen niin kovin nopeasti se ero on mielessä varsinkin kun /jos rahasta tulee kistaa syystä tai toisesta.
enpä ainakaan itse toista kertaa luottaisi asunto asiassa naiseen ,mielummin oma koti niin tietää ainakin olevan turvassa naisten mielenliikkeiltä,naisiin kun ei valitettavasti ole kovin paljon luottamista,ihan kaverina menee muttei kyllä mitään syvempää tohdi luottaa,sen verran petollisia otuksia ovat
Asunto on helppo saada kun menee ja ostaa sen asunnon eikä asu missään vuokraluukussa. Jos on vakituinen työ ja eikä ihan persaukinen niin 100000€ saa yksiön etttä silleen.
Nykyisin kaikilla tuntuu olevan kamalan kiire muuttaa saman katon alle. Lähipiirissäni on monta jo kuukauden seurustelun jälkeen avoliittoon astellutta. Joskus nämä pikayhteenmuutot toimivat, mutta joskus taas muutetaan erilleen lähes samalla vauhdilla kuin yhteenkin.
On toki jokaisen oma asia, milloin muuttaa yhteen. Minä olen kai joku tilastopoikkeus, koska seurustelin nykyisen mieheni kanssa 1,5 vuotta ennen kuin aloimme etsiä yhteistä asuntoa. Pitkää seurusteluaikaamme on monesti kummasteltu, mutta minusta tuo tahti oli ihan sopiva meille. Halusin ensin asua rauhassa yksin.
Nyt olemme olleet yhdessä jo vuosia enkä koe pitkästä erilläänasumisajasta olleen mitään haittaa. Toisaalta en olisi välttämättä halunnut seurustella mitään viittä vuotta ennen avoliittoa... Siinä voisi tulla olo, ettei toinen oikeasti halua olla minun kanssa.
Kaikki kuitenkin riippuu tilanteesta. Kannattaa kuunnella itseään.
Minulla ei ole aikomustakaan muuttaa missään vaiheessa saman katon alle. Asiaan tietysti vaikuttaa se, ettei suunnitelmissa ole myöskään lasten hankkimista.
Kiirehtiminen on joka tapauksessa turhaa. Jos aiotaan olla yhdessä loppuelämä, niin kyllä sitä yhteistä aikaa ihan varmasti riittää vaikkei saman katon alle kiirettä pitäisikään.
Kauan. Olen aina yhden ihmisen ihminen, en petä, rakastan jos sanon ja olen todellakin mielelläni yhteen ihmiseen sitoutunut. Mutta en halua asua yhdenkään kanssa. Toisaalta, hyvin monet tuntuvat muuttavan yhteen nopeastikin, lähes yhtä nopeasti kun eroavat. Jotkut eivät muuta teekään, esimerkkejä löytyy julkkiksistakin vaikka kuinka monta. Heidän kannaltaan noloa on tietty se rakkaudesta kaiken tietämisen toitottaminen, että montako kertaa sitä nyt uskottavasti voi toitottaa aina suhteen alussa, ja kun muuttaa yhteen noin kuukauden tuntemisen jälkeen mutta kukin tyylillään.
Siis mitään se ei välttämättä kerro siitä onko toinen tosissaan ja onko suhteessa mitään järkeä. Jos et opi tuntemaan ihmistä muuten, etkä tiedä onko hän tosissaan tai onko suhteessa "mitään järkeä" et kyllä yhteen muuttamallakaan.
Minä haluan pitää oman asuntoni ja asua silti yksin. Siihen on syyt. Mutta se ei muuta tosiaan sitä tosiasiaa että olen lojaali, luotettava, pidän huolta omistani ja rakastan, sekä myös sitoudun. Miksi joku muu ei voisi olla sellainen?
Ehkä jos muuttaisin yhteen, muuttaisin ennemmin harkitsevan ihmisen kanssa, kun sellaisen jolle tosiaan pitäisi muuttaa yhteen jo todistellakseen jotain. Että helposti semmoisen 3-5 vuotta.
Miksi muuten pitäisi asua yhdessä, jos ei ole lapsia eikä olla edes naimisissa?
Täysin samaa mieltä! Meitä ihmisiä on moneksi ja niin on myös eroja siinä miten nopeasti suhdeasioissa etenee. Nopeasti etenevät tuntuvat tekevän sitä usein pelkän tunteen varassa, alkuhuumissaan. Siksi heillä usein suhteet sitten päättyvätkin yhtä nopeasti mitä ovat alkaneet. Harkitsevat ja hitaastilämpeävät taas enemmänkin etsivät hyvää loppuelämän suhdetta siltä kannalta, etteivät anna alkuhuuman sumentaa ajatteluaan.
> Kauanko olisit valmis odottamaan yhteenmuuttoa?
Sanoisin että minimi kohdallani olisi 2 v tiivistä seurustelua.
> Missä vaiheessa alkaisi tuntua siltä että toinen ei ole tosissaan ja että onko suhteessa järkeä?
Minä en näe yhteenmuuttoa ja tosissaanolemista synonyymeinä. Tietysti jos itse toivoo yhteenmuuttamista ja toinen ei halua, niin on se sitten vaikeampi juttu.
Minusta olisi hyvä muuttaa yhteen 1-2 vuoden seurustelun jälkeen. 3-5 vuoden jälkeen alkaisin harkita suhteen jatkoa, jos toinen ei olisi valmis muuttamaan yhteen. Minulla on kuitenkin tarkoitus hankkia perhe, enkä voisi ikuisesti odottaa.
Hmm. Itse olen juuri siinä tilanteessa, että siksi odotamme vielä aika kauan yhteenmuuttoa, koska opiskelemme ja teemme töitä eri paikkakunnilla.
MUTTA, jos mitään opiskeluja/työjuttuja ei olisi esteenä, odottaisin siltikin sen ~ 1-2 vuotta. Olen vain sen henkinen - en tahdo kiirehtiä mihinkään. Tahtoisin seurustella ja tutustua toiseen hyvän tovin, ennen kuin laittaisin hynttyyt yhteen.
Jotkut ihmiset muuttavat heppoisin syin yhteen asumaan. Minulle taas yhteenmuutto on TODELLA iso asia ja rinnastaisin sen lähes yhtä isoksi asiaksi kuin kihlat.
Minun mielessäni kun päätökset elämässäni menevät (elämäni miehen kanssa) näin: yhteenmuutto -> kihlat -> avioliiton solmiminen -> perheen perustaminen. Se on kaikki yhtä isoa tärkeää, merkityksellistä prosessia :)
Koen, että jos muutan miehen kanssa yhteen, tahdon olla varma että seuraava askel on sitten kihlat ja yhteisen elämän perustaminen! Eli tahdon olla mahdollisimman varma, että hän on minulle sopiva ja minä olen hänelle.
Itse koen, etten tahdo asua elämäni aikana kuin yhden miehen kanssa.. En koe sitä kivaksi, jos ihminen kertoo asuneena viiden eri miehen kanssa ja oltuuan kolme kertaa kihloissa ja kahdesti naimisissa.
Voisin odottaa n.3 vuotta, siis ensitapaamisesta laskettuna. Viime kerralla seurustelin miehen kanssa 2,5 vuotta ennen kun muutettiin yhteen ja vuosi kerittiin asumaan yhdessä kun tuli ero.
Olen aina harkinnut varovasti yhteenmuuttoa. Jokainen tyylillään..
Vuosi vähintään riiustelua, parin vuoden päästä voisi hommaa ruveta kehittelemään ja kolmen vuodne päästä miettiä vakavasti että muutetaanko kimppaan vai tehdäänkö jotain muuta. Sitten 5 vuotta kimpassa asumista ihan kaksistaan. Jos sen jälkeen vielä toisen naama miellyttää niin voi harkita kakaroiden tekemistä.
Sä oot varmaan maksimissaan 25vee...
Kuinka kauan kolmekymppisellä naisella on aikaa riiustella ja ihmetellä? Kohta ei enää munasolut irtoile...
Kysyt kuinka kauan kolmekymppisellä naisella on aikaa, no, kolmekymppiseksihän mielletään noin kolmekymppinen. Joten jos puhutaan 28-29-vuotiaasta, niin todella kauan. Hän pystyy sinne 40 vuoden maagiseen rajaan semmoiset 12 vuotta. Tosin 35 ikävuoden jälkeen hedelmällisyys alkaa laskemaan, yksilöllisesti, mutta joillain hyvinkin nopeasti. Joten jos hän ylipäätään on hedelmällinen alun alkujaankaan,- mikäänhän ei takaa sitäkään-, hänellä on 6-7 vuotta aikaa.
Mikäli taas kolmekymppisellä tarkoitetaan kolkyt ja risat naista, niin tuostahan sen voipi helposti laskea. 35-vuotiaalla toki on aikaa vähemmän, EHKÄ, paitsi jos suku on sikiävää, kuten omani, missä lapsia on lähes poikkeuksetta synnytetty neljänkympin jälkeenkin, reilusti, ja jos taas ei, niin voipi olla että jo viidessä vuodessa se on hankalaa.
Keskenmenojen riski kasvaa tietty, mutta ainahan sitä riskejä on. Ei lapsia pidä käydä tekemällä tekemään kiireen takia, koska onhan silläkin väliä, millaisen elämän sitten pystyy antamaan, edes noin alkuunsa (eihän kukaan selvännäkijä sentään ole). Ja kuka on se toinen puolisko, en kävisi millekään tuntemattomalle lapsia vääntämään tai ku**päälle, vain koska pitäisi saada lapsia. Onhan sillä siis hemmetisti väliä, kenelle ne lapset tekee, oli aikaa tai ei! Siinä voi pilata oman ja toisen elämän vuosikymmeniksi, ja tarkoitan toisella lasta itseäään.
Irtoili munasolut tai ei.
Miehillä siittiöiden tuotanto laskee ja erektiovaikeudet ovat ihan yleisesti tiedossa myös. On aivan turhaa kuvitella että jokainen edes 35-vuotias löytää enää itseään yhtään nuorempaa, se on niin harhaa. Suurimmalla osalla 40-vuotiaista miehistä se juna on mennyt jo. Jo ihan siksi, ettei enää kukaan nuorempi nainen huoli. Jos mies on vanha ja siittiöt vähentyneet, nainen on vanha ja hedelmällisyys epävarmaa, voi yhteenlaskettu tulos olla, ettei lapsia tule. Kaikille iällä ei ole merkitystä, mutta sitä on turha pitää itsestään selvyytenä ja mihin ikään saakka tahansa.
En siis ymmärrä miksi tätä toitotetaan aina vain naisten ongelmaksi tai että vain naisten pitäisi miettiä asiaa. Monihan hokee, että mies voi saada lapsia vaikka kuusikymppisenä, mutta niin, voi JOS siittiöt toimii, jos vehje toimii ja JOS löytää naisen: suurin osa ei saa enää pimppiä vaan litsarin poskelle siinä iässä, jos alkaa hedelmällisiä naisia lähestymään. Osalla ei enää seiso ja jos vielä seisoo, on siittiöt kuolleet. Joten, kyllä se vaan koskee miestä ihan siinä missä naistakin, vaikka tälläkin myytillä yritetään pitää yllä valhetta miesten "ikinuoruudesta" ja lisääntymiskyvystä.
Joten. Riiusteluaikaa pitää olla sekä vanhempien että lapsen edun takia.
Kolmekymppisellä on aikaa noin 10 vuotta.
Ja lapsia saadaan ja niillä siunataan, niitä ei missään iässä vaan tehdä, vaikka moni tuntuu näin kuvittelevankin.
Naisilla ja miehillä alkaa hedelmällisyys laskemaan 35 ikävuoden jälkeen mutta on täysin yksilöllistä kuinka nopeasti.
Monet naiset ja miehet voivat saada lapsia vielä 40-50-vuotiainakin. Naiset yleensä eivät tämän jälkeen, mutta oma mummoni synnytti vielä 53-vuotiaanakin. Poikkeuksia siis on.
Kolme vuotta on ihan hyvä aika, kolmekymppisellekin.
Summasummarum. Olen tässä aktiivista seurusteluaikaa käyttänyt 10 vuotta, eikä ole yhtään otollista ehdokasta jäänyt käteen. Jos onneni käy samanlaisena, en löydä seuraavanakaan 10 vuoden aikana sitä sopivaa. huom! En edes etsi täydellistä, vaan sopivaa!
Olen sitä mieltä, että toisen kanssa pitää asua yhdessä, jotta toiseen pääsee oikeasti tutustumaan. Niin kauan kuin ollaan eri osotteissa, annetaan toiselle se turhan ruusuinen kuva itsestä. Saman katon alla se totuus tulee julki. Silläpä olen valmis muuttamaan yhteen vaikkapa puolen vuoden seurustelun jälkeen. Olen kyllä muuttanut yhteen kahden kuukaudenkin jälkeen ja ihan "onnistuneesti". Ero lopulta tuli, mutta vasta siinä maagisessa 1,5-2v vaiheilla.
Olen siis tasan 30vee. En todellakaan ajatellut seurustelevani viittä vuotta ennen kuin keskustellaan lapsista. Enkä todellakaan ajatellut seurustella kahta vuotta eri osotteissa. Jos näin ajattelisi, ehtisin tutustua 10 vuoden aikana noin kolmeen mieheen siten että asuisin heidän kanssaan yhdessäkin.
Kenties strategiani on täysin väärä, sillä olenhan edelleen yksin :(
Taas en muuta koskaan yhteen asumaan. Ollaan oltu suhteessa jo kymmenen vuotta ja asutaan erillään ja suhde toimii hyvin.
Odotin melkein viisi vuotta. Tai no, ne ekat pari vuotta oli ehkä toisin päin, mies odotti minua kun olin nuorempi ja asuin vielä vanhempien luona, mutta sitten kun olin asunut tovin yksin ja "alkuperäisen suunnitelmamme" mukaan olisi ollut aiak harkita yhteenmuuttoa, niin mies alkoikin jarrutella, häntä ahdisti muuttaa senhetkistä toimivaa järjestelyä. Noh, puskin tahtoni tämän kerran läpi kuin pahinkin pirttihirmu, ja sittemmin mies on oma-aloitteisesti sanonut että hyvä, potkua persauksille hän siloin kaipasikin. Vihille vei pari vuotta myöhemmin. Yhdessä on oltu 12 vuotta.
Mutta jos en olisi saanut tahtoani läpi, olisin odottanut pidempään. Niin kauan kuin on tarvis. Mieluummin oikean miehen kanssa yhdessä mutta eri osoitteissa kuin väärän miehen kanssa saman katon alla.
Kavereina vuosi, seurustelu aikaa 4 vuotta, sitten yhteen muutto, 5 vuotta yhdessä asumista, sitten kihloihin, kihloissa 4,5 vuotta ja lopuksi naimisiin.
Riippuu elämäntilanteesta: Ollaanko nuoria ja elämä edessä, ei kiirettä perheen perustamiseen, vai onko tarkoitus hankkia lapsia pian. Itse olen taas vanhempi nainen, ja jos tapaisin miehen, jonka kanssa synkkaisi, voisi hyvinkin käydä niin, että emme muuttaisi saman katon alle ollenkaan, vaan jatkaisimme hamaan tulevaisuuteen seurustelevana parina, kumpikin oman asunnon ja oman vapauden säilyttäen.
No eihän sitä ennen häitä yhteen muuteta.
Itse en tuohon usko kun olen jo yli 20v asunut saman naisen kanssa ja yksi lapsi mutta kihloissa olitu elkein sama aika eikä ole mitään tarvetta naimisiin mennä kun mikää ei muutu ja ainoa mikä muuttuuisi olisi ett avioparilla on elatusvelvollisuus että sillen.
Olen seurustellut noin vuoden. En haaveile yhteenmuutosta. Molempien elämäntilanteet on sellaiset, ettei tähän nyt lapsia. Juuri tuo perhe voisi olla syy muuttaa yhteen, muutoin pärjää hyvin ilman sitä yhteenmuuttoa.
Olen seurustellut vajaa 2 vuotta, mutta poikaystäväni ei ole vielä valmis muuttamaan yhteen. En voi mitään sille että minua sattuu ja tuntuu että en riitä, ja sattuu katsella kun muut pariskunnat muuttavat yhteen kokoajan paljon lyhyemmän yhdessäolon jälkeen. Poikaystäväni tuntuu ottavan kaiken aiheeseen liittyvän keskustelun painostuksena, ja olemme riidelleet tästä useamman kerran, vaikka olen halunnut vain keskustella. Pelkään että tämä tuhoaa parisuhteemme. Mitä voisin tehdä? Help, please!
Minusta tässä asiassa ei ole oikeaa eikä väärää tapaa. Itse olen aika varovainen, joten en usko, että ainakaan alle 6 kk:n tuntemisen perusteella muuttaisin yhteen.
Itselläni on lapsia, joten lasten takia on erittäin epätodennäköistä, että muuttaisin miehen kanssa yhteen niin kauan, kun lapset asuvat kotona. Seurustelu onnistuu hyvin viikonloppuisin, kun lapset ovat isänsä luona. Jos/kun yhdessä olisi niin kivaa, että yhteiselämäkin onnistuisi, niin sitten vasta saman katon alle, kun lapset ovat omillaan. Tämä tarkoittaa sitä, että 5-7 vuotta asun YH:na.
Minusta on hyvä tutustua toiseen ennen yhteenmuuttoa. En myöskään halua kevyin perustein vaihtaa paikkakuntaa tai laittaa omaa kotiani myyntiin. Kunnon vanhanaikainen seurustelu ja toisiinsa tutustuminen sopii mainiosti
Olisin valmis odottamaan sitä lopun ikäni, eli koskaan en haluaisi muuttaa yhteen.
Minä ja mieheni olemme olleet yhdessä kaksi vuotta ja asumme yhä omissa asunnoissamme. Mieheni haluaa ehdottomasti muuttaa yhteen, eikä muutenkaan kestä kovin hyvin "yksinoloa". Minä taas voisin lopun ikäni asua erillään, koska en usko, että suhteemme paranee yhdessä asumisesta. Koen päinvastoin, että yhdessä asuminen muuttaisi suhteemme arkiseksi ja kaikki arjen paineet (työelämä eritoten) rassaisivat suhdettamme.
Hankala tilanne. En osaa tähän muuta sanoa. Kun tutustuimme, toin kyllä esiin, etten välttämättä halua asua saman katon alla. Mutta kun suhde etenee, niin tilanne muuttuu, eikä sillä mitä on sanottu joskus olekaan merkitystä enää.
Tein exäni kanssa sen virheen, että muutimme yhteen jo kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Ei ollut hyvä juttu.
Nykyiseni kanssa olemme keskustelleet asiasta ja en todellakaan ole valmis muuttamaan hänen kanssaan saman katon alle. Olemme seurustelleet vasta 5kk. Katsotaan parin vuoden päästä asiaa uudestaan.
useimmat muuttavat yhteen käytännön syistä. jo vuokrat rupeavat olemaan (etenkin pk-seudulla) sen verran korkeita pienissä asunnoissa, että samalla rahalla saa isomman ja enempi populaa saman katon alle.
elintasokustannukset (valitettavasti) ovat ruvenneet määrittelemään myös ihmissuhteiden etenemistä ja yhteenmuuttojen määrää.
onko ihmekään, että erotaan herkästi?
itse olen päättänyt asua nyt yksin, ihan vaan kissojeni kanssa pööpöillen ja töissä käyden. rahallisesti tiukempaa, vaan oman hyvinvoinnin vuoksi kannattaa.
yhteenmuuttoa suunnitellessa kannattaa sydämen lisäksi kuunnella järkeä ja ajatella myös tulevaisuutta :)
"Missä vaiheessa alkaisi tuntua siltä että toinen ei ole tosissaan ja että onko suhteessa järkeä?"
Ei missään, sillä mielestäni tosissaan voidaan olla myös vaikka ei asuta saman katon alla. Jossain vaiheessa tietty varmaan alkaisi tuntumaan, onko tämä sitä mitä kaipaan, jos toisella on kovin erit tarpeet/suunnitelmat.