Taas sama kuvio. Jatkunut jo niin pitkään, ettei kohta enää tule yllätyksenä. Joka päivä sama virsi; koskaan et tiedä millä tuulella mies tulee kotiin. Ihan sama onko töissä ollut rankkaa, rahakuviot perseellään, nälkä tai tietokone jumittaa. Tiuskintaa, rumasti puhumista jne.
Tänään taas samaa rataa. On sentään joulu ja ajattelin, että tänään syötäisiin perheen kesken, kun eilinen meni sukuloidessa ja huominenkin. Mies lähti pikaiseen käymään asioilla, kuten pyysin. Soitin vielä ja kysyin natsaako, se mitä lähti hakemaan. Puhelimessa hyvin tyly sävy. Laittoi viestiä, ettei löydä kyseistä asiaa ja soitin perään.. taas tiuskintaa ja nyt sanoin etten jaksa tuota äänensävyä.
Kas, ukko tuli kotiin ja oli kuin myrskynmerkki. Sanoin asiasta ja kas, se olinkin MINÄ, joka olin pilannut hänen päivänsä sillä puhelulla...?!
Niin siinä sitten sain taas kuulla kunniani. Hajosin aivan täysin. Jäi joululounaan teko kesken, en enää jaksanut...
Eikä mitään merkkiäkään lohduttamisesta. Ukko marssi keittiöön, lappasi ruokaa lautaselleen ja söi itsekseen hyvällä mielellä pelaten koneensa ääressä.
Ei tajunnut vaikka sanoin pahoittaneeni mieleni. Haukkui hulluksi, kun halusin mielummin olla yksin, kun kuunnella sättimistä..
Nyt kostaa pojalleni (edellisestä suhteesta) piikittelemällä hänelle ja komentamalla ihan turhasta. Meillä on yhteinenkin lapsi, joka on nuorempi ja sen varjolla saa tehdä mitä vaan...
En todellakaan tiedä mitä enää tehdä. Ehkä kuulostaa jonkun korvaan turhalta, mutta samaa kestänyt jo niin kauan.
Mies ei suostu kodista lähtemään, koska vuokra-asunto on molempien nimissä... En siis saa häntä täältä ulos jos haluaisin erota, mutta en tahdo itse muuttaa, kun olen muuttanut niin usein jo ja poika on vihdoin saanut ystäviä ja koulukin ihan vieressä...
Tänään taas samaa rataa. On sentään joulu ja ajattelin, että tänään syötäisiin perheen kesken, kun eilinen meni sukuloidessa ja huominenkin. Mies lähti pikaiseen käymään asioilla, kuten pyysin. Soitin vielä ja kysyin natsaako, se mitä lähti hakemaan. Puhelimessa hyvin tyly sävy. Laittoi viestiä, ettei löydä kyseistä asiaa ja soitin perään.. taas tiuskintaa ja nyt sanoin etten jaksa tuota äänensävyä.
Kas, ukko tuli kotiin ja oli kuin myrskynmerkki. Sanoin asiasta ja kas, se olinkin MINÄ, joka olin pilannut hänen päivänsä sillä puhelulla...?!
Niin siinä sitten sain taas kuulla kunniani. Hajosin aivan täysin. Jäi joululounaan teko kesken, en enää jaksanut...
Eikä mitään merkkiäkään lohduttamisesta. Ukko marssi keittiöön, lappasi ruokaa lautaselleen ja söi itsekseen hyvällä mielellä pelaten koneensa ääressä.
Ei tajunnut vaikka sanoin pahoittaneeni mieleni. Haukkui hulluksi, kun halusin mielummin olla yksin, kun kuunnella sättimistä..
Nyt kostaa pojalleni (edellisestä suhteesta) piikittelemällä hänelle ja komentamalla ihan turhasta. Meillä on yhteinenkin lapsi, joka on nuorempi ja sen varjolla saa tehdä mitä vaan...
En todellakaan tiedä mitä enää tehdä. Ehkä kuulostaa jonkun korvaan turhalta, mutta samaa kestänyt jo niin kauan.
Mies ei suostu kodista lähtemään, koska vuokra-asunto on molempien nimissä... En siis saa häntä täältä ulos jos haluaisin erota, mutta en tahdo itse muuttaa, kun olen muuttanut niin usein jo ja poika on vihdoin saanut ystäviä ja koulukin ihan vieressä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jospa ensimmäiseksi lopettamisen sen passaamisen ja palvelemisen. Laita jatkossa ruokaa vain itsellesi ja lapsillesi, jos miehesi haluaa syödä niin saa opetella käyttäytymään ihmismäisesti. Minkä takia ivalliselle haukkujalle pitäisi oikein pöytäkin kattaa valmiiksi...?
Jos taas ei moista sotatilaa eli pelleilyä jaksa aloittaa, voisi kysyä miestä silmiin katsoen että minkä vuoksi te oikein olette yhdessä kun mies ei kerta selvästikään rakasta sinua ollenkaan. Vastaus voi tietysti olla tylyä tekstiä. Mutta ehkä sitten kannattaa ottaa jo sossuun yhteyttä. Kyllähän sellaisessa tilanteessa missä on lapsia se on yleensä se mies joka sieltä asunnosta pellolle lentää, eikä suinkaan nainen ja lapset.
Yksi mahdollisuus on että mies on masentunut. Olen itse kokenut sen että äksy ja raivokohtauksia saava mies muuttuu luonteeltaan aivan toisenlaiseksi kun alkaa syömään SSRI-lääkkeitä. Ehkäpä voisikin kysyä häneltä että pitäisiköhän hänen käydä lääkärissä että saadaan se mielentila arvioitua, kun selvästikin siinä on häikkää.
Tuota masennusta olen itsekin kysynyt ja on osittain sen myöntänytkin, kun on ajautunut rahallisesti pahaan jamaan -osittain omaa tyhmyyttään ja aikani olen auttanut, mutta ei omatkaan rahat kaikkeen riitä.
Valittaa myös läheisyyden puutteesta, mutta rehellisesti voin sanoa ettei tee mieli mennä lähelle, kun paskaa saa takaisin.
Seksiä toki pitäisi olla antamassa joka käänteessä, mutta eipä sekään enää nappaa, kun mitään nättiä et kuule.
Kun tästä sanoin, sanoi ettei ole sellainen, joka kehuu joka asiasta. Edes se kiitos, kun on ruoka pöydässä, olisi iso asia.
Itse olen kokenut kaksi pahahkoa masennusta molempien synnytysten jälkeen. Jälkimmäiseen päästiin puuttumaan ajoissa, kun edellisellä kerralla meni niinkin pahaksi. Mies on sitä mieltä että masennus on sääliä eikä siihen tarvitse apua hakea. Tässäkin siis umpikuja.. Enkä pysty miestäni huijaamaan lääkärille.
Olen myös kokeillut tuota etten tekisi ruokaa.. Nykyään aika pitkälti meillä on omat ruuat. Miehen ruuat ovat miehen ruokia, minun ruuat ovat minun ja lasten.
Tänäänkin oli lopulta oikein mukava (no, ei todellakaan) istua pöytään lasten kanssa "nauttimaan" jouluateriaa.
Aterian jälkeen vietin pari tuntia poikani seurassa, jotta saisin edes hänelle paremman mielen. Ja tulin siinä itsekin paremmalle tuulelle. Tämän jälkeen sain moitteita siitä, että olin vain toisen lapseni kanssa. "sulla on kaksi lasta edelleen!"
Jopa koiran lenkittämisestä saan moitteita (en suinkaan aina, mutta ikävän usein), kun "vain lähden ja olen melkein tunnin poissa"...
Hm, tuo onkin tosi paha dilemma että mitä tehdä jos miehellä tosiaan on masennus, mutta hän ei ylpeydeltään pysty sitä myöntämään. Taisi eksälläni olla vähän sama juttu, eli kun itsekin olen masennuksesta kärsinyt jo lähes koko elämäni, niin hänelle ei varmaan juolahtanut mieleenkään että hänKIN olisi masentunut. Eihän se täsmälleen samalla tavalla kaikilla ilmene, ja hänellä se oli nimenomaan sitä räjähtelyherkkyyttä eli pienistäkin asioista veti heti pultit (enkä todellakaan häntä mitenkään ärsyttänyt, eli onnistui raivoamaan vaikka keskenään).
Ei kai voine kuin puhua järkeä että perhe-elämän ei kuulu olla tuollaista että yksi hallitsee sitä oikutteluillaan ja kiukutteluillaan; kaikkein paras olisi kai jos olisi joku yhteinen tuttu joka huomauttaisi miehelle että sinustahan on tullut piru ihmiseksi. Paitsi jos on jo pitkään ollut tuollainen, niin vaikeahan sitä on nähdä, ympäristö tulee jotenkin "sokeaksi" sitä mukaa kun tilanne venyy ja vanuu.
Jotkut alkoholistit ovat menneet itseensä kun puoliso on tehnyt selväksi että suhde ei jatku jos ei muutosta tapahdu, mutta miten lienee sitten masentuneen kanssa. Itsepetosta siihenkin voi liittyä tosiaankin kun jos ei sitä suostu myöntämään että on masentunut.
Tunnistan tilanteen. Ei parane kuin eroamalla valitettavasti. Olen ollut miehen roolissa kuvaamassasi tilanteessa.
Miehesi haluaa erota muttei ymmärrä sitä eikä osaa olla rehellinen. Huonolla käytöksellä tiedostamattaan ajaa sinua tekemään päätöksen.
Mitä nopeammin eroatte sen parempi lapsille. Lapset ovat jatkuvasti varpaillaan teidän välien vuoksi.