Olemme olleet yhdessä vaimoni kanssa n.10 vuotta ja puolitoista vuotta sitten menimme naimisiin. Meillä on 3 ja 7 vuotiaat lapset. Pitkin suhdetta vaimoni puolelta on aika-ajoin ollut epävarmuutta, olemmeko oikeita toisillemme. Molemmille tämä on myös käytännössä ensimmäinen seurustelusuhde. Myös tämä asia on varmaankin rassannut puolisoani. Itse taas ajattelen, että olemme saaneet rauhassa kasvaa yhteen ilma minkäänlaisia menneisyyden paineita. Pidän sitä rikkautena, jonka voi hyvällä tuurilla saada kerran elämässä. Toki ymmärrän, että se voi olla myös väärä valinta, mutta luulisi sen tulevan esille jo alkumetreillä.
Pitkin syksyä meillä molemmilla on ollut srtessiä minullä töistä ja vaimollani opiskeluista. Olemme alkaneet riidellä mitättömistä asioista ja toisinaan ne ovat päättyneet eropuheisiin. Vaimollani on "ominaisuus" sulkeutua ja olla hiljaa riitatilanteissa. Myönnän itse olevani aika kärkäs sanomisissani ja olen sitä saanut useasti katua ja pyydellä anteeksi jälkeenpäin. Mielestäni toisen sulkeutuminen vain pahentaa tilannetta. Olemme saaneet tähän päivään asti asiat aina sovittua ja sopimisen jälkeen elämä on aina tuntunut mukavalta ja tulevaisuus valoisalta (ainakin minun puolelta). Kuitenkin sama levy on alkanut pyöriä liian usein.
Matkustimme perheeni kanssa vaimoni kotiin (anoppilaan) joulua viettämään. Mielestäni elämä oli mallillaan ja kaikki hyvin. Istun vaimoni kanssa joulusaunassa ja aloimme keskustella hyvässä hengessä meidän suhteesta, missä ollaan, ollaanko onnellisia ja mihin ollaan menossa. Vaimon puheista alkoi taas paistaa läpi epävarmuus. Seuraavana päivänä jatkoimme keskustelua ja kun pääsimme avioeroon asti, vaimoni pamautti ilmoille tiedotteen, että hän on päättänyt lopultakin ottaa aikuisten oikeasti avioeron!! Minun oli pakko matkustaa kotiin samana päivänä, koska en halunnut olla paikalla, kun joulupäivänvieraat tulevat. Ennen hiukan arka ja epävarma nainen oli muuttunut hetkessä täysin minulle vieraaksi ihmiseksi. Nyt en saa häneen enää minkäänlaista otetta, yhteyttä tms. Ei vastaa viesteihin puheluihin jne... Tulee kotiin sitten kun tulee?!?
Tunnen oloni nyt hylätyksi ja hyväksikäytetyksi. Koko syksyn "kiireajaksi" oli minun äitini hommattu tänne lastenhoitajaksi, jotta rouva saa rauhassa opiskella, kun minä olen mahd. työmatkoilla. Koko meidän yhdessäoloajan hän on opiskellut. Penniäkään ei ole tarvinnut opintolainaa ottaa, eikä yhtään laskua maksaa. Paperit tuli joulun alla kouraan ja kauan odotettu valmistuminen. Keväällä vielä pieni täydennys opintoihin ja avot! Työelämään!! Mihin sitä enää duunarimiestä tarvii, kun pääsee hänen sanojensa mukaan "oman henkisten" ihmisten, eli akateemisesti koulutettujen pariin.
Pitäisikö minun vielä yrittää? Rakastan häntä vieläkin. Hän minua??? Vai pitäisikö tovottaa tervemenoa opettelemaan karua arkea kantapään kautta. Olisin mielelläni jakanut taakkaa perheen taloudesta hänen kanssaan. Olinhan käytännössä kustantanut hänen koko opiskeluajan elämisen.
Pitkin syksyä meillä molemmilla on ollut srtessiä minullä töistä ja vaimollani opiskeluista. Olemme alkaneet riidellä mitättömistä asioista ja toisinaan ne ovat päättyneet eropuheisiin. Vaimollani on "ominaisuus" sulkeutua ja olla hiljaa riitatilanteissa. Myönnän itse olevani aika kärkäs sanomisissani ja olen sitä saanut useasti katua ja pyydellä anteeksi jälkeenpäin. Mielestäni toisen sulkeutuminen vain pahentaa tilannetta. Olemme saaneet tähän päivään asti asiat aina sovittua ja sopimisen jälkeen elämä on aina tuntunut mukavalta ja tulevaisuus valoisalta (ainakin minun puolelta). Kuitenkin sama levy on alkanut pyöriä liian usein.
Matkustimme perheeni kanssa vaimoni kotiin (anoppilaan) joulua viettämään. Mielestäni elämä oli mallillaan ja kaikki hyvin. Istun vaimoni kanssa joulusaunassa ja aloimme keskustella hyvässä hengessä meidän suhteesta, missä ollaan, ollaanko onnellisia ja mihin ollaan menossa. Vaimon puheista alkoi taas paistaa läpi epävarmuus. Seuraavana päivänä jatkoimme keskustelua ja kun pääsimme avioeroon asti, vaimoni pamautti ilmoille tiedotteen, että hän on päättänyt lopultakin ottaa aikuisten oikeasti avioeron!! Minun oli pakko matkustaa kotiin samana päivänä, koska en halunnut olla paikalla, kun joulupäivänvieraat tulevat. Ennen hiukan arka ja epävarma nainen oli muuttunut hetkessä täysin minulle vieraaksi ihmiseksi. Nyt en saa häneen enää minkäänlaista otetta, yhteyttä tms. Ei vastaa viesteihin puheluihin jne... Tulee kotiin sitten kun tulee?!?
Tunnen oloni nyt hylätyksi ja hyväksikäytetyksi. Koko syksyn "kiireajaksi" oli minun äitini hommattu tänne lastenhoitajaksi, jotta rouva saa rauhassa opiskella, kun minä olen mahd. työmatkoilla. Koko meidän yhdessäoloajan hän on opiskellut. Penniäkään ei ole tarvinnut opintolainaa ottaa, eikä yhtään laskua maksaa. Paperit tuli joulun alla kouraan ja kauan odotettu valmistuminen. Keväällä vielä pieni täydennys opintoihin ja avot! Työelämään!! Mihin sitä enää duunarimiestä tarvii, kun pääsee hänen sanojensa mukaan "oman henkisten" ihmisten, eli akateemisesti koulutettujen pariin.
Pitäisikö minun vielä yrittää? Rakastan häntä vieläkin. Hän minua??? Vai pitäisikö tovottaa tervemenoa opettelemaan karua arkea kantapään kautta. Olisin mielelläni jakanut taakkaa perheen taloudesta hänen kanssaan. Olinhan käytännössä kustantanut hänen koko opiskeluajan elämisen.
Vastaukset 99
Vanhimmat
huhhuijaa mikä muija.
anna mennä, tuo epävarmuus ei häviä minnekään hänen puoleltaan jos hän on jo noinkin kauan asiasta maininnut. Kuulostaa todella siltä, että hän on hyväksikäyttänyt ja elänyt siivelläsi "pakosta", että saa omat asiansa järjestykseen ja voi sitten viimein lähteä elättämään itseään.
käsittääkseni sinulla on mahdollisuus vaatia oikeusteitse kompensaatiota siitä, että olet häntä elättänyt opiskeluaikana, jos ero tulee. Kannattaa tarkistaa asianajajalta.
Kuulosta täysin siltä, että teidän suhteessa ei ole mitään tekemistä rakkaudella vaan eukko on ottanut taloudellisesti hyödyn irti ja nyt jättää kun ei sitä enää tarvitse.Käytti sua hyväkseen ja karkeasti.Ota omat rahat takaisin ja pidä lapset!
Toki vaimoni puolustukseksi täytyy sanoa, että hän on pitänyt meidän kodista ja lapsista hyvää huolta. Meillä on ollut todella hyviäkin hetkiä, mutta en ole täysin varma, onko se ollut hänen puoleltaan täysin aitoa. Koko historiaa täällä ei voi kirjoittaa, eikä kuulukkaan, mutta tämä on tietysti vain minun näkemys tapahtumien kulusta.
Kuitenkin tähän prosessiin antaa lisämausteeksi se, että tämä on lähes suora kopio hänen isosiskonsa menneisyydestä. Siskonsa edellinen mies sai jäädä välittömästi, kun hän valmistui ja sai työpaikan. No tällähän ei tietystikkään ole mitään tekemistä meidän tilanteen kanssa, kun siitä mainitsin. Mutta sisko on vaimolleni todella läheinen ja väittäisin, että se vain madaltaa kynnystä eroamiseen. Kun vaimoni aikanaan puhui, mitä siskonsa oli keronut ja mitä kuulin suoraan häneltä itseltäänkin ovat lähes kirjaimellisesti samoja fraaseja, mitä nyt saan itse kuulla. "Mitään en kadu", "on meillä ollut hyviäkin hetkiä", "ehkä et kuitenkaan ole se oikea" jne... Viime aikoina olen saanut kuulla hehkutusta siitä, kuinka ihanaa ja onellista vaimoni siskolla on uuden miehen kanssa ja kuinka ihana ja mahtava seurustelusuhde myös väimoni hyvällä ystävällä on lähtenyt käyntiin. Meillä ei kuulemma koskaan ollut sellaista alkuhuumaa. Minun mielestä oli! Kysyinkin vaimoltani, että miten luulet ulkopuolisten näkevän meidän suhteen? Nyt kun olen muutamalle lähimmälle ystävälle asiasta kertonut, järkytys on ollut suuri. "Tehän olette aina niin onnellisen ja läheisen näköisiä". Itse olen enimmäkseen onnellinen ollutkin, eikä se minun puolelta ole ollut mitään esittämistä, vaan olen ollut aidosti onnellinen ja ylpeä vaimostani.
En halua aikaansaada massiivista riitaa tms. tästä eroprosessista (jos se nyt todella käyntiin lähtee). Vaimoni on vielä vanhempiensa luona "tukijoukkojensa" parissa. Itse yritän itsekseni pähkäillä tulevaisuutta kotona. Onneksi jonkinlainen yhteys ollaan saavutettu, mutta minua harmittaa valtavasti se, että en voi/saa olla puolustamassa itseäni ja avioliittoa, vaan vaimo on jääräpäisesti ottanut kaikki langat tässä asiassa omiin käsiin. Jokunen langanpää on vielä ilmeisesti annettu tukijoukoille. Siltä ainakin tuntuu.
Sen verran minulla oli itsesuojeluvaistoa naimisiin mennessä, että halusin tehdä avioehdon, joka suojelee eron tullessa minun ja vaimon nimissä olevaa omaisuutta. Perustelin asian itselleni ja vaimolleni siten, että jos avioliitto menee niin, kuin se on instituutiona tarkoitettu menevän, koko paperilla ei ole mitään merkitystä. Talot ja autot on luonnollisesti minun nimissä, koska olen ne itse joutunut kustantamaan. No oikeastaan lähes kaiken muunkin. Tässä kohtaa varmaan monet älähtää vaimon osuudesta lasten ja kodin hoitamiseen. Toki vaimollani on siinä asiassa ollut suurempi rooli, mutta olen kyllä siinäkin asiassa osuuteni hoitanut.
Kaikesta huolimatta pidän ensisijaisena tavoitteena avioliittomme pelastamisen. Uskon kaikesta huolimatta, että vaimollani on niitä aitojakin tunteita mukana minua kohtaan. Hän kuitenkin ihailee suuresti korkeasti koulutettuja "älykkäitä" ihmisiä, joilla on suhteita merkittäviin ja tunnetuihin henkilöihin. Onneksi itse saan kuulua siihen tavalliseen rahvaaseen, joka oikeasti voi olla itsestään ja tekemisistään ylpeä ja pitää ne oikeasti tärkeät rattaan pyörimässä tämän yhteiskunnan hyväksi. Valitettavasti voin kokemuksesta kertoa, että nuo aikaisemmin mainitsmani "älykkäät" ihmiset ei sitä tunnu tajuavan. Toki tuo katkera kommentti koskee vain niitä älykköjä joihin olen henk. koht. törmännyt. Se voi olla huono yhtälö, kun älykäs, kaksihaaraisen kielen omistava henkilö sähisee jalustaltaan vaikutuksille altiin ihmisen korvaan. Oli ehkä rumasti sanottu, mutta joskus vain tuntuu tosi pahalta.
Kun vain saisi sen pään käännettyä meidän yhteistä tulevaisuutta kohti. Katsottais molemmat peiliin ja sen jälkeen toisiamme, niin hyvä tulis.
Tuli monenlaisia ajatuksia lukiessa kertomaasi. Mútta loppujen lopuksi, onkohan hyvä asia yrittää pelastaa liittoanne? Suurempi onni luultavasti odottaa sinua jonkun muun naisen kanssa. Nyt olet tietysti hirveän surullinen ja suru vie aikansa. Mutta selviät kyllä niinkuin sadattuhannet muutkin eronneet. Onneksi olet huolehtinut omaisuudestasi avioehdoin. Lämpimät halaukset ja onnentoivotukset!
Anna vaimon mennä nyt jos on mennäkseen. Tälläkin palstalla joku joskus kertoi, että ihan tarkoituksella venyttää eron hakemista siihen kunnes valmistuu, että eipä tuo hyväksikäyttäminen mitenkään erikoista ole. Vaimolla on ollut syynsä pitää sinut messissä näin kauan ja nyt olet tarpeeton. Ei sillä ole rakkauden kanssa yhtään mitään tekemistä. Asia on juuri kuten kirjoitat, et kelpaa enää kun et ole akateeminen.
Pahoittelen, mutta näyttää siltä että avioliittosi ei ole pelastettavissa. Olet ollut hölmö kun olet suostunut vedätettäväksi, mutta kiitä itseäsi avioehdon sopimisesta..voimia.
Itse näen tuon siten, että vaimosi "haluaa kokea muuta". Toinen ihminen, elämää, miten yksin pärjää, omaa aikaa jne. Ette ole ensimmäinen pariskunta joiden ensimmäinen suhde karahtaa kiville. Suurimmalla osalla se taitaa niin mennä.
Anna nyt itsellekin tuo mahdollisuus ja ota se näkymätön köysi kaulastasi ja ajattele omaa elämää, yksin. Näet erilaisia ihmisiä/naisia jotka voivat pysäyttää sinut ja useita joiden ohitse kuljet.
Ensin sun pitää selvittää itselles tuo eroprosessi ennenkuin voit alkaa uutta suhdetta miettimään.
Kiitokset kommenteista ja tuesta. Haluan kuitenkin kuulla kasvokkain vielä nykyisen vaimoni kommentit tilanteeseen, ilman ulkopuolisia vaikuttajia. Se on kyllä totta, että hyväksikäytön tunnusmerkit ovat täyttyneet. Eroilmoituksen yhteydessä hän sanoi, että "oli tarkoitus katsoa vielä kevät ja tehdä päätös vasta sitten". Niin kuin alkuperäisessä viestissäkin mainitsin, keväällä on vielä täydennys hänen opintoihinsa, joten olisiko lie tähdännyt eroilmoituksen siihen sitten siihen?? Tuskin hän sitä myöntää ja en voi koskaan olla varma suuntaan tai toiseen.
Jokatapuksessa, jos päätetään vielä yrittää, luottamuksen saaminen vaatii todella paljon töitä. Se voi olla liian suuri haaste ratkaistavaksi hänelle ja minulle. Takavuosien aikana on ollut hänen puolellaan muutamia pikku ihastuksia, mitkä hän on kaikki saanut anteeksi. Huomaan nyt itsekin, että loppujenlopuksi se olen ollut minä itse, joka on sen luottamuksen häneen joutunut uudestaan rakentamaan. Olen ollut sokeasti rakastunut!! Ja valitettavasti olen vieläkin.
Hänen lapsuudenkotinsa on hyvä, mutta valitettavasti ne elämän perusohjeet on sieltä jäänyt saamatta. Hänen isosiskonsa on vahva persoona, joka tekee mitä haluaa. Lapsuutensa vaimoni onkin elänyt siskonsa varjossa arkana hiirulaisena tehden kaiken, niinkuin siskonsa sanoo. Meidän suhteen myötä hän on mielestäni saanut tilaa kasvaa ihmisenä ja kasvattaa omaa itsetuntoaan. Nyt kuitenkin kun itsetunto on kohdallaan, on aika lähteä. Tuon voimavaran, kun saisi kohdennettua parisuhteeseen!!!
No nyt rouva suvaitsi lopultakin tulla kotiin. Mieli oli hiukan muuttunut eroamisen suhteen, ei toki peruuttanut täysin kantaansa. Olen tässä nyt miettinyt ja pähkäillyt asioita ja jollakin tasolla huomasin itsekin valmistautuvani vaihtoehtoon erosta. Ehkä se ei kuitenkaan ole niin huono vaihtoehto. Tätä perustelen sillä, että tajusin koko avioliitto instituution merkityksen tänä päivänä olevan täysin merkityksetön. Eroaminen on tehty niin helpoksi ja ainakin kumppanin tapauksessa moraalinen vastuu tuntuu olevan aika löyhä. Nykyään tuntuu, eroamiseen oikein kannustetaan. Saadaan uusia kokemuksia, kun ollaan mahd. monen eri kumppanin kanssa. On se elämä sitten yhtä alkuhuumaa!! Ei muuta kuin porukalla palastelemaan itteensä pitkin maailmaa. Puhutaan lasten eduista jne. jne. Pahasti näyttää siltä, että taustalla on kuitenkin ensisijaisena oma mukavuudenhalu. Pahasti myös kalskahtaa korvaan kommentti, että "lasten vuoksi" kaikkea ei voi tehdä niin kuin itse haluaa! Lasten vikako se on? Minä minä minä ja minun tarpeet!!! On minullakin tarpeet, mutta myös ns. kristilliset periaatteet, joita olen tähän asti pitänyt ohjenuorana varsinkin avioliiton suhteen. Avioliiton kuuluisi suojella pariskuntaa jopa heiltä itseltään. Sitä kai ne alamäkipuheet siinä alttarilla käsittääkseni tarkoitti.
Jos tämä tästä eroksi lopulta äityy, olen luvannut itselleni erota välittömästi kirkosta, enkä kovin helpolla ketään naista lähelleni päästä. Ei ole tarkoitus yleistää ja haukkua kaikkia naisia yhden kokemuksen perusteella. Tämä vaan sattuu niin ***tanasti ja ärsyttää tuollainen moraalittomuus.
Onneksi puhevälit on kuitenkin kunnossa, eikä tarvitse keskustella isolla fontilla. Mutta kuten eräs ystäväni sanoi häittemme alla, "naimisiinmeno on ensimmäinen askel kohti avioeroa". Tätä ohjetta taidan alkaa jakamaan itsekin eteenpäin. Lapsilleni opetan, että älkää ikinä päästäkö ketään niin lähelle, että pääsee satuttamaan. No ei vaiskaan. Kai ne sen tajuaa itsekin, kun saa hyvän mallin löyhin perustein ja mukavuudenhaluisena tehdystä avioerosta. Itse aion jatkaa moniongelmaista elämääni mahd. normaalisti. (moniongelmainen elämä = normaali arki).
-> Hente
Meilläpäin tuollaista kutsutaan kusettamiseksi ja hyväksikäyttämiseksi, otan osaa.
Joskus tuo naisten kataluus on suorastaan uskomatonta.
Itse olen kuullut samanlaisia vihjauksia avioliiton toimimattomuudesta pitkin syksyä. Mutta taistelin ja sain vaimon vielä yrittämään.
Muutama kuukausi menikin hyvin, mutta sitten jouluna kuulin että hän oli pettänyt minua. Liitto päättyi siihen yli 20 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen.
Samalla päättyi myös pettäjä miehen avioliitto, jossa myös kolme lasta.
Nyt olemme lasten kanssa asumassa meidän yhteistä kotia, äiti muuti pois. Virheeni oli etten päästänyt vaimoa ensi kerralla menemään. Kun pettäminen tuli ilmi niin lapsetkin katkaisivat välinsä äitiin täysin. Lapset ovat onneksi täysiikäisiä tai lähes ja tekevät itse omat päätöksensä.
Vaimoni ei ole pyytänyt anteeksi minulta eikä lapsilta, vaan on pahoitellut tekoaan jokaiselle lapselle lähettämällään tekstarilla.
Kova paikka mutta toivottavasti tämä tunneli joskus loppuu.
On näköjään omat tunteet niin pinnassa, että unohtui kertoa oman tarinan opetus: Päästä irti ajoissa ettei mene liian sotkuiseksi.
Olemme nyt päättäneet käydä parisuhdeterapiassa ja selvittää itsellemme ja toisillemme, mistä tässäkaikessa on kysymys. Itselleni olen tehnyt selväksi, että kumpikin vaihtoehto on mahdollinen ja tämä sama kanta on myös vaimolla. Meillä on nyt hyvä ja avoin keskusteluyhteys. Oikeastaan kun olen itsekin hillinnyt itseäni, ei keskustelut ole ajautuneet riidaksi. Tämäkin voi olla yksi syy ongelmiin, eli ongelmatilanteiden purkaminen on päätynyt riitaan ja vaimollani on tapana sulkeutua riitatilanteissa => ongelmat on sitä myöden jäänyt selvittämättä => ne tulee selvittämättöminä aina uudestaan eteen.
Kuten jo aikaisemmissa viesteissäkin mainitsin, olen tämän kriisin myötä olen löytänyt itsestäni "huonoja" puolia, jotka haluan itsestäni korjata/siivota pois. En tee sitä korjatakseni/pelastaakseni avioliittoa, vaan ihan oman itseni vuoksi. Toki siitä varmasti on apua myös siihen, jos yhdessä päätämme jatkaa.
Juttelemme ja selvitämme välimme kuntoon keskenämme ja ulkopuolista apua käyttäen, oli lopputulos sitten mikä hyvänsä. En halua riitaisaa eroa, vaikka välillä ottaa pattiin ihan tosissaan. Lasten etu on etusijalla, eivätkä he ole ansaineet nähdä/kuulla enää yhtäkään turhaa riitaa. Korkki saa pysyä nyt totaalisesti kiinni x ajan, vaikka ei se ole mielestäni ongelma ollut tähänkään asti. Haluan vain pitää mielen terävänä tämän prosessin ajan.
Haluan vielä korostaa, että tämä on vain meidän tarinamme ja vain minun kertomana. Toisella osapuolella on aina omat näkemyksensä tilanteessa ja olen nyt päässyt vähän paremmin itsekin kiinni niihin katsomalla ensin itse peiliin. Tarinoita ja mielipiteitä on niin monta erilaista, kuin on kertojaakin (klisee). Mutta on varmaankin myös kokemuksia, että on tullut meidän kriisin kaltainen pysähdys elämään ja siitä on saatu aikaiseksi uusi ja parempi alku tulevaisuudelle yhdessä. Ei ihmisen persoonallisuutta tarvitse toisen vuoksi muuttaa, mutta täytyyhän suodattimistakin joskus ***kat joskus puhdistaa, että ne vehkeet toimii oikein ja paremmin :)
Katsotaan nyt miten käy, mutta katsotan aikansa ja jatketaan elämää!!
Kaksi kuukautta kulunut ensimmäisestä viestistä. Mutkaista ja mäkistä on ollut. Kun menee hyvin, niin sitten kanssa menee hyvin. Keskustelu on avointa ja rakentavaa. Sitten käydään yhtäkkiä vaimo häipyy pitkille kävelylenkeille ja kun pariin tuntiin ei ala kuulua, puhelin on varattua, kun yritän tavoitella ja ihmetellä, missä on. En halua kyttäillä, enkä tutki kännykkää yms. Sovimme muutama viikko sitten, että jatkamme yhteistä elämää ja minulle vannottiin ja vakuuteltiin, että haluaa pelastaa avioliiton, koska se on niin "arvokas" ja lastenkin etu on, että yhdessä pysytään. Niin minunkin mielestä on, koska mielestäni lapset tässä tapauksessa tulisi kärsimään enemmän meidän erosta, kuin yhdessäolosta. Ei meillä sentään niin vaikeaa ole ollut!!
Voimo ja lapset olivat nyt pitkän viikonlopun eteläsuomessa vaimon kotipuolessa. Sieltä käsin hän sitten kävi yhden yön reissun pk seudulla "ystäviään" tapaamassa. Toivottavasti näin oli?!? Edellisten viestien jälkeen minulle on selvinnyt, että hänellä on ollut jotain viestittelyä toisen miehen kanssa viime syksyn aikana, mutta ei mitään sen kummempaa. Jokatapauksessa tämä lienee on alunperin pistänyt kytevän nuotion palamaan. Nyt rouvan itsetunto on jo sitä luokkaa korkea, etten ihmetele etteikö viestittely olisi voinut jatkua tai jopa päätyä tapaamiseen viime viikonloppuna. Mainitsemani mies on nyt sellainen aiemmissa viesteissä mainittu ja vaimon kuvailemana "hurmaava ja älykäs ja tuntee todella mielenkiintoisia ihmisiä suomen valtaeliitistä" (ei ehkä sanatarkasti näin, mutta sinnepäin). Entäs sitten???
Eilen perhe palasi kotiin ja illalla teimme sitä, mitä pariskunnat ruukaa kahdestaan makkarissa touhuta, kun asiat on hyvällä mallilla ja lapset nukkumassa. Aamulla veimme lapset normaalisti päiväkotiin ja kouluun ja kun jätin vaimon opiskeluidensa pariin, hyvänpäivän pusut vaihdettiin. Kotiintulo iltapäivällä olikin sitten jo jotain aivan muuta. Kysyin autossa, että "onko kaikki ok"? Kaikki oli kuulemma ok, paitsi ehkä minulla, koska kysyin sitä. Kerroin, että kaikki ei vaikuta olevan ok. Pikkuhiljaa alkoi tulla vinkkiä, epäröinnistä (taas kerran) ja kysyin piruuttani, että ei kai oma asuntokin ole jo valmiiksi kateltuna? Huono yllätys oli, että asunto oli todellakin varattu päivän aikana. Kun lopulta päästiin kotiin, kaivoi vaimo valmiiksi täytetyt eropaperit laukustaan. MITÄ ***VETTIÄ!!! Illalla oli vielä niin kiihkeää ja aamulla vaihdettiin hyvänpäivän pusut ja iltapäivällä on oma kämppä kateltuna ja eropaperit kirjotettuna. Oli kuulemma miettiny asioita ja jutellu "ystäviensä" kanssa viikonlopun aikana. Joka ikisen muutaman viime viikon aikana tehdyn vannomisen ja lupauksen pyörsi mitä ihmeellisimmillä selityksillä ja vetosi koko ajan vanhaan epäröintiin jne... Taas tuli minä minä minä ja minun tunteet asenne päälle. Ei siitä niin montaa päivää ole, kun iloisena ja rakastuuneena ilmoitettiin, että "on se vaan hyvä, kun ei erottu" ja "enemmänhän meillä niitä hyviä päiviä on ollut". NO NIIN ONKIN!!! Mitä ihmettä tuo nainen oikein elämältänsä hakee, kun pää ja mielipiteet kääntyy koko ajan johonkin suuntaan? Monta kertaa on tuntunut, että ei tuo mielipiteen muuttaminen liity pelkästään meidän parisuhteeseen, vaan samoja piirteitä esiintyy myös muissa asioissa. Toki se on minua ärsyttänyt ja olen siitä toki maininnutkin. Negatiivista palautetta ei saisi olla ja positiivista ei kuunnella. Minä kuulemma aina saan jotenkin hänen pään kääntymään ja alan hallita häntä. PER**LE jos mielipiteensä omasta avioliitosta sanoo ja tekee kaikkensa sen pelastamiseksi, niin ei se ole toisen ihmisen manipulointia. Olisiko minun sitten pitänyt olla hiljaa, kun hän hakee pelkästään miinus merkkejä meidän liitosta?
Ovi kävi ja tuleva ex rouva lähti jonnekin yöksi. Kaipa hän nyt sitten tietää mitä tekee. Näemmä hän ei ole kanssani onnellinen ja hänen omat tarpeensa menee jopa lasten tarpeiden edelle. Lapset eivät ole meitä valinneet vanhemmikseen, vaan vanhempina meidän tulisi taata lapsille paras mahdollinen tulevaisuus. Ei meillä keskenämme ole kuitenkaan niin huonosti koskaan mennyt, etteikö tästä olisi vielä hyvä ja kestävä avioliitto aikaansaatu. Empä usko, että kaikki ne väitetyt ongelmat ratkeaa eroamalla. Nyt ne jää ikuisiksi ajoiksi ratkaisematta ja kulkee varmaan mukana läpi elämän. Minä valitsin hänet ja hän minut, minä pidin lupaukseni, tein kaikkeni ja tekisin vieläkin enemmän, mutta hän ja ilmeisesti hänen tukijoukkonsa ovat päättäneet eri tavalla. Näin ymmärsin asian..
Myönnän. Olen petetty ja katkera!! Tätä ei taida enää kuntoon saada!!!
Terve Hente!
Toivon sinulle kovasti voimia! Mieheni otti lähiaikoina kanssa eron. Meillä on monta yhteistä lasta. Kirjoituksesi liikutti minua sillä samaistuin tarinaasi mieheni osalta koulutuksen suhteen. Luulenpa valitettavasti, että tämänkaltaisilta ihmisiltä puuttuu
joku osa tunneälystä kun pystyvät niin kylmästi jättämään kaiken taakseen. Ehkä meillä oli tosi erilaiset arvot maailmassa. Itse olisin jaksanut yrittää edelleen kaikesta huolimatta. Tämä on tosi rankkaa.... Hänelläkin on joku uusi nuorempi nainen jolla on samanikäiset lapset kuin sinulla.
Hei!
Tarinassasi on paljon samaa kuin omassani. Varsinkin minä, minä, minä asenne vaimollasi, miehelläni on samanlainen. Meillä ongelmat alkoivat vain jo yli 10 vuotta sitten miehen uskottomuudella, päätimme kuitenkin yrittää vielä. Nyt voi sanoa, että ei liitto koskaan enää korjaantunut kunnolla. Minä olin yksin naimisissa, yritin puhua ja puhua, mutta sekin on vaikeata yksin. Suurimmat ongelmat alkoivat vuoden 2010 lopulla. Nyt minä hain eroa, olisin ollut valmis yrittämään muitakin vaihtoehtoja, mutta mies ei ole valmis mihinkään. Syyttää vain minua, suku on hänellä myös voimakkaasti tukena.
Minulla on "korkeampi" koulutus kuin miehelläni. Kuulen nykyään kuitenkin kommentteja "ethän sinä sitä osaa, kun sinulla ei ole yliopistotutkintoa". Minä olen hankkinut ja maksanut valtaosan kaikesta, ei ole avioehtoa. Asianajajan mukaan minulla voi olla pieni mahdollisuus saada kohtuullistettua ositusta. Yleensä kuulema yli 5 vuoden avioliitoissa kaikki menee puoliksi, jos muusta ei ole sopimusta.
Kaikkia sanovat, että katkeruus ei kannata, mutta kyllä minunkin täytyy myöntää olevan tällä hetkellä katkera. Kaipa se menee ajan kanssa ohi.
Voimia sinulle niin kuin kaikille muillekin.
Samaistun tarinaasi. Mieheni lähti lopullisesti aikansa soudettuaan ja huovattuaan. Nyt omatkin katseet ovat eroon päin. Rakkauden vuoksi yrittää kestää toiselta mitä vaan, mutta kun järjellä alkaa asioita ajattelemaan, tiedostaa yhteiselon päättyneen.
Moro Hente!
Sinun tarinasi on kiinnostanut täällä enemmänkin. Kuinka nyt sujuu? Vieläkö pohditte elämäänne yhdessä?
Oma liittoni loppui hieman yli vuosi sitten ja nyt yritän kolmen muksun kanssa jatkaa kaikesta katkeruudesta huolimatta etiä päin. Joka toinen päivä tuntuu ihan siedettävältä ja joka toinen päivä ei.
Tunteet heittelevät aivan järkyttävää vuoristorataa ylös ja alas. En ole edes käsittänyt, että ihminen voi tuntea näin. Rakkaus, epätoivo, toivo, viha, häpeä jne. kaikki sillisalaattina nenän edessä. Tunnen oloni rauhalliseksi, kun saan olla vaimoni lähellä. Olemme siis asumuserotilanteessa tällä hetkellä, eikä eropapereita ole vielä lähetetty. Olemme tässä parin viime päivän aikana tapailleet ja jutelleet asioista ja minä tyhmä luulin, että jonkinlainen yhteys alettiin saavuttamaan ja sitä myöden voisimme pikkuhiljaa alkaa viemään suhdetta suuntaan, jossa ei tarvitse repiä perhettä palasiksi. EI!!!
Olen hakenut/saanut apua myös ammattiauttajalta (psykologi) ja sitä myös tarvitsinkin. Ennen en ole käynyt ja onhan se aika suuri kynnys suomalaismiehelle myöntää tarvitsevansa apua. Sieltä kautta sain tukea siihen, että kannattaisi vain jaksaa yrittää selvittää tilannetta. Näin olen tehnyt ja vielä jonkin aikaa tulen näin myös tekemään. Valitettavasti vaimoni on rakastunut haavekuvaan ja ajatukseen siitä, että saa "todellista" rakkautta jostakin muualta. Voihan se näinkin lopulta olla, mutta hinta on kyllä kova tästä haaveesta. Itsestäni tuntuu, että meidän välissä on jokin haavekuva, joka menee jopa lasten edun edelle, vaikka mitään takeita sellaisesta ei ole. Minä olen meistä se realistisempi ja käytännöllisempi. Vaimoni on näemmä kateellinen jokaiselle omien sanojen mukaan onnelliselle ihmiselle. Minulla on perhearvot todella tärkeät ja olen mielestäni tinkinyt monista omista haaveista ja mielihaluista tämän vuoksi. Jos tekisi gallupin, mikä on perhe-elämässä tärkeää ja arvokasta, niin löytäisin varmasti omat arvoni, periaatteeni ja tekemiseni sieltä. Valitettavasti nämä arvot ei kuitenkaan realisoidu asiana, joka saisi vaimoni tunteita minua kohtaan heräämään. Hän haluaa kumppanin, jota voi ihailla ja nostaa jalustalle. Näin hän kertoi omin sanoin. Vuosia minulle on toitotettu tasa-arvosta ja tasavertaisuudesta. Haaveiden mies on kuitenkin arvovaltainen, akateeminen ja jalustalla, mitä sitten pitäisi palvoa. Jos olen joskus kokenut saavani vastarakkautta, niin luulisi, että en nyt sentään ihan täyspas*a ole. Toki tämän prosessin aikana olen löytänyt itsestäni monta "kasvunpaikkaa" ja niitä asioita työstän koko ajan.
En tiedä. Olen sekaisin, enkä osaa enää jäsennellä kirjoittamisiani järkevästi. Kai minun vain täytyy luopua elämäni rakkaudesta ja pitää häneen enää virallinen ja asiallinen yhteys lasten huoltajuuden myötä. Ostin perheelle kodin ja nyt asun talossa, minkä omistan. Ei menny ihan putkeen!!!
"Hän haluaa kumppanin, jota voi ihailla ja nostaa jalustalle. Näin hän kertoi omin sanoin. Vuosia minulle on toitotettu tasa-arvosta ja tasavertaisuudesta. Haaveiden mies on kuitenkin arvovaltainen, akateeminen ja jalustalla, mitä sitten pitäisi palvoa."
Kannattaa aina muistaa että vaikka naiset puhuvatkin tasa-arvosta, niin eivät he sitä oikeasti tarkoita kuin niissä asioissa, joissa siitä on etua.
Eli kokotna olleen ja 3-kymppisenä työelämään saapuneen naisen pitäisi automaattisesti saada sama palkka ja etuudet kuin 2-kymppisestä asti samaa työtä tauotta painaneen miehen.
Kodissa sitten miehen pitäisi olla tasa-arvoinen siten, että tekee puolet kotitöistä ja kaikki miesten työt ja siihen päälle on kuitenkin perheen pää. Miehen pitäisi olla sopivan agressiivinen johtajatyyppi, urallaan menestynyt, mutta kuitenkin sitoutuvainen perheihminen. Eli tänä päivänä kaikenlaisia ristiriitaisia vaatimuksia.
Miehen kannattaa omasta mielestäni ehdottomasti olla perheen pää joka voi pitää naisensa "kurissa" (en tarkoita lyömistä tai muutakaan tyranniaa, vaan johtajuutta perheessä).
Naiset haluavat tulla johdetuiksi ja tuntea olevansa turvassa. Ei tämä onnistu semmoisessa feministin tasa-arvoisessa suhteessa. Tasa-arvoa tarvitaan mutta mies ja nainen ovat erilaisia, eikä tasa-arvo tarkoita sitä että miehen pitäisi luovutaa johtoasemansa (vaikka se varmasti usein houkutteleekin, jos akka kerran haluaa päättää niin päättäkööt perkele, minä lähden lenkille tms ajattelutapaan ei kannata sortua).
Kylmät väreet menevät selkäpiissä, kun muistan nuo tunteet. Että viha ja rakkaus ja toivo ja paniikki vaihtelevat muutaman minuutin välein. Ja siinä samalla pitäisi huolehtia kivenkovista arkisista asioista, huoltajuudesta, asunnosta ja lusikoiden jakamisesta. Ei ihan helppo yhtälö.
Tunteiden kanssa ei auta muu, kuin elää ne läpi. Itse yritin niitä liikaa aikoinani tukahduttaa ja siksi varmaan vielä vuodenkin kuluttua erosta sydän tahtoo särkyä, kun ex asuttaa entistä kotiamme uuden naisen kanssa. Kotia, jonka yhdessä rakensimme ja jota yhdessä maksoimme. Nyt siellä joku toinen keittää aamukahvit ja ruokkii koirat. Mutta tämäkin tunne on vaan elettävä, muuta ei voi.
Mutta sellainen neuvo tekee mieli antaa, että pidä kuitenkin pääsi kylmänä niiden kovien arkiasioiden suhteen. Huolehdithan, että jos lopullinen ero tulee, niin huoltajuusasiat ovat paperilla ja rahat reilusti jaettu. Ja ne lusikat myös. Nimimerkillä kokemusta on! Olin aikoinani niin typerä, etten ottanut itse mukaani muuta kuin sen tärkeimmän, eli lapset. (Lapset toki saavat tavata isäänsä niin usein kun haluavat, joten se asia on onneksi kunnossa). Sain myös lupauksen, että kun aikaa on hieman kulunut, niin ex maksaa osuuteni talosta. No, lupaukset on helppo tässä vaiheessa unohtaa. Ja niitä asioita täällä nyt selvitellään.
Ei todellakaan mennyt ihan putkeen...
Meillä on aika lastenvalvojalle varattuna. Täytyy tosiaan olla tarkkana, että kaikki asiat tule paperille. Me tehtiin aikanaan avioehto, joka suojelee molempien henk. koht. omaisuutta, mutta koska kaikki on käytännössä minun hankkimaa, ei hän saa täältä mukaansa muuta, kuin omat ongelmansa. Olemme sopineet vuoroviikkoisesta lasten huoltajuudesta ja hän asuukin tässä lähellä, joten homma siltä osin niin ok, kuin voi tässä tilanteessa olla. Nyt tulee parin viikon oikea etäisyys, kun lähden lasten kanssa talvilomalle kotipuoleen ja loman jälkeen on työmatka ulkomaille. Eipähän ainakaan nähdä ja saadaan puolin ja toisin tilaa. Toivottavasti hän tulee "järkiinsä", ennen kuin polttaa näppinsä kunnolla. Voihan hän oikeasti saada elämäänsä aikaisemmassa viestissä kuvailemani haavekuvan. Tai sitten ei. Itse olen kaikki hänen ominaisuutensa ja oikkunsa hyväksynyt ja hyväksynyt hänet sellaisena ihmisenä, kuin hän on. Aina näin ei ole ollut, mutta olen kasvanut ja tajunnut sen.
Vaimon piti valmistua nyt keväällä ja siirtyä sen jälkeen työelämään. Nyt hän kuitenkin kertoi, että tämän prosessin vuoksi valmistuminen siirtyy vuodella. Tämä on todella rankka takaisku hänelle ja minua pelottaakin, että mitä lisäongelmia tämä tuo hänen elämäänsä. Mitä lisäongelmia se tuo lasten elämään, jos äiti romahtaa henkisesti? Yliromantisoitu haavekuva erotti meidät, hajotti perheen, viivästytti valmistumisen, aiheutti lapsille turhaa tuskaa jne... Minkä ihmeen vuoksi toinen haluaa väen vängällä lähteä valmiista kodista ja toimivasta parisuhteesta? Toimivasta parisuhteesta siinä mielessä, että en koe meidän keskenäisten ongelmien olevan kovin suuria. Kyllä hän itsekin sanoo, että minun kanssa on "ihan hyvä" olla ja meillä on keskenään hauskaa. Syvät tunteet vain kuulemma puuttuvat. En ole tarpeeksi WAU hänelle. Mutta olen huolehtivainen isä ja suhteellisen monitaitoinen arjen pikku askareissa. Osaan myös keskustella ja ottaa toista osapuolta huomioon. Mutta en ole akateemisesti koulutettu, enkä tunne valtaeliittiä tai muutenkaan omaa suurta ulkoista statusta, jolla voisi brassailla "parempien" ihmisten seurassa. Kolmikymppisellä kahden lapsen äidillä ja opiskelijavaimollani on rima aika korkealla. Kunhan vain ei joudu kenenkään "paremman" ihmisen höynäyttämäksi. niin meinasi kerran päästä käymään, eikä vieläkään osaa myöntää, kuinka vaarallisilla vesillä liikkui.
"Vaimon piti valmistua nyt keväällä ja siirtyä sen jälkeen työelämään. Nyt hän kuitenkin kertoi, että tämän prosessin vuoksi valmistuminen siirtyy vuodella. Tämä on todella rankka takaisku hänelle ja minua pelottaakin, että mitä lisäongelmia tämä tuo hänen elämäänsä. "
Tuossa on vaaran paikka! Vaimon tulot ovat eron aikana matalat eli on vaarana että sinulle räpsähtää elarit, jotka olisivat vaimon työskennellä aivan eri kokoluokkaa!
"Kolmikymppisellä kahden lapsen äidillä ja opiskelijavaimollani on rima aika korkealla. Kunhan vain ei joudu kenenkään "paremman" ihmisen höynäyttämäksi. "
Kolmikymppinen kahden lapsen äiti ei ole mitään maailman halutuinta tavaraa parisuhdemarkkinoilla. Voi tulla karu herätys, kun vienti ei ole sitä mitä 2-kymppisenä (patjaksi kyllä tietty kelpaa, jos on nätti)
Hyvä Hente,
kuten huomaat, nyt jo vanhemmat ja akateemisemmat liittyvät tähän keskustelun. Sinusta on tulossa julkkis. Olit melkein kukatahansa, nyt melkein matkalla tullaksesi joksikin.
Pari akateemisen-konkreettista oppia haluan kertoa.
1. Miehet on yhtä kuin auto. Sinä olet 4 vuoden ikäinen Toyota Corolla farmari. Joka taas on kuin tiili - vailla yksilöllisiä ominaisuuksia, aina toimiva. Siispä: myy Toyotasi ja osta samalla rahalla joku arvokkaan merkkinen coupe, jolla on hyvä ääni ja joka tekee sinut joka kerta onnelliesksi kun se käynnistyy.
2. Naiset ovat sosiaalisia. Se tarkoittaa, että tyypillisesti naiset eivät ajattele yksilöllisesti, eivät tee yksilöllisiä ratkaisuja eivätkä koskaan ota yksilöllistä vastuuta - vaan menevät pitkile kävelylenkille ja puhuvat puhelimitse muiden naisten kanssa. Naiset ajatelevat yhdessä.
Siispä: on turha argumentoida vaimosi kanssa, vastassasi on kokonainen armeija. Hyvä puhuja saa puhutuksi yhden naisen puolelleen vain yhdeksi illaksi, mutta päätöksiin se ei vaikuta. Ei kannata murehtia, mitä vaimosi haluaa, tai kysellä vaimon mielipidettä. Tutki, mitä hänen verkostoonsa kuuluvat naiset haluavat. Heidän mielipide on vaimosi mielipide.
3. Naiset taistelevat ns. tasa-arvon puolesta. Jos tarkkana katsoo, naisille tämä tasa-arvo tarkoittaa sitä, että kaikkien muiden naisten miesten on tienattava vähemmän kuin oma mies. En ole kohdannut yhtään tasa-arvonaista, joka seurustelisi hänestä vähempipätöisen miehen kanssa tai joka hyväksyisi, että hänen miehensä luopuisi osasta palkkaa jonkun naiskollegan ja tasa-arvon hyväksi.
4. Naiset haluavat olla kuin miehet. Tämä on erityisesti suomalainen ilmiö, sillä Suomessa puuttuu naisena olemisen instituutio. Naisten päivänäkin puhutaan joka puolella vain siitä, kuinka surkeaa on olla nainen. Mutta kun nainen ei tietenkään osaa olla kuin mies, hän travitsee johtajan, jonka perässä kulkea - matkalla hänen kaltaisekseen. Niinpä yliopistot on täynnä naisia, mutta naiset eivät koskaan tee mitään tutkimuksellisia aloitteita vaan pyrkivät mukaan miesten keksimiin ja johtamiin projekteihin. Siispä: sinun pitää tehdä jotain, jossa vaimo saa kulkea perässäsi. Ala vaikka harrastaa ammuntaa - tai moottoripyöräilyä.
5. nainen on osittain kuin mies. Nouseeko sinulla sekasaunassa? Ei, koska siinä ei ole mitään arvotuksellitsa - ei mitään eroottista. Mies haluaa löytää, keksiä, saavuttaa. Metsästää. Toyota corolla, joka toimii varmasti, ei tuota mitään metsästäjän iloja. Toyotan omistaja ei hymyile koskaan aamulla sen vouksi, että hänen toyota käynnistyy. Toyotan käynnistyminen ei ole saavutus. Jonkun muun merkin omistaja voi talvipakkasella olla tosi onnellinen, kun kän on heti aamulla saavuttanut nokkeluudellaan autonsa käynnistymisen. Siispä. tarjoaa vaimollesi mahdollisuuksia onnistua yhdessä johtajansa kanssa.
Sory vaan, mutta nyt sinä olet otanut kotona naisen roolin. Mutta siinä vaimolasi ei ole mitään mielenkiintoista. Ytävättäriensa lauma on hänelle kollektiivinen mies - paremman puutteessa.
6. Akateemisesti profiloituneet ihmiset ovat kerta kaikkiaan mielenkiintoisempia kuin ei-akateemiset. Mutta miksi? Akateemisilla on mielenkiintoisempia puheenaiheita - heillä on usein jotain sellaista kerrottavaa, joka muille on uutta. Haastavia mielipiteitä. Sellaisen ominaisuuden hankkiaksesi sinun ei välttämättä tarvitse mennä yliopistoon. Aloita vaikka kirjakaupasta. Osta vaikka jokin filosofinen teos, lue se ja ala puhua kotona asioista, josta vaimosi haluaisi jotain ymmärtää mutta hän ei pysty, koska - kuten aikaisemmin todettu, naiset eivät ajattele itse vain verkostossa - hänen kaverinsa eivät ole tätä kirjaa lukeneet. Hanki itsellesi jokin mielipide, niin teillä on muutakin kotona keskusteltavaa kuin vaipanvaihtoon ja muuhubn arkeen liittyvät asiat.
Tekisi mieli kirjoittaa että on sulla typerä vaimo. Akateemisesti koulutetuksi oikea kana-aivo. Näen hänessä samaa puuttuvan elämänkokemuksen ja heikon itsetunnon aiheuttamaa pöyhkeyttä kuin nuoressa itsessäni. Narsistisen "akateemisen, menestyneen, komean, arvovaltaisia ihmisiä tuntevan" miehen kanssa vietetyt 12 vuotta ovat minut sillä taavalla rikkoneet, että en koe olevani enää psyykkisesti täysin terve ja työkykyinen. Osa-aikayrittäjänä nyt kitkuttelen heikoin tuloin. Enkä omasta akateemisuudestani huolimatta ole lainkaan tyytymätön viisaaseen ja monitaitoiseen, kouluja käymättömään miesystävääni muuten kuin hänen sitoutumiskammonsa takia.
Takaisin vaimoosi: hän saattaa jo olla narsistiseksi paljastuvan tyypin pauloissa, siihen ei tarvita välttämättä kuin oikein kirjoitettuja viestejä ja kuumia puheluja. Mutta mitä enemmän kiellät ja varoittelet, sitä vimmatumpi on vaimon halu kokea itse todeksi asiat, joista unelmoi.
Jaksamisia sinulle. Oikein että varaudut pahimman varalle.
Lasten kohtalo on surullinen, heitä riepotellaan ja mitä lieneekään tulossa?
Voimia sinulle, parhaasi yrität vaikeassa tilanteessa. Olet varmaan hyvä isä. Ja hyvä ihminen koulutukseen katsomatta.
Tee kaikkesi että saat pitää lapset. Sinulla on huoltoverkosto järjestyksessä (vanhempasi haluavat olla pienokaistenne kanssa tarvittaessa).
Sinv kuulostat pätevämmältä ja turvallisemmalta lasten yksinhuoltajalta. Lapset saavat pysy kodissaan turvallisen vanhemman kanssa.
Vaimosisaattaa rakastaa lapsianne, mutta hän ei ole kypsä ottamaan heistä vastuuta.
Anna hänen mennä ja auttaa sinua taloudellisesti lasten kasvattamiseen liittyvissä maksuissa.
On melko varmaa että vaimosi suostuisi siihen myos. Antaisihan se hänelle vapat kädet hakea sitä "täydellistä" miestä (sinua parempa tuskin loytyy) ja elää typerää sinkkuelämää. Elämää, jonka hän huolellisesti ja harkiten jätti väliin tehdäkseen sinun kanssasi lapsia.
Vielä kerran, tee kaikkesi saadaksesi lapsenne ja keskittäydy täysillä heihin.
Voi taivas, kaiken maailman valittajamiehiä. Ehkä oikeasti oletkin vain juuri niin tyhmä ja huonosti koulutettu, ettet ymmärrä monimutkaisempia tapoja elää ja ajatella. On aivan normaalia (johtuu luultavasti persoonallisuustekijöistä) muuttaa mieltään ja pohtia mitä elämältään missäkin tilanteessa haluaa. Oma itsetuntosi ei vain taida kestää sitä, että olet liian "tyhmä" vaimollesi, joka kaipaa avointa akateemista maailmaa. Kysehän ei tietysti ole siitä, että sinulla on väärä ammatti ja siksi sinua ei voi nostaa jalustalle (kuten kuvailit), vaan myönnän täysin että joku ammattikoulutettu ei osaa nähdä maailmaa samoin kuin korkeasti koulutettu - eli se on ne ihmisen ominaisuudet ja tapa nähdä maailma (joko yksiulotteisena: yksi totuus ja yksi tapa elää ns oikein, tai verkostona mahdollisia tapahtumia: akateeminen tapa), jotka nostetaan jalustalle, ei itse koulutus.. Surkuttelet, ettei sellaista maailmaa/ihmistä olekaan jota hän luulee etsivänsä, mutta mistäs sinä sen tiedät? Ehket vain ollut se oikea? Sinä et ilmeisesti vain pystynyt jämähtäneillä ajatuksillasi tarjoamaan tarpeeksi älykkäälle naiselle.
Suoraan sanottuna, kirjoituksesi sivuaa jo niin usein rahaa ja omaisuutta,e ttä taidatkin itse olla siitä eniten lopulta huolissasi, miten paljon saat omaisuutta pimitettyä vaimoltasi? Lastenhoito ja kodinhoito=työtä, joten omaisuus puoliksi. Opiskeluilla tai sillä, kuka niiden aikana maksoi laskut, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kenelle rahat eron yhteydessä kuuluvat - tottahan toki se maksaa joka tienaa! Käännäpä teidän roolit toisinpäin, jos olisitkin itse ollut se opiskelija ja vaimosi tienaaja, etkö ajattelisikin samoin kuin vaimosi nyt?
Olen itse samanlainen kuin vaimosi, tilannekin on aika samankaltainen ollut, ja sinä valitettavasti kuin ex-mieheni. Eikä hänkään tajunnut miksi tuli ero.. hän ei vain ollut tarpeeksi hyvä minulle (koska oli kaiken hyvän ohella myös itsekäs, ajattelematon, ylpeä, itsetunnoton, alistava ja kykenemätön itsekritiikkiin ja itsensä kehittämiseen; oikea jumala mielestään). Onneksi hänessä sentään oli miestä arvostaa elettyä liittoa sen verran,e ttä kaikki jaettiin puoliksi 10vuoden jälkeen! Myötätuntoni on TÄYSIN vaimosi puolella. Etkä sinäkään ole niin täydellinen kuin tässä olet kirjoittanut olevasi. Jo se, että edes kuvailet itseäsi sellaiseksi (kerrot niin paljon ja huolella positiivisia puoliasi; missä nöyryys?), kertoo jotain omasta vääristyneestä persoonastasi. Koetahan muistaa, ettei kukaan toisesta turhaan eroa, eli jotain vikaa sinussa selvästikin on ollut, jos vuosikausia on pitänyt miettiä, miksi sinun kanssasi oikeastaan elääkään...
Ja vielä: tuletko ollenkaan ajatelleeksi, ettei vaimosi ehkä kävele eroon lapsistaan, vaan nimenomaan sinusta. Eli teidän yhteisestä kodista ulos käveleminen ei liity lapsiin vaan vain sinun luotasi pakenemiseen. Ilman sinua hän olisi varmasti 101% hyvä äiti ja pysyisi lasten luona - jos itse älyäisit lähteä liitosta hänen ja lasten välistä "häiritsemästä".
"vaan myönnän täysin että joku ammattikoulutettu ei osaa nähdä maailmaa samoin kuin korkeasti koulutettu"
JOssain määrin tuo on kyllä varmaan totta (ei itse koulutuksen takia, vaan siksi että amikseen ja yliopistoon valikoituu eri sakkia enkä tiedä onko tässä AP:n tapauksessa kyse siitä vai jostain muusta), mutta en kyllä pitäisi 30 - vuotiaana suoritettua akateemista tutkintoa enää tänäpäivänä minään meriittinä. ITse olen AP:n vaimon ikäisenä ollut jo yli 10 v akateemisessa työelämässä kun AP:n vaimo on ollut elätti eikä todennäköisesti tule koskaan ehtiä maksamaan omaa "osuuttaan" takaisin yhteiskunnalle.
Sitäpaitsi minun mielestäni on ihan turha tuossa vaiheessa enää ottaa eislle tuota "mieheni (vaimoni) on niin tyhmä" koska ei jumalauta, kai se nyt olisi voinut jo 10 v sitten todeta? Turha enää tässä vaiheessa itkeä ettei äijältä löydy älliä jos on lapset tehtynä. Suomi on pullollaan sekä tyhmiä, tavallisia että älykkäitä ihmisiä ja kyllä se on täysin omaa syytä, jos menee ottamaan itselle liian tyhmä/älykkään/tylsän ihmisen elämänkumppaniksi, ei ilmiselvää asiaa voi toisen viaksi enää tuossa vaiheessa vierittää.
JA vielä semmoinen hauska huomio
"Voi taivas, kaiken maailman valittajamiehiä. Ehkä oikeasti oletkin vain juuri niin tyhmä ja huonosti koulutettu, ettet ymmärrä monimutkaisempia tapoja elää ja ajatella."
Yleensähän nimenomaan akateemiset naiset valittavat, kun miehet eivät osaa ilmaista tunteita ja yrittävät painaa ja pakertaa yksikseen silloinkin, kun selvästi tarvivat apua. Mutta sitten jos tilanne on tämä, mies onkin ruikuttaja, valittaja ja parhaimmillaan vielä täys ämmä.
Mihin unohtui akateemisille naisille ah niin tärkeä tasa-arvo?
Kalikka kalahtanut kipeästi?
Jaa kenehkähän nilkkaan kalahti. Liekö versus ap:n kirjotuksien akkaan vai katkera oman itsetunnonkohottaja puskista.
Yhteiskunnan elätti ja vastuun välttelijä on tuommonen tyhjänpäivänen kiukkupussi exä edellisessä viestissä. MEE TÖIHIN JA KANNA VASTUUS!!!
Mitä kuuluu Hente? Moni lukija on pitänyt peukkuja isän kamppailulle perheen ja lasten puolesta, jopa minä akateemisena naisena ja "entisenä hölmönä", nykyään ehkä hieman viisastuneena. Hyvää Pääsiäistä teille!
Tilanne vielä sama, eli asumuserossa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei kannata luovuttaa liian helpolla. Yhteinen sävel alkaa taas pikkuhiljaa löytyä, mutta asiat ja ajatukset, mitkä siihen säveleen ovat johtaneet vaatisi hetken aikaa keskittymistä, jotta saisi ne sanoiksi puettua tänne. Onhan tämä tavallaan tietynlainen avoin päiväkirja ollut, mut ei se mitn!
Ihan mielenkiintoisia vastauksia ja kommentteja tänne on tullut. Osa vielä toinen toistaan "viisaampia". Ja mikähän tässä koulutuksen tasossa on oikein lopulta pointti? Arvostelin tunnekuohussani vaimoni akateemista käsitystä ja itseni "duunariksi" leimatessani, osa porukasta näki tarpeelliseksi lokeroida työtä tekevät ihmiset. Muistakaa "akateemiset", kun käytte yliopistolla pissalla, onko se vain teidän etuoikeus tehdä se puhtaalla pytyllä??
Kirjoittelen taas, kun aika on kypsä. Mutta huomasin, että muutamassa viestissä oli mainintaa mielenkiinnosta juuri tätät elämäntarinaa kohtaan. Ei kai tämä muita kummempi ole. Minävain kirjoitan siitä suht avoimesti (kun sille päälle satun)
Heip!
Olen taustalla seuraillut kirjoittelua ja toivotan sinulle voimia taistella suhteesi puolesta!
Meillä mies elää aikaa, ettei oikein tiedä mitä haluaa. Tätä on kestänyt nyt n. puoli vuotta ja viikonloppuna sain sanottua hänelle, että nyt tämä soutaminen riittää minulle. Joko menemme terapiaan tai eroamme. Erolla ei saa uhkailla, mutta omat voimat on nyt loppu. Meillä suurin ongelma on kuitenkin se, että kumpikaan ei oikein osaa puhua. Ollaan vaan hiljaa.
Yllätykseksi, mies lupasi lähteä terapiaan. Olin hyvin hämmästynyt. Meilläkin yhteiseloa takana useampi vuosi, yksi lapsi ja talo yms.
Toivon, että saatte vaimosi kanssa asiat sovittua, vaikutat hienolta mieheltä!
Työpaikallani on vastaava tilanne toisin päin...nainen kustansi kaiken miehen opiskellessa lääkäriksi. Mies jätti tämän heti valmistuttuaan lääkäriksi.
Nyt riitti!! Ensin pari päivää vihreää valoa ja hyvä, ettei muuttoa takaisin alettu suunnittelemaan. No suunniteltiin jo yhteistä uutta tulevaisuutta, oli lämpöä ja läheisyyttä jne. ja lapsillekkin mainostetaan iloisena, että isi ja äiti tykkää toisistaan. Se oli positiivinen signaali sekä minulle että lapsille. Tuntu hyvältä, totta kai. Mutta! Koko perheen kanssa vietettyjen mukavien päivien päätteksi pistettiin "yllättäen" epäröintivaihde päälle. Ei jaksa enää!! Antaa olla! Itkekööt ja haikailkoot lapset isän ja äidin yhteenpaluusta. Onneksi edes minä pystyn turvaamaan "ei akateemisena duunarina" (ihan kouluja kuitenkin käyneenä) lasten tulevat koulutukset yms., ettei tarvi ottaa sitten opintolainoja yms. Näin minun vanhemmat ovat minulle koulutuksen turvanneet ja kun ensimmäinen lapsi syntyi, päätin tehdä samalla tavalla. 7 vuotta olen jo sitä pääomaa lapsilleni säästänyt ja niin aion tehdä jatkossakin. Kahden lapsen kolmikymppinen, eronnut ja työkokematon yh. äiti ei siihen pottiin pääse käsiksi (joo puhun taas rahasta, mutta ne on lasten tulevaisuuteen tarkoitettuja). Onneksi saatiin sovittua lastenvalvojalla, että lähivanhemmuudetkin jaetaan. Voin kyllä alkaa tarvittaessa täysipäiväiseksi yh:ksi, jos tulevalla exällä alkaa arki liikaa ahdistamaan. Vanhemman lapsen mukaan "äiti on ollut vähän pahantuulinen ja saa raivareita". Mulla on riittänyt ihan tavallinen puhuminen lasten kanssa, jos on meno mennyt liian villiksi. Ehkä lapsille pitäisi puhua vähän "akateemisemmalla" tyylillä, koska yhden kirjoittajan mukaan akateemisilla on mielenkiintoisemmat jutut ;)
Puhuin, että mennään perheneuvolaan tms. ja oltiin menossakin, mutta jos sanotaan, että "no voidaanhan me siellä käydä kattomassa", niin eiköhän tuo päätös ole sitten selvä. Mun tunteilla on leikitty jo ihan tarpeeksi. Ei muuta ku lisää paskaa tuulettimeen ja katotaan kuka siivoaa sotkut!!
Aikamoista karusellia. Vaimollasi on varmaan pahempikin kriisi itsensä kanssa ja siihen olette joutuneet mukaan ikävä kyllä sinä ja lapsenne. Mitähän viisasta tuohon osaisi sanoa..
Järkevintä olisi varmaan pitää oma pää kylmänä ja tehdä omia suunnitelmia. Ja sitähän sinä teetkin; mietit lasten tulevaisuutta. Kyllä, mielestäni rahastakin saa jopa puhua. Harva muksu kun kasvaa pelkällä hyvällä tahdolla. Itse en ole vielä yli vuodenkaan kuluttua erosta onnistunut siinä, mitä tässä viisaasti opetan. Edelleenkin kuvittelen, että "Keitätkö kahvit jos tuun käymään" tarkoittaa suunnilleen samaa, kuin että "Mennäänkö uudelleen naimisiin". Ja pettymys on kova,kun kahvittelu tarkoittaa sitten todellakin vain kahvittelua. Pitäisi osata olla tulkitsematta toisen käyttäytymistä ja elää vain omaa elämää.
Mutta eteen päin, sanoi mummo lumessa. Päivä paistaa vielä risukasaankin. Ja kaikkea muuta kliseistä. Olennaista on,että lapset selviävät mahdollisimman pienillä tuskilla. Koska olette saaneet jo sovittua lähivanhemmuudesta, niin tärkein asia on siis hoidossa. Kaikki muu ratkennee sitten ajallaan.
hente, asuuko vaimosi yksin vai jo kenties toisen kanssa?
Yksin asuu ja lapset vuoroviikoin. Ei "kuulemma" ole muita kuvioissa millään asteella. Mene ja tiedä!!
Hente, nyt vaan uonhdat kaikki haihatelut yhteenmuutosta ja jatkat elämääsi eronneena miehenä.
Niin kait se on taitaa olla parempi. Se nainen on saanut tehtyä sotkua jo ihan tarpeeksi minulle, lapsille ja jopa itselleen. Joka päivä tuntuu keksivän jotain uutta. Vanhat opiskelut kesken ja uuteen kuulemma hakenut, joka kestää 2,5 vuotta. Tästä päätöksestä meni vuorokausi ja totesi, että eipä jaksakkaan saada loppuun tämän kevään opiskeluja (on kuulemma liian rankkaa), eli nykyinen valmistuminen siirtyy vuodella. Olisin ollut valmis auttelemaan lasten hoidossa tarvittaessa, muttä jääräpää kun on, eikä järkipuhe mene perille ainakaan minun sanomana. Täysin päämäärätöntä elämää. Ei minkäänlaista kiinnekohtaa, mitä haluaa tehdä. Ei ymmärrä, että valmistuttuaan taistelee samoista työpaikoista itseään 5-10 vuotta nuorempien kanssa. Mahtava esikuva lapsille. Saapa nähdä kaukanko "pappa betala" meininki jatkuu.
Jännä juttu, että vanhempi lapsista kyläilee lähes päivittäin minun luona, kun asustelee äidillään. Minun luota on tasan yhtä pitkä matka sinne, kuin sieltä tänne, mutta siitä huolimatta ei sinne ole mitään hinkua. Mistähän tuokin kertoo??
Tuleva ex-vaimosi on masentunut. Tuossa on oikeasti ihan hirveästi paineita, kun yrittää saattaa opiskelut loppuun, hoitaa lapset jne. Hän on nyt ihan hukassa. Jos vielä välität hänestä vähäänkään, niin yritä saada hänet juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa. Hän etsii nyt vikaa sinusta, vaikka ongelma on siinä, että hän ei kestä paineita.
Minun mielestäni jako akateemiseen ja ei-akateemisiin on ihan turha ja typerä. Minulla on ns. duunarimies, joka on monta kertaa sivistyneempi, ajankohtaisista aiheista lukeneempi ja paremmin käyttäytyvämpi kuin suurin osa ns. akateemisista miehistä. Ei se koulutus ihmisestä hyvää tai viisasta tee. Ja siis meillä se tilanne, että minä olen akateemisesti koulutettu, mutta en pidä sitä minään erityisenä meriittinä.
Ja nuo puheet siitä, että nainen kaipaa käskijää tms. eivät pidä paikkaansa. Nainen kaipaa aidosti tasa-arvoista ja tasapainoista suhdetta, jossa kumpaakin kunnioitetaan. Se on ainoa, mikä merkitsee. Ole rauhassa oma, ihana itsesi. Ansaitset naisen, joka osaa arvostaa sinua. Uskon myös, että jos exäsi saa apua, niin hänkin sen osaa ehkä tehdä jonain päivänä. Nämä teidän ongelmanne ovat hyvin tyypillisiä nuorena aloitetuille suhteille. Toivon todella, että selviätte niistä, tavalla tai toiselle.
Hyvää kevättä, kaikesta huolimatta!
Kiitos Akateeminna hienosta vastauksesta. Olen hyvin pitkälti samaa mieltä kanssasi kirjoittamistasi asioista. Vaimo saa omalla tahollaan ammattiapua parasta aikaa ja kaikki merkit minun ja hänenkin mielestä viittaa masennukseen mm. nopeat mielialan vaihtelut ja nopeasti tehdyt päätökset sen enempää miettimättä mihin nejohtavat.
En itsekään pidä koulutuksen tasoa meriittinä parisuhteen toimivuuteen. Jostakin syystä keskustelu täällä asiasta lähti omille raiteilleen. Itselläni alkoi vain loppua usko ja voimat asian suhteen ja olen nyt saanut jonkilaisen rauhan lopettaessani haaveilun yhteisestä tulevaisuudesta. On todella harmi, jos näinkin pitkä parisuhde, jossa on vielä kaksi pientä lasta, kaatuu masennukseen tms. Sehän on asia, jonka voi hoitaa kuntoon ja apua on haettu. Ymmärrän kyllä opiskelun paineet ja paineet suuresta muutoksesta valmistumisen jälkeen. Hänelle on kai helpompi ratkaisu jatkaa tuttua tietä opiskellen, kuin lähteä etsimään työpaikkaa, jotka hänen alallaan tällä alueella ovat todella kiven alla ja kilpailtuja.
Kuten aiemmassa viestissä kirjoitin, olisin ollut valmis helpottamaan hänen paineitaan, mutta kun rivien välistä voi tulkita, ettei yhteistä tulevaisuutta ole, niin en ala myöskään palvelijaksi. Viimeinen niitti oli kai, että hän vahingossa lipsautti viikonloppuna rakastavansa minua, mutta pyörsi puheensa myöhemmin. Vaikea enää uskoa ja luottaa mikä on totta ja mikä ei. Juuri nyt en aio tehdä asian eteen mitään. En puoleen, enkä toiseen. Uudet suhteet ei kiinnosta ja ns. laastarisuhteet minulle tuskin sopii enkä edes aio kokeilla.
En olisi muuten mitään vastannut, vaikkakin koko viestiketju on koko suomi24-keskustelujen yleisen tason tietäen ollut erittäin hyvää ja rakentavaa. Hente kun itse tahtoo avoimesti kertoa tilanteestaan.
Mutta...
Sitä en voinut NYT sivuuttaa, että masennuksesta puhutaan "kuntoon hoidettavana" asiana. Harvemmin siitä noin vain ykskaks "parannutaan".
Tässä tuntuu olevan kyseessä jonkinlainen suurempi eksistentiaalinen kriisi, jonka ilmeisesti kuuluu laueta nyt jos koskaan. Omien arvojen ja elämän kyseenalaistaminen on sinäänsä ihan normaalia, mutta ongelmana taitaa olla persoonallisuuden (kuten Hente itse on maininnut muun muassa jääräpäisyyden) umpisolmut.
Kertoo myös paljon, kun pyörretään puheita asioista, jotka kuitenkin tiedetään toiselle tärkeiksi. Siis eräänlainen oman navan ympärillä pyöriminen.
Ellen ole pahasti missannut jotain tuolta ylempää, niin oletan ettei tässä olla pureuduttu sen suuremmin henkilökohtaisuuksiin. Että onko tämä käyttäyminen hänen puoleltaan mitenkään tyypillistä vai eikä tämmöistä tilannetta olisi mitenkään voinut ennustaa.
Hente voi kertoa enemmän jos niikseen näkee.
Jos dg:ta ruvetaan etsimään, niin pikemminkin bipo eli maanis-depressiivisyys voisi olla lievänä puhkeamassa. Noita touhukkaita vaiheita kuitenkin on, ei tyypillistä masentuneen junnaamista paikallaan. Toivon melkein olevani väärässä!
Deft: Arvasin kyllä, että joku tuohon masennusasiaan puuttuu, mutta en jaksanut alkaa korjailemaan/selittelemään tekstiäni. Pointti kuitenkin oli, että rouvalla näyttäisi olevan ongelmia, jotka hänen on hyvä selvittää ja "syy" ei välttämättä ole heidän parisuhteessaan (ainakaan yksinään). Kukaanhan meistä ei voi todellista diagnoosia tehdä.
Masennuksesta valitettavasti on läheistä kokemusta, usealtakin taholta, myös omakohtaista. Muutenkin tuo asetelma tuntuu hyvin tutulta ja siksi uskalsin veikata masennusta. Ja koska on kokemusta, tiedän myös, että siitä voi parantua. Siitä ei parannu ilman kunnon terapiaa (ja mahdollisia lääkkeitä), mutta siitä voi kyllä parantua. Pääasia on, että hakee apua asiaan.
En ala enempää arvailemaan, mutta tosiaan, kaikki nuo vaiheet tuntuvat niin tutuilta, että voisin melkeinpä vannoa, että tiedän, mitä kaikkea sieltä löytyy taustalta. Tietysti ulkopuolisen (vaikkakin aviomiehen) kertomusten perusteella on huono arvailla, mitä ihmisen mielessä oikeasti liikkuu. Nyt tyydyn vain toivomaan, että kaikki kääntyy parhain päin.
Olen samaa mieltä. Siis siitä, että rouvalla olevien ongelmien "syy" ei välttämätttä ole parisuhteessa. Oma eksistentiaalinen kriisi...kenties myös tavattoman matala itsetunto.
Mutta se on vissiinkin vain ihan inhimillistä, jos elämässä ei ole niin sanotusti tullut tarvetta pysähtyä ja ajatella.
Luulisin.
Kappas!
Masennuksestahan on useita mielipiteitä "ammattilaisten" kesken. Saatika että me "potilaat" voidaan olla vielä omaa mieltä :)
Menemättä sen syvemmin lääketieteeseen, mä sanoisin että omalla kohdalla todettu depressio ei ole mitään mistä olisi tarpeen "parantua". Ympäristön painekaan ei luo keinotekoista kuvaa siitä, että pitäisi olla "terve", joten mä pidän mun kymmenen vuotta vanhaa diagnoosia yhtenä osana persoonaa.
Sen verran voisi toki lääkkeistä sanoa, että se on ollut kauheinta mitä mun "hoitoon" kuului. Onneksi itse tajusin, että ei se voi tehdä asioita paremmaksi kun suurin osa kaikesta ajasta menee lääkkeitä ajatellen. Se addiktio on jotain aivan käsittämättömän kauheaa.
Apua olisi suotavaa jokaisen saada, jos ei muuten niin oman itsensä takia.
Mutta nyt tämä on vaarassa lähteä suuresti sivuraiteille joten....
...en tyydy toivomaan että kaikki kääntyy parhain päin. Se kun tapahtuu luonnollisesti. Mahdollista katkeruutta ja hyvien muistojen unohtamista mä pidän pahempana skenaariona.
On sellainen tunne jo, että Hente kyllä pärjää ja osaa päästää irti ja jatkaa eteenpäin :)
Nyt on eropaperit vaimon puolesta toimitettu ja minunkin kuittaus erohakemuksesta lähetetty käräjäoikeuteen. Se oli siinä sitten!! deft on oikeassa siinä, että asiat kääntyy parhain päin jos on kääntyäkseen, mutta toiveita en enää elättele. Itseasiassa juuri tässä hetkessä tuntuu ihan hyvältä ja rauhalliselta. Hirvittää vaan se, jos/kun tulee taas alamäkivaihe. No suunta on nyt kuitenkin selvä.
Vaimolla oli taas ollu vauhti päällä. Suurinpiirtein heti, kun oli vienyt eropaperit, oli ottanut yhteyttä viime syksyiseen ihastukseensa. Kiinni jäi omaa huolimattomuuttaan. Onneksi on laastari odottamassa 600km:n päässä. Hohhoijjaa!! No narahdettuaan järkyttävän suuri romahdus ja tunnustus siitä, ettei elämällä ole suuntaa, mitä oikeasti haluaa. Miten opiskelut, työt, työttömyys, elanto, lasten kanssa pärjääminen. Ei ole ystäviä tässä lähellä. No vieläkään ei tunteita minua kohtaan, mutta purkaus kumminkin. No eikö se yksineläminen olekkaan niin hauskaa? Eikö se, että saa olla joka toinen viikko täysin vapaa, olekkaan mahtavaa ja hienoa? Lapsia kauhea ikävä maanantaina, vaikka vasta edellisenä päivänä tuonut minulle. Kai se korkea-arvoinen, hiljattain eronnut 50v herrasmies rientää apuun toiselta puolen suomea, auttelee vuokrakämpän siivoamisessa, pyykkää pyykit, hoitaa lapset ja käy kaupassa. Niin ja maksaa laskut. Tuskimpa vaan! No rouvan hoitelee varmaan mielellään.
Eipä tässä vaiheessa oikein muu mietitytä, kuin vaimon jaksaminen. Hänellä ei oikeasti ole käsitystä, mistä kaikesta on päässyt luistamaan, kun ei ole koskaan halunnut/tarvinnut puuttua tiettyihin arjen asioihin. "Äkkiähän ne oppii" tai "kyllähän sitä nyt aina jotenkin pärjää" tai "eihän nyky hyvinvointiyhteiskunnassa ketään jätetä puille paljaille". No joo, mutta aika monesta haaveestaan saa luopua suosiolla vähintäänkin vuosikausiksi. Joku mainitsi tässä ketjussa maanis-depressiivisyyden. Itse asiassa vaimo itse mainitsi romahduksessaan, että on mielipiteet vaihtunu vähän turhan tiuhaan ja pelkäsi, että hänellä todetaan maanis-depressiivisyys. Itse en ala sen suurempaa diagnoosia tekemään, kun ei tuota kompetenssiä moiseen ole. Mutta päätelkööt jokainen itse mahd. oireet aikaisemmista viesteistä, joka asiaa vähänkään paremmin tuntee.
Vieläkin olen sitä mieltä, että yhteenpalaaminen olisi ollut paras vaihtoehto. Aviomiehenä olisin voinut olla vaimoni tukena ja yhdessä olisimme voineet hakea apua. Itse kyllä selviän. Lapset ovat vieläkin siinä uskossa, että äiti palaa "kotiin". Molemmat kyllä viihtyvät äitinsäkin luona, mutta vanhempi lapsista sanoi aika suoraan, että haluaisi asua vain minun luona. En tiedä, mitä kaikkea siellä päässä tapahtuu, mutta kai ne vanhat tutut ympyrät, oma huone, naapurin kaverit yms. viehättää enemmän. Pelottaa, että entä jos vaimolla tulee paha romahdus, kun lapset ovat hänellä. Tajuaakohan se pyytää apua minulta 600m:n päästä vai soittaako apua 600km:n päästä? Toivottavasti mitään pahempaa ei satu.
"Eipä tässä vaiheessa oikein muu mietitytä, kuin vaimon jaksaminen."
Turhaa sinä exästäs murehdit. Pärjää jos pärjää ja jos ei pärjää niin mitä sitten? Sen verran katsot ettei lapset siitä kärsi ja jos ei pärjää lasten kanssa niin otat lapset pois.
Vaimosi kuppaa tuota 600 km päässä olevaa vanhempaa miestä; ainoastaan on rahan takia.
Tuollaiset mielialavaihtelut ovat tosi tyypillisiä tuossa vaiheessa, ilman mitään mielialasairautta.
Hente: Vilpittömästi toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa. Olisin toivonut, että tuossa käy toisin, mutta et sinäkään voi itseäsi loputtomiin toisen ongelmien takia hajottaa. Hyvä, että lapsilla on yksi tasapainoinen vanhempi. Tosin toivon myös todella paljon, että tuleva exäsi saa asiansa kuntoon eikä lähde elämä lapasesta ihan kokonaan. Pahalta näyttää, pahalta näyttää :(
Kiitokset viesteistä ja tuesta.
Jatkukoot elämä vaikka sitten näin. Taakse päin elämää katsoessa huomaa, kuinka epäluotettava vaimoni on aika-ajoin ollut. Hän on perusluonteeltaan kiltti ja rauhallinen, mutta tuskin voin täysin luottaa häneen enää. Valitettavasti sama luottamuksen puute koskee myös yhteisten lasten osalta. Hän hakee nyt paniikissa "pikahoitoa" ja kuten tähänkin asti, saa ystäviltään varmasti sellaista tukea, mitä haluaa. Tarkoitan, että tähänkin asti tuki on ollut täysin kritiikitöntä, eli saa juurikin ne vastaukset, mitä lähtee hakemaan. Todella vastuuntuntoista ystävyyttä, kun ei pureuduta itse perusongelmaan!! Lähitulevaisuudessa keskityn vain ja ainoastaan lapsiin ja kun elämä alkaa tasoittua, täytyy alkaa miettiä, mitä uutta sitä itselleen elämässä haluaa. Mutta hyvä näin toistaiseksi.
Tuntuu, että minä olen ollut ainoa ihminen vaimoni elämässä, kuka on laittanut edes jonkinlaisia rajoja hänelle. Aina, kun on tullut "epävarmuuskausia", hän on käyttäytynyt, kuin pahainen teinityttö. Omat vanhempansa eivät neuvoja jakele, mutta pistää tarvittaessa tilille rahaa ja voivottelee perään, "voi surkia, kun tässä kävi näin". Näin on aina ollut, eikä ole näin ollen tarvinnut vastuuta ongelmista kantaa. Hyvinä aikoina puolestaan ollut aivan mahtava kumppani. Sitä puolta hänessä jään kaipaamaan.
Mutta ei muuta ku leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!!
Kappas kun sattuikin sopivasti...
Nimenomaan tuo maanis-depressiivisuus. Että kun kerran puheeksi tulee niin aletaan epäilemään että kyllähän sitä voisi sairas olla.
Tarkoitan siis sitä, kuten itsekin juuri kerroit, että "rouvasi" ei ole suuremmin elämässään "joutunut" kantamaan vastuuta itsestään. Se on vain loogista kun luin tuon viimeisimmän tekstin.
En siis sulje pois todellisia mielenterveysongelmia, mutta oletan että Hente olisi puolisona (kymmenen yhteistä vuotta...!) jo näistä maininnut tai edes huomannut itse.
Niinh....kymmenen vuotta ja kaksi lasta. Olitte siis...hmm...minkä ikäisiä kun perheen perustitte? Eihän se ikä mitään merkitse, mutta se ikäkriisi ,)
Nyt ymmärrän taas hieman enemmän tilanteesta ja toivon että Hente antaisi itselleen luvan siirtyä eteenpäin. Keskity nyt vain lapsiisi äläkä ryhdy ovimatoksi rouvallesi. Vaikka kuinka olisitkin hyvää hyvyyttäsi toisesta huolissaan. Se kun harvemmin päättyy kaikkien puolesta iloisesti että aikuista ihmistä aletaan painostamaan tai neuvomaan ennen kuin ongelmat hyväksytään.
Hyvä Deft. Kuten aiemmassa viestissä kerroin, minulla ei ole kompetenssiä tunnistaa mielenterveydellisiä ongelmia. Sen tiedän, että suhteemme aikana, varsinkin alkuaikoina vaimoni (silloinen tyttöystävä) kävi aika-ajoin psykologilla. Käynnit olivat alkaneet jo paljon ennen kuin tapasimme. Hänellä oli kai ollut lukioaikoina "lievä masennus", josta en osaa sen enempää kertoa.
Eli olin kyllä tietoinen, että tällaista oli ollut, mutta ymmärsin asian silloin niin, että se kuului siihen ikään/aikaan. Toki samantapaisia tilanteita on matkan varrella ollut, mutta hyvin paljon lievempinä. Ne kuittaan osaksi hänen persoonallisuutta, mutta en persoonallisuushäiriöksi. Mielenterveysongelmat ovat nykypäivänä erittäin paljon puhuttuja asioita mediassa yms. Ja kun lisää siihen, millaisella keskustelupalstalla tätä asiaa käsitellään ja millä lailla profiloituneet ihmiset tänne kirjoittaa on väistämätöntä, että näistä asioista tulee puhettä. Mutta sen vähän, mitä esittämistäni ongelmista ymmässä, ei sitä voi tuosta vaan sivuuttaa. Vaimo on hakenut ja saa parasta aikaa ammattiapua. Jos jotain ilmenee on ongelman hoitaminen pitkäaikainen prosessi, eikä siitä välttämättä pääse koskaan eroon. Toivon koko sydämmestäni, että mitään erityistä ei olisi. Ja ompa tässä ketjussa kritisoitu vahvasti myös rahaa, koulutusta, kotitöitä yms. asioita, joten ei tämä mielenterveysasia mitenkään ainoana keskustelun suunnan antajana ole ollut.
Ensimmäinen lapsi syntyi, kun olin vajaa kolmikymppinen ja vaimo on minua 6v nuorempi. Näitä keskustelupalstoja kun olen nyt vuodenvaihteesta lähtien seuraillut tuntuu, että juuri tuossa 30v kieppeillä varsinkin naisilla ilmenee jonkinlaista ikäkriisiä. Tämä ei siis mielipide tai fakta, vaan ainoastaan merkille panemani asia. Kyllähän näillä asioilla voisi herkutella ja hakea jatkuvasti syy-seuraus kombinaatioita, mutta se on turhaa enää.
Mutta kuten aiemmassa vietissä sanoin, keskityn nyt lapsiin ja keskittykööt hän mihin keskittyy (jos edes keskittyy). En ole puuttumassa hänen tekemisiin, paitsi jos niistä on jotain haittaa meidän lapsille.
Tämä selvensi aikalailla. Kiitos, vaikka nämä yksityiskohdat eivät tosiaankaan meille tuntemattomille kuulu.
Joku jälkiviisastelija voisi sanoa että merkit vähintäänkin vaikeasta tulevaisuudesta perheenä olivat olemassa jo silloin vuosia sitten. Mutta se ei ole mitenkään relevanttia nyt ja tänään.
Aivan, aivan...
Vaimosi siis on ollut aina persoonallinen ja vielä näin kolmikymppisenä sen oman "ikäkriisinsä" edessä.
Tavallaan se on aivan kauheaa, kun liiton purkautuminen ei varsinaisesti johdu mistään henkilökohtaisesta syystä. Vaan kun "vika" on toisen omat ongelmat, eikä niille voi se toinen osapuoli mitään.
Olet ilmeisesti pääsemässä psyykkisesti hyvin omillesi, tsemppiä todella paljon myös jatkoon :)
Hente, olet jo aika monta kuukautta asunut erillään vaimostasi. Joko alat tottua tähän uuten tilanteeseen, vai onko vieläkin jotenkin karu olo?
Kysyn vaan, kun itsekin vähän muuttoa miettinyt.
Kaksi kuukautta nyt siitä, kun vaimo lähti. Mulla "Mie vaan" on varmaankin siinä mielessä eri tilanne, kuin sinulla, että minä olen se joka jätettiin. Onhan tässä aika tyhjä olo, enkä ole vielä oikein sisäistänyt kokonaiskuvaa, mistä tämä kaikki on lopulta johtunut. Toivottavasti se joskus selviää, niin ei tarvitsisi vuosikausia vatuloida asian kanssa. Toisaalta helpottunut olo siitä, että suunta on selvä, mutta ns. flash backkejä tulee joka päivä. Onhan tässä puoli vuotta harkinta-aikaa, mutta eipä se juurikaan lohduta.
Hente
"Onhan tässä aika tyhjä olo, enkä ole vielä oikein sisäistänyt kokonaiskuvaa, mistä tämä kaikki on lopulta johtunut. Toivottavasti se joskus selviää, niin ei tarvitsisi vuosikausia vatuloida asian kanssa"
Kannattaa nyt ensimmäiseksi ymmärtää, että yleensä ei ole olemassa mitään yksittäistä syytä miksi avioliitto kaatuu. Se on jonkinsorttinen monen asian yhdistelmä ja harvemmin voi osoittaa että se oli vuonna 2011 silloin asia X mikä muutti kaiken.
Eli tottakai aina tulee spekuloitua, mutta mitään lopullista järkevää vastausta ei yleensä ole olemassakaan.
Pahoittelen kun käännän asian nyt hieman päälaelleen. Älä käsitä mielipidettäni väärin, koita ottaa se rakentavasti. Kuulostaa hieman siltä, että kaadat nyt aika paljon avioeronne syitä vaimosi niskaan, etkä ole halukas ottamaan vastuuta omista tekemistäsi virheistä. Ehkä olen väärässä ja tänne halusit vain purkaa katkeruuttasi (mikä on tietysti aivan luonnollista kun tulee jätetyksi). Vaikutat todella fiksulta ihmiseltä, vaikket olekkaan akateeminen kuten vaimosi ilmeisesti toivoi.
Joskus ihmettelen nykymiesten omistushaluisuutta rahan ja materian suhteen. Ihan kuin raha olisi kaikista tärkeintä. Jos olet noin tarkka rahoistasi, ehkä ajattelitkin itse vain sitä ja unohdit hoitaa avioliittosi romanttisen puolen? Näin on ainakin meillä. Mieheni on järkevä ja käytännöllinen. Hän osaa talous ja raha asiat hoitaa, mutta hän ei arvosta henkisiä asioita lainkaan mikä tekee hänen kanssaan elämisestä tasapaksua puurtamista, josta puuttuu elämän ilot. Hän on enimmäkseen kiinostunut vain töistä ja rahan tekemisestä. Hän olisi ilmeisesti halunnut myös samanlaisen vaimon. Itse olen enemmän syvällinen ja tunteellinen taivaanrannanmaalari, jolle raha on vain välttämätön pakko elämiseen.
Meillä on myös niin, että mies elättää ja minä elän melko pitkälle hänen rahoillaan. Omaisuutemme on yhteisissä nimissä, mutta jos päätyisimme eroon, jakaisimme kaiken reilusti. Jotkut eivät ymmärrä, ettei kaikille raha ja omaisuus ole kaikki kaikessa. Hän saisi tietysti pitää maksamansa asunnon, mutta olisi hirvittävän itsekästä ja selkärangatonta jättää lastensa äiti tyhjänpäälle. Olenhan hoitanut kodin ja passannut häntä. Tämä asetelma vain ei valitettavasti toimi hyvin jos toinen on tunneihminen ja toinen käytännöllinen. Raha ei riitä korvaamaan tunne-elämän puutteita. Jos omaisuus on tärkeintä (ja sen haaliminen) kannattaisi silloin hankkia samanlainen kumppani. On todella tärkeää omata samanlaiset elämänarvot. Tosin vaimosi kuulostaa olevan rahanperään kun haaveilee akateemisesta kumppanista...mutta ehkä älyn vuoksi, ei niinkään rahan. Harmi vain kun akateemisuus ei takaa älykkyyttä kun sitäkin on niin monenlaista. Minkähänlaista älykkyyttä hän mahtaa tarkoittaa?
Välillä kirjoitit, miten olit menettänyt otteesi vaimostasi joka ennen oli niin arka. Se särähtää korvaani. Miksi hän oli arka? Dominoitko häntä liikaa, määräilit? Käytitkö itse hyväksesi sitä, että sinä olit se joka elätti. Rahallakin voi toista alistaa. Sekään ei ole oikein! Tarkoitukseni ei ole vähätellä sinun tuntemaasi tuskaa, mutta halusin vähän antaa sinulle toista näkökulmaa asioihin. Näin ei välttämättä ole teidän kohdallanne, mutta aina erotessa kannattaa vilkaista myös peiliin ja mennä itseensä. Todella mennä syvälle itseensä. Muuten on vaarana, että toistat samat virheet mahdollisessa uudessa liitossasi.
Mekin olemme puhuneet miehen kanssa muutaman kerran erosta, mutta yritämme selvitä kriiseistä. Tähän asti se on onnistunut, mutta vaikeaa on välillä kun toinen keskittyy rahaan ja toinen haluaisi kuutamoserenadeja.
Kiitokset rakentavasta kommentista. Valitettavasti en vain pysty löytämään itseäni antamistasi kommenteista. Toki myönnän, että työ ja työnteko on minulle tärkeä asia. Kai se sitten johtuu siitä, että minut on kasvatettu siten, että asioiden eteen täytyy töitä tehdä. Puhuttiimpa sitten rahasta tai tunnepuolesta. En mielestäni ole ollut kovinkaan tarkka siitä, mikä on minun tai vaimoni silloin, kun avioliitossa eletään. Kaikki oli kyllä siinä mielessä yhteistä. Mutta jos ihmiselle raha tai omaisuus ei ole niin tärkeää, niin miksi sitä sitten erotilanteessa kumminkin ollaan vailla, vaikka ei olla suostuttu sen eteen töitä tekemään? Vaimoni ei ole ollut mitään vailla missään vaiheessa eroa. Tässä on vuosien varrella käynyt useamman kerran niin, että kun valmistuminen ja sitä myöden työelämään siirtyminen on lähestynyt, otetaan vähän lisää opiskeltavaa. Näin ollen valmistuminen on aina siirtynyt vuodella tai parilla eteenpäin. Joskus vaimon kanssa keskusteltiin, että kun hän on työelämässä, voisin itse vaihtaa vähän kevyempään ja pienituloisempaan työhön. Minun nykyisillä tuloillani voidaan kyllä koko perhe elättää, ei siinä mitään, mutta olisi ollut mukava, jos oltaisiin voitu sitä "välttämättömän pahan" taakkaa jakaa tasavertaisemmin. Nykyinen tulotaso on ihan riittävä, enkä tarvitse itselleni lisää "materiaa".
Kirjoitin aiemmissa viesteissä "kasvun paikoista". Niillä tarkoitin, että on peiliinkin tullut katsottua. En yritäkkään väittää, ettenkö olisi virheitä tehnyt. Myönnän kyllä olleeni väilillä henkisesti aika väsynyt niin työnteosta kuin perheen talouden pyörittämisessäkin. Kyllä se on ärsyttänyt, jos toinen ei ole kiinnostunut lainkaan, mitä laskuja tulee tai edes että minkälaisia vakuutuksia olen hänelle tai lapsille ottanut. Se on vain valitettava tosiasia, että kuutamoserenaleilla ja taivaanrannan maalaamisella ei perheen taloutta ja perusturvallisuutta hoideta välttävästikkään. Vai hoidetaanko? Jos oikeasti oltaisiin tasavertaisia ja jaettaisiin taakkaa koko perhettä koskevissa asioissa (ei pelkästään raha-asiat), niin molemmat saisi enemmän yhteistä aikaa niille asioille, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. Olen kyllä vienyt vaimolleni joskus kukkia, vienyt hänet teatteriin, ravintolaan, yhteisiä hotelliöitä, ollaan käyty leffoissa, jne... ja monesti vielä vaimon pyynnöstä. Ja on vaimonikin omalta osaltaan huomioinut minua, eli näissä asioissa ollaan oltu tasavertaisia. Oli meillä jonkinasteinen yhteinen musiikkiharrastuskin. Mutta kun pitäisi olla joku ihmemies, pyörittää yksin taloutta ja kaiken sen päälle pitäisi jaksaa olla kaikessa muussa tasavertainen. Tuoko on sitten tasavertaisuutta saati reilua?
En nyt jaksa alkaa tämän enempää selittämään "omia" tuntemuksiani. Ja harvapa täällä erokeskusteluissa kumppaniaan kehuu varsinkaan, jos on tullut jätetyksi. Minulla on kuitenkin puhevälit hänen kanssaan kunnossa ja taisimpa jossakin kirjoituksessa mainita, kuinka paljon kaikesta huolimatta arvostan häntä edelleen lastemme äitinä. Mielestäni en myöskään ole työntänyt tai jättänyt häntä tyhjän päälle. Hän valitsi itse tehdä niin. Olin koko ajan valmis selvittämään välit kuntoon hänen kanssaan ja ovi oli koko ajan raollaan hänelle. Ehkä se oli kuitenkin virhe. Ja lopuksi vielä, että eipä se käytännöllisyys ole syönyt minun tunteellisuutta.
En tarkoittanut, että olisit tunteeton vaikka olisitkin käytännöllinen. Tarkoitin tuolla lähinnä sitä, että toiset suhtautuvat elämään enemmän tunteiden kuin järjen kautta. Rakkauden ja onnen tunteminen voivat olla jollekkin tärkeämpiä kuin esimerkiksi omaisuuden haaliminen. Omaisuus ei tunnu miltään jos ei ole aitoa onnea ja rakkautta elämässä. Jos ei ole tunteita toista kohtaan tai jos keskinäinen romantiikka ja läheisyys ovat täysin kuihtuneet avioliitosta niin sitä ei välttämättä millään määrällä omaisuutta pelasteta. Ponnistelu yhteisen omaisuuden eteen voi tuntua melkoiselta pakkopullalta jos sille ei ole vastapainoa. Kerroit kuitenkin, että teidän välillänne oli romantiikka puoli kunnossa, joten eipä kai siitä sitten kiikastanut?
Rakastitko vaimoasi paljonkin? Oliko hän sinulle se oikea? Luin kyllä kaikki kirjoituksesi, mutta ehkä tuosta loppupäästä jäi joku huomaamatta, joten pahoittelen kun en tajunnut että olet sinne peiliinkin vilkaissut.
Rakkaus elämässä on tärkeää. Mutta elämän perusrealiteetit on otettava huomioon. On ansaittava rahaa jo perustoimeentuloon. Asunto, lämmitys, sähkö, vaatteet ,ruoka ym ym. Lapsille on oltava edellä mainittujen lisäksi varaa harrastuksiin, harrastusvälineisiin, kunnon vaatteisiin. Helppo olisi mennä haaveissa ja romantiikassa unohtaen, että rahaa on ansaittava, verot maksettava ( miten muuten yhteinen hyvä mm. liikenne, tiet, katuvalot , terveydenhuolto, koulutus ym ym ym järjestettäisiin).
Hulluja naisia vaalen punaisine laseineen riittää. Tässä ketjussa on diagnosoitu perheenäidille masennusta, kaksisuuntaista mielenhäiriötä. Minä olen ehkä karkea, mutta nään tuossa lapsellisen elämän nälän. Hyvä on ollut opiskella turvallisesta kodista käsin. Mieskin on tuntenut mielihyvää ja ylpeyttä vaimon saavutuksista ja mikä seuraus. Vaimo höyrähtää, toki vähäisen kokemuksen miessuhteissa, ansiosta johonkin " hienoon " akateemiseen, kun itsekin opiskellut ja se tuntuu oikealta. Pienillä ns. fiksuilla mielipiteillä ja koketeeraamisella vaikutusvaltaisilla ystävillä ym:lla saa toisen ihailemaan itseään. Ja nainen ruusunpunaiset lasit silmillään katsoo ylös ja ihailee.
Olisiko niin, että sen mukaan, kun tämä 50-vuotias jauhaa paskaa , vaimon mieli nousee ja laskee. Vaimo luulee, että on jotain suurta ja ihailtavaa olla akateeminen ja tuntea ns. julkkisia. On tavallaan vaarallista solmia avioliitto sen ensimäisen rakkauden kanssa. Vaikka hän olisi se kaikkein paras katsottuna vaikka kuinka pitkällä aikavälillä.
Sääli on, että tälläisen tavallaan tynnyrissä kasvaneen tytön vuoksi, kärsivät viattomat lapset. Ja tietysti mies, jolla on jalat maassa. Harmi, kun asiat olisivat voineet mennä toisin. Siitä hyvästä, mitä opiskelu ja valmistuminen olisi voinut antaa itselleen, miehelle ja lapsille, onkin seuraus surullinen, vaimon höynähtämisen vuoksi. Kirjoitan kokemuksella. Itse opiskelin pitkään lasten juuri tuossa iässä olleena. ja meinasin typerehtiä, mutta onneksi näin kokonaisuuden ja tulin järkiini. Rakas kiitos miehelleni ja nyt jo aikuisille lapsilleni.
Siinä, missä sinä kommentoit asian vierestä tai muuten vain väärin ymmärtäen, on juurikin se mitä sanotaan parisuhteessa kommunikaatio-ongelmaksi ;)
Eihän se voi olla niin, että rakkauden ja onnen tunteminen (avainsana: tunteminen) olisi inhimillisesti tärkeämpää kuin rationaalisuus. Sehän on hirveän nihilististä ajatella, että rakkauden ja onnen TUNTEET ovat suuremmassa arvossa kuin mikään muu. Kauhean itsekeskeistä ja vastuutonta, huih!
PS. Tätä viestiä ei kannata ottaa (täysin) vakavasti.
"Jotkut eivät ymmärrä, ettei kaikille raha ja omaisuus ole kaikki kaikessa. Hän saisi tietysti pitää maksamansa asunnon, mutta olisi hirvittävän itsekästä ja selkärangatonta jättää lastensa äiti tyhjänpäälle."
Semmoinen pikku pointti että raha ei ole sulle kaikki kaikessa, kunhan saat mieheltäs elatuksen ja mukavan pesämunan.
Eikö tuo kerro vähän toista, jos rahalla ei oikeasti olisi sinulle mitään väliä, niin teillä olisi avioehto.
Olen kyllä ollut töissäkin ja tulen olemaankin vielä jonain päivänä, minulla nyt vain sattuu olemaan huomattavasti paljon pienemmät tulot joilla ei makseta mieheni elintasoa myös töissä ollessani, joten kyllä olisi todella selkärangatonta jättää vaimo tyhjänpäälle ja kuoria itse kermat päältä kun toinen on vuodesta toiseen siivonnut miehensä jäljet, pyykännyt pyykit, pessyt, siivonnut aj hoitanut lapset. Ainut mitä ukoltani avioeron sattuessa vaatisin, olisivat elatusmaksut lapsista ja tietysti se irtain, jonka olen omilla rahoillani hankkinut. Saisin enemmänkin, mutta minua ei hänen rahansa kiinosta. Olisi minun puoleltani tyhmää antaa käyttää itseäni sillätavalla hyväksi. Toisen omaisuus karttuu toisen hoitaessa lapsia kotona...joopa joo, tyhmät naiset suostuvat avioehtoon. Fiksut pitävät huolen siitä, että saavat osuutensa eivätkä ole vain ukkojen koti-piikoja.
Totta, mutta ei se omaisuuden ja rahan hankkiminen sulje pois rakkautta ja romantiikkaa elämässä. Ihminen voi saada molempia oikean ihmisen kanssa. Toiset haluavat omaisuutta enemmän kuin toiset. Toisille riittää kolmio rivarissa kun taas toiset haluavat kartanon. Kannattaa jättää myös nämä netin keittiöpsykolosoijat omaan arvoonsa eikä ryhtyä tekemään vaimon mielentilasta mitään omia analyysejä niiden perusteella....
Tuolla osuudella minä sitten en tarkoita puolta omaisuudesta vaan reilua ja rehtiä korvausta naisen tekemästä kotityöstä ja miehen passauksesta. Mikä järki koko avioliitossa ylipäätään on kun nykyajan ihmiset keräävät omaisuutta vain itselleen ja omiin nimiinsä. Mitä se sellainen yhteen hiileen puhaltaminen mukamas on? Olen kyllä itsekin menettänyt uskoni avioliittoon nykypäivänä.
Sehän on hirveän itsekästä haluat tuntea itsensä tässä arjen keskellä myös rakastetuksi ja arvostetuksi...jep, kyllä olen todella itsekäs ja vaadin liikoja. Pyykkiähän tässä pitäisi vain kiitollisena pestä, lattiat luututa, imuroida, lapset hoitaa ja ukolle ruoka nokan eteen. Illalla sitten nukkumaan tyytyväisenä ilman seksiä ja läheisyyttä. Pääasia kun on voita leivänpäällä ja mies joka haalii omaisuutta. Siis, todella itsekästä minulta vaatia tai haluta mitään muuta...elänkin tästä sitten loppuelämäni nunnanan miestäni passaten. Voimpa sitten kuolinvuoteellani sanoa, etten saanut rakkautta 50-vuoteen, mutta eipä ainakaan kukaan voi tulla moittimaan itsekkyydestä...
Mitäpä jos mies hoitaa about puolet kotitöistä ja tienaa siitä huolimatta kaiken rahan huusholliin ja vaimo ei siitä huolimatta halua mennä töihin? Kyllä kai siinä toinen osapuoli vain kusee siihen kuuluisaan yhteen hiileen. Yhtälailla ne kotityöt täytyy tehdä oli sitten yhdessä tai erikseen. Ei kotitöistä palkkaa ja kiitosta saa myöskään se työssäkäyvä joka niitä tekee. Jostain kumman syystä vain ja ainoastaan kotirouvan tekemät kotityöt on arvokkaita. Mene elätti töihin ja osallistu perheen kuluihin, niin ehkä siltä ukkokullaltasi löytyy läheisyytä ja tunteita sinua kohtaan. Nyt hän suojelee hankkimaansa omaisuutta sinulta. Ei välttämättä lapsiltanne. Otappa peili käteen ja tutki omaa osuuttasi asioihin. Lusikalla jaetaan, mutta kauhalla vaaditaan!!!
Ilmeisesti jäi PS:t lukematta. Ei se mitään, huumorintaju onkin subjektiivinen käsite.
Ja luetun ymmärtäminen on muutenkin hassu juttu ;)
Mä puhuin kuitenkin tunteista myös parisuhteen ulkopuolella. Eiköhän se nyt ole ihan ookoo ajatella, että mikäli parisuhteeseen itsensä tyrkkää, on myös elämäntilanne suotuisa.
Mikäli tahtoo pitää oman itsensä tuntemista ensimmäisellä sijalla omassa elämässään, ei kannata lähteä suhteeseen, vaan rakastaa itseään sen sijaan että tuottaa kenellekään toiselle pahaa mieltä pelkästään sen takia että tajuaakin olevansa ei-niin-rationaalinen ihminen.
Miten voi yhdistää "voin leivän päälle" omaisuuden haalimiseen? Omalla tulotasolla ei todellakaan omaisuutta haalita eikä tehdä investointeja vanhuuspäiville. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mä olisin tunteiden hamstraaja. Todella outoa logiikkaa.
Itsekästä on vaatia (tai alati ruikuttaa) toiselta ihmiseltä sitä, mitä itse voi itselleen hankkia...aineettomasti tai materialistisesti.
Mikä tämä passaus-pointti oikein on...
Tarkoittaako se sitä, että mikäli vaimo ei tee mitään, niin mies on oikeasti niin avuton että kuolee pois?
Kuinka paljon tällaisessa parisuhde-määritelmässä on sillä "kotiorjalla" marttyyrin vikaa?
Vaimo on todella huono vaimo, ellei hän tee mitään.Ellei mies tee kotitöitä ja hoida lapsia, hän on ihan normaali "töissäkäyvä" mies.
Ollessaan esim. kotiäitinä muutaman muksun kanssa, on pakko tehdä kaikki. Etenkin jos mies on aina töissä ja muissa riennoissaan.
Ja työssäkäyvä ja kotitöitä tekevä mies on nihilisti ja materialisti(ko)?? Eläpä tee noin mustavalkoista jakoa. Kotityöt kuuluu luonnollisesti molemmille, mutta eikö se muu sitten?
"uolla osuudella minä sitten en tarkoita puolta omaisuudesta vaan reilua ja rehtiä korvausta naisen tekemästä kotityöstä "
ELi rahalla on nyt sittenkin väliä kun haluat reilun korvauksen työstä?
Miksi sitten väitit alunperin ettei sillä ole merkitystä?
"Mikäli tahtoo pitää oman itsensä tuntemista ensimmäisellä sijalla omassa elämässään, ei kannata lähteä suhteeseen, vaan rakastaa itseään sen sijaan että tuottaa kenellekään toiselle pahaa mieltä pelkästään sen takia että tajuaakin olevansa ei-niin-rationaalinen ihminen."
En ymmärrä tuota lausetta vaikka kuinka sitä pyörittelen...eli ihmisen tulee ryhtyä parisuhteeseen vain jos hän on 100% varma ettei hän tule ikinä muuttumaan, kestää seksittömän läheisyydettömän pystyyn kuivahtaneen avioliiton kestoltaan 50-vuotta jos käy niin, että läheisyys loppuu kokonaan rakkauden puutteen vuoksi. Miten sinä ajattelit, että nuori nainen voisi tuntea itseänsä niin hyvin, että pystyisi kuvittelemaan millaista edellä kuvailemani elämä on? Ja miksi sinä kirjoittelet vakavista asioista täällä huumorimielessä? Toisilla kun on ihan oikeasti avioero menossa ja isot asiat kyseessä niin tänne tullaan vain naureskelemaan muitten kustannuksella. Minua ei naurata yhtään. Ei naurata tämän ketjun alkuperäisen miehen puolesta, eikä myöskään itseni puolesta joka nyt taistelen aviolittoni jatkuvuuden tai loppumisen puolesta. Täällä on kuules nyt aivan joku muu itsekäs kuin he joita täällä itsekkyydestä moitit...
Okei väännän rautalangasta :). Tottakai rahaa pitää olla sen verran, että saa perus elämisen kustannettua ja jonkinlainen asunto, siksi olen minäkin töissä ollut ennen kotirouvaksi ryhtymistä pitkiä vuosia ja raskaita päiviä. Minä en kuitenkaan haaveile mistään kovin suuresta kuten isoista omakotitaloista sun muista. Vähempikin riittää. Joko nyt tajusit? Jotkut ukot ne vain odottaa, että toinen olisi vuosikausia heidän ilmainen piikansa....onneksi oma mieheni ei ole sellainen, tehtäköön se nyt tässä selväksi. Epäilin vain, että tämä alkuperäinen saattaisi olla sellainen kun mielellään jätti vaimon tyhjänpäälle, arvotti hänet vain omaisuuden kautta. Sitähän ei voi tietää kun ei tätä tarinan vaimoa tunne eikä tiedä hänen kantaansa ja näkökulmaansa tilanteeseen. Kolikossa on aina kaksi puolta kun kyseessä on avioliitto ja ylipäänsä parisuhde. Kukaan ei voi koskaan väittää, että olisi täysin puhtaat jauhot pussissa jos liitto päätyy eroon. Jätetty osapuoli luonnollisesti helpommin syyttää vain sitä toista osapuolta, mutta on tärkeää nähdä se omakin osuus asioiden laitaan. Ap.han tuossa sanoi, että vaimo on myös tarvinnut tukijoukkoja erosta ilmoittamiseen. Sekin kalskahtaa korvaan...miksi? Minä en tarvitsisi. Voisin luottaa aivan täysin mieheeni ja siihen, että saamme asian puhuttua ja ratkaistua kahdestaankin sulassa sovussa. Ap. myös sanoo tuolla alkupäässä miten hän on menettänyt otteensa vaimosta. Sekin särähtää pahasti....miksi vaimoon pitäisi olla joku ihmeen ote. Näitä juttuja lukiessa sitä tajuaa kuinka hyvä mies itsellä loppupeleissä on vaikka romantiikka välillämme onkin täysin kuivahtanutta..
Mistä sinä tiedät miten meillä kotityöt jaetaan? Minä teen suurimman osan yksin juurikin siksi koska se on reilu työnjako enkä valita siitä. En odotakkaan mieheltä suurta panostusta kotitöihin kunhan silloin tällöin vähän auttelee. Tuskinpa on liikaa vaadittu, että kerran viikossa tyhjentää astianpesukoneen? Kuka väitti etten arvosta miehen panosta? Mistä sinä tiedät miten hän kohteli minua sillion kun olin itsekin töissä? Voin kertoa, ettei suhtautuminen ollut juuri sen kummempaa eikä läheisyyttä yhtään sen enempää. Rakkautta ei ansaita, vilipitön rakkaus saadaan ilman vaatimuksia. Jos rakastaa niin rakastaa ilman ehtoja. Vain todella epäitsekäs ihminen ymmärtää sen ja tukee kumppaniaan erilaisissa elämäntilanteissa. Ymmärtäisin jos kotonaoleminen olisi pysyvä ratkaisu, mutta useimmiten se naisen kotonaolo aika on silloin kun lapset ovat pieniä. Toiset ajattelevat siinä lasten parasta. Lasten on parempi olla pienenä äidin kanssa kotona kuin suurissa tarharyhmissä. Se on uhraus nimeomaan työssäkäyvän osapuolen puolelta. Mutta tietysti joillekkin se raha on tärkeämpää kuin lasten etu.
Se riippuu sinun asenteestasi...oletko onnellinen kun saat materiaa vai oletko onnellinen vaimosi kanssa?
Ajattelin jo lopettaa tänne kirjoittelun, kun homma näytti menevän väittelyksi. Jokaisella tuntuu olevan omat kärkevät mielipiteet jokaisesta asiasta ilman, että arvostetaan muiden näkökantoja. No mutta kirjoitampa kuitenkin.
Olet "eräs elätti" mielestäni täydellisen oikeassa siinä, että täällä on vain minun näkökantani asioista. Tuntuisi kuitenkin absurdilta tulla tänne kirjoittamaan ja väittelemään mielipiteistä vaimon kanssa. Luin läpi kirjoitukseni uudestaan ja mielestäni olen löysin sieltä mainintoja omasta kasvamisesta sekä vaimoni arvostamisesta. Toimeentulo ja se kumpi taloutta on meidän perheessä pyörittänyt on tullut "ilmeisen" selväksi. En kuitenkaan aio pahoitella sitä, mutta en myöskään nostaa sitä minkään muunkaan minulle tärkeän arvon yläpuolelle. Vaimoni on minulle tärkeämpi kuin raha ja omaisuus. Siitäkin huolimata, että eromme olisi lopullinen. Hän on meidän yhteisten lasten äiti ja meillä on huoltajuus jaettu tasavertaisesti. Kun kirjoitin toimeentulosta tai rahasta, en tarkoittanut että se olisi minulle tärkeintä. Pahoittelen, jos sellaisen kuvan olen antanut.
Toivoisin, että kun kirjoitan perheeni kriisistä (vaikkakin vain oman näkemyksen) ei tehtäisi siitä liian jyrkkiä johtopäätöksiä. En tietenkään ala kirjoittamaan jokaista yhsityiskohtaa tai lausahdusta elävästä elämästä, vaan yritän kertoa näkemykseni kokonaisuudesta. En minä mielelläni vaimoani jätä tyhjän päälle, mutta en voi sille mitään, jos toinen haluaa mennä. Vaimoni on saanut tukijoukkojensa apua siinä missä minäkin. Arvostelin kuitenkin sitä, minkälaista se tuki on ollut. Se on minun mielipiteeni asiasta. Ei vaimoni, eikä kenenkään muun, minun! No jos se, että kerron oman mielipiteeni tekee minusta itsekkään, niin sitten kai olen itsekäs. Mutta niin kai on sitten kaikki kärkkäät arvostelijatkin täällä?? Kun puhun otteesta vaimooni, en tarkoita haluavani taluttaa häntä jossain hihnassa. Siinä kontekstissa otteella tarkoitan enemmänkin yhteyttä toiseen ihmiseen, en hallintaa. Kun kahden ihmisen välillä on keskusteluyhteys, silloin voi kommunikoida (taas mielestäni).
Mutta loppujen lopuksi "ihan kiva", jos tällä minun kirjoittelulla on avioliitto pelastettu, vaikkakaan ei oma. Yhdessä kirjoituksessa halusit kääntää asetelman päälaelleen. Ehdotan nyt samaa sinulle. Minäkään en tunne sinun miestäsi saati sinua, mutta voin vetää äärijyrkät johtopäätökset kirjoittamasi perusteella. Mitäpä, jos miehesi kyllästyisi yhtäkkiä sinuun? Olisiko se sinulle "ihan ok"? En nyt halua provosoida tai itsekkään provosoitua kirjoittamistasi mielipiteistä. En minä yritä esittää mielipiteitäni, käsityksiäni tai arvomaailmaani absoluuttisena faktana. En hae täältä myöskään valmiita vastauksia, vaan enemmänkin haluaisin kuulla kokemuksia vastaavanlaisista elämänkokemuksista.
Minulla ja vaimollani on kuitenkin keskusteluvälit kunnossa. Ollaan saatu jutella rauhassa asioista ja ennenkaikkea vielä hänen aloitteestaa. Pitkiä keskusteluja puhelimessa ja kasvokkain. Ollaan itketty ja ollaan naurettu yhdessä. Ollaan annettu pikät halit lähes joka kerta, kun on tavattu. Joten eiköhän meillä kuitenkin ole molemminpuolinen arvostus tilanteesta huolimatta. Mutta on kai parempi lopettaa tänne kirjoittelu ja keskittyä johonkin ihan muuhun.
Kaikesta huolimatta kiitos kritiikistäsi ja hyvää kevään jatkoa :)
"Miten sinä ajattelit, että nuori nainen voisi tuntea itseänsä niin hyvin, että pystyisi kuvittelemaan millaista edellä kuvailemani elämä on?"
Miten sinä ajattelit, että kaiken epävarmuuden/-reiluuden voi pistää sen piikkiin että "elämä on"?
Miten sinä ajattelit, että pitkät parisuhteet toimivat vilpittömästi, jos kumpikaan osapuoli ei ota vastuuta ja oikeuttaa toimintansa pelkästään itsekkäästi?
Se, miksi mä kirjoitan huumorimielessä....ei, itseasiassa, mä en kirjoita ollenkaan huumorimielessä, jos mä sanon ettei tarvitse punakynän kanssa tuntemattomien ihmisten "neuvoja" ottaa kiveen kirjoitettuina totuuksina. Tämän kun olisi tarkoitus olla keskustelua, eikö?
Mä voisin vaikka loukkaantua siitä, että Sä väität tuntevasi mut ja mun huumorintajun.
En nyt kuitenkaan jaksa vaivautua, jos lukemisen ymmärtäminen todellakin on vasta toisella sijalla omien tuntemusten purkamisen jälkeen.
Mitä luulet, kuinka sun avioliitolle käy? Olisi mukavaa tietää taustoja ennen kuin aletaan herjaamaan toisten ahdingolle nauramisesta.
Se olisi vain reilua.
Mukava kuulla että vaimollasi ja sinulla on keskuteluvälit kunnossa. Ja arvostus.
Se, mitä sä olet oppinut itsestäsi, on hienoa. Ne asiat jotka vähän niin kuin pakon myötä joutuu kokemaan niin sanotusti kantapään kautta, ovat toivottavasti vahvistaneet sua ihmisenä.
Mä toivotan sulle, sun lapsille, sekä vaimolle hyvää kevään jatkoa :)
Vastasit tuossa kirjoituksessasi aika moneen kysymykseen, joita aikaisemmin sinulle esitin. Aikaisemmat tekstisi vaikuttivat aika kylmältä vaimoasi kohtaan mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää siihen nähden, että eronne on tuore. Kyllä minultakin ymmärystä ja empatiaa löytyy sinuakin kohtaan, vaikka jotkut mielipiteeni voivatkin olla kärkkäitä. En kylläkään näe niitä itse kovin kärkkäinä. Ne ovat vain lähinnä erilaisia näkökulmia asiohin ja tällaisilla keskustelupalstoilla, joissa ei voi ihan koko tarinaa kertoa, syntyy helposti vääriä tulkintoja puolin ja toisin. Mukava kuulla, että sinulla ja ex-vaimollasi on puhevälit ja olette puhuneet asioista. Mukavaa kevään jatkoa sinullekkin!
Väitithän sinäkin tuntevasi minut ja moitit koko ajan itsekkäästi pelkästään siksi, että pidän omia puoliani ja puolustan omaa näkökulmaa. Et ole kertaakaan tämän keskusteluna aikana yrittänytkään nähdä asiaa siitä näkökulmasta jonka olen esittänyt. Jokainen ihminen on jollain lailla itsekäs. On epänormaalia uhrata täysin itsensä muiden vuoksi. Ihmisellä on oikeus olla terveellä tavalla itsekäs ja en nyt puhu tässä mistään narsismista. Parisuhde ja varsinkin avioliitto on tasapainoilua antamisen ja ottamisen kanssa. Toisaalta ei voi vaatia liikoja, muttei ole oikein uhrata kaikkea sitä mitä itse elämältä haluaisi. Sinun teksitisi kuulostaa siltä, kuin naisen pitäisi uhrata kaikki miehen puolesta eikä vaatia itselleen mitään. Kuinka pitkään itse olet ollut naimissa, lapsia tms? Mikä on oma kokemuksesi? Kovasti sinulla tuntuu olevan nyt halua kritisoida minua, muttet kerro omasta elämästäsi mitään. Helppohan se on tarttua toisten elämään ja repiä siitä...
Nyt oikeasti ne termit kuntoon.
MISSÄÄN en ole sanonut saatika väittänyt että tuntisin sinut.
Etköhän nyt ylireagoi hieman...hmm?
Sinun näkökulmasi asiaan, jonka esitit, on sellainen johon et edes kaivannut keskustelua alunperin. Luulemma.
Ymmärrän kyllä täysin sen romanttisen näkemyksen parisuhteesta.
Noin...tuonko sinä halusit kuulla?
Ja sitten asiaan:
Epänormaalia on uhrata itsensä muiden vuoksi. Toki, tottahan tuo.
Jokainen määritelköön itselleen sitten sen rajan milloin uhraa itsestään ja milloin tahtoo uhrata.
Jos parisuhde on hyvä, ei pitäisi olla tarvetta edes mainita sanaa "kompromissi". Eikä antamisen tahi ottamisen pitäisi tuntua antamiselta tahi ottamiselta, mikäli ymmärrät mitä tarkoitan.
Jos minun teksti kuulostaa siltä, että naisen pitäisi uhrata, niin mikset osaa kääntää sitä toisinpäin? Vai pitääkö miehen aina sanoa se "ääneen", jos samat säännöt koskevat molempia sukupuolia?
Miksi pitää ottaa niin henkilökohtaisesti ja loukkaantua, kun selvästi vain näkee mitä tahtoo näkevän. En ymmärrä. Tässä puhutaan teoreettisista asioista, mutta silti niihin jotenkin pitää sotkea ne omat tunteet mukaan.
"Kuinka pitkään itse olet ollut naimissa, lapsia tms?"
Niin kuin tässä vaikka. Selkeä merkki siitä, että sinä katsot minua alaspäin, koska siirrät koko keskustelun nokittelevaksi ja henkilöön kohdistuvaksi.
Voin silti vastata, hyvä ihminen kun kerta olen...
En ole ollut naimisissa koskaan, enkä ole saanut lapsia.
Omat kokemukseni parisuhteista ovat yhteensä noin neljän vuoden pituiset (josta noin puolet yhden ja saman katon alla asumista).
Auttoiko? Olenko nyt kertonut parisuhdehistoriastani/elämästäni tarpeeksi? Jos en, niin saa kysyä. Lupaan vastata.
"Jos parisuhde on hyvä, ei pitäisi olla tarvetta edes mainita sanaa "kompromissi". Eikä antamisen tahi ottamisen pitäisi tuntua antamiselta tahi ottamiselta, mikäli ymmärrät mitä tarkoitan."
Niin no entä jos avioliitossa ei tällaista ole? Jos kaikki tuollainen on kadonnut rakkauden kuihtumisen jälkeen?
Ei tietenkään miehen pidä uhrata myöskään kaikkea, en kai sellaista ole väittänyt. Hyvä avioliittohan on sellainen, jossa rakastetaan ehdoitta ja annetaan toiselle hyvää kun rakastetaan. Ongelma tulee katsos kun avioliitto ajautuu kriisiin. Siitä sinulla ei ole kokemusta, saatikka siitä millaista on kun syntyy lapsia. Ihmettelen kuinka voit tuomita minut avioero palstalla jos et koskaan ole ollut edes naimisissa. Pitkä avioliitto on aivan eri asia kuin muutaman vuoden parisuhde. En halua jatkaa enää keskustelua kanssasi, ei siksi koska pitäisi sinua huonompana tai katsoisin sinua alaspäin vaan koska siihen nähden kuinka paljon itse olen kokenut kokemuksesi on naiivi etkä tiedä mitä on elää aviossa ja ylipäänsä lapsiperhe-elämää. Kiitos nyt kuitenkin kun selvensit ja kerroit.
Niinh...
Päädyit sitten moralisoimaan minua "nuorta ja naiivia" ja vielä kehtaat väittää ettet katso alaspäin. Voihan sen noinkin itselleen oikeuttaa, toki.
Täällä kuitenkin on tarkoitus keskustella, eikä se tarkoita sitä että JOKAISEN pitää olla jonkun kanssa automaattisesti samaa mieltä. Jos omaa sellaisen herkkänahkaisuuden, on varmaankin parempi varoa tällaisia julkisia keskustelupalstoja.
Miten se rakkaus kuihtuu? Onko sille jokin tietty sapluuna, vai pitäisikö vain puhua yksittäisistä tapauksista?
Jos avioliitto ajautuu kriisiin, niin eikö se jo kerro jotain sen toimivuudesta?
Huomasin, että olit kirjoittanut tuolla eräässä toisessa ketjussa, että papin aamen ja ikuinen avioliitto, joten luulisin että se kertoo suuresti sinun suhtaumisesta parisuhteisiin.
Jos et halua jatkaa keskustelua, niin toivoisin että osaisit esittää jonkun muun argumentin keskusteluhaluisille ihmisille kuin "et ole samaa mieltä kanssani joten en puhu sinulle enää"
Kiitos sinulle nyt kuitenkin.
Ihan vain sen vuoksi kun sinulla ei ole kokemusta lapsiperhe elämästä ja pitkästä avioliitosta. Sen huomaa mustavalkoisesta ajattelutavasta. Sinulle kaikki on yksinertaista ja "selvää". Pitkä avioliitto, jossa on lapset mukana kuvioissa on aivan eri asia kuin lyhyt lapseton avoliitto. Tällä ei ole mitään tekemistä ikäsi kanssa tai minkään muunkaan vaan ihan sen, ettei sinulla voikkaan olla asiasta realistista näkemystä kun ei sitä kokemustakaan siitä ole. Et pysty samaistumaan siihen samalla tavalla kuin joku joka pitkässä liitossa elää sitä lapsiperheiden arkea. Hyvä esimerkki on tästä on kun kysyt, että miten se rakkaus kuihtuu. Siihen tietää vastauksen jokainen joka sitä lapsiperheen arkea on elänyt ja kun aikaa ei toiselle ole. Asiat vain eivät ole niin yksinkertaisia kuin lapsettomat kuvittelevat eikä elämä niin idealistista. Olisihan se kiva jos se onni kestäisi aina samanlaisena, mutta kriisit kuuluvat avio-elämään ja joskus niistä ei vain päästä yli vaikka kuinka yritettäisiin puolin ja toisin.
Se tuntuu yleensä olevan niin, että ihmiset tuppaavat tekemään asioista (lue: elämästä) jotenkin tarpeettoman monimutkaista. Monimutkaisen toinen puoli ei tarkoita mustavalkoisuutta.
Realistinen näkemys...hmm...kukas sen on määritellyt ja päättänyt? Onko elämään olemassa jotain käsikirjaa?
Pystyn samaistumaan lapsiperheen arkeen samalla tavalla kuin suurin osa meistä pystyy, eli muistelemalla millaista oli itse olla lapsi, perheessä. Ei kyseessä pitäisi olla jotain mihin samaistua. Se tuskin auttaa ketään, jos vain samaistutaan.
"Hyvä esimerkki on tästä on kun kysyt, että miten se rakkaus kuihtuu. Siihen tietää vastauksen jokainen joka sitä lapsiperheen arkea on elänyt ja kun aikaa ei toiselle ole."
Niin, itsehän se aika parisuhteelle järjestetään. Sulla on kova vimma todistella, että pieleen menee ilman että peiliin voisi katsoa.
Ei lapsiperheen arki VOI tarkoittaa sitä, että automaattisesti rakkauden partneriin kuuluukin vähän niin kuin näivettyä.
"Asiat vain eivät ole niin yksinkertaisia kuin lapsettomat kuvittelevat eikä elämä niin idealistista."
Ei, vaan elämä on sitä mitä siitä tekee. Ja elämä on sitä, mistä siitä nauttii. Perheet (kriisissäkin) unohtavat tämän aivan liian usein.
"...mutta kriisit kuuluvat avio-elämään..."
Tämmöistä ei edes pitäisi sanoa, ellei tahdo samalla myös ilmoittaa että ei ole olemassa sellaisia parisuhteita jotka voivat toimia ilman että niistä tehdään tarpeettoman monimutkaisia.
"Se tuntuu yleensä olevan niin, että ihmiset tuppaavat tekemään asioista (lue: elämästä) jotenkin tarpeettoman monimutkaista"
Kerro toki miten tämä asia käytännössä toimii lapsiperheessä? Haluan kuulla sinulta käytännön esimerkkejä tilanteisiin kuten siihen miten työt jaetaan kun perheessä on se vakio määrä lapsia eli kaksi lasta ja kaksi aikuista näin esimerkkinä. Jos lähdetään siitä, että lasten parhaaksi vaimo on kotiäitinä vaikka sen 5 vuotta putkeen kun lapset ovat pieniä ja palaa sitten työelämään. Kerroppa minulle tuosta 5 vuoden ajasta.
""...mutta kriisit kuuluvat avio-elämään..."
Tämmöistä ei edes pitäisi sanoa, ellei tahdo samalla myös ilmoittaa että ei ole olemassa sellaisia parisuhteita jotka voivat toimia ilman että niistä tehdään tarpeettoman monimutkaisia. "
Kerro heti kun tiedät yli 10 vuotta kestäneen liiton, jossa ei ole koskaan ollut yhtään ainutta kriisiä! Haluan todellakin tietää jos tällaisia on (nimenomaan sellaisia joissa on lapset mukana kuvioissa). En ole vielä törmännyt koskaan vastaavaan täydellisyyteen.
Jokainen tekee oman elämänsä, joten jokainen (pari) myös tekee ne käytännön asiansa, jotta elämä olisi parempaa...tai tarpeettoman monimutkaista.
Jos oikeasti kysyt ja tarvitset ulkopuolisen neuvoja oman suhteen parantamiseen, suosittelisin ensin katsomaan peiliin ja sen jälkeen siihen puolisoon. Ja sitten teidän pitää sopia että oletteko te yksi yksikkö vaiko molemmat omalla tahollaan sitä mitä tahdotte olla.
Miten työt jaetaan...hmm...miksi ajatella kaikkea "työnä"? Missä vaiheessa (hyvää) suhdetta se menee mukamas AINA siihen, että pitää niin sanotusti tehdä töitä? Koko elämä ei voi olla kiinni siitä, että aina vain pitää tehdä "töitä". Eikä tämä edes ole pelkästään asenteesta kiinni, vaan sen pitäisi kuulua jo käytäntöön.
"Jos lähdetään siitä, että lasten parhaaksi vaimo on kotiäitinä vaikka sen 5 vuotta putkeen kun lapset ovat pieniä ja palaa sitten työelämään."
Oma äitini ei ollut, joten kai minä olen sitten elänyt aivan kauhean lapsuuden, eikä rakas äitini ole tehnyt minun parhaakseni. Huoh...
Se, mikä sinun mielessäsi on ideaali, ei ole absoluuttisesti paras. Ja jos sen takia tulee kitkaa, niin luulisi aikuisen ihmisen ymmärtävän pysähtyä ja tarkastaa omia tapojaan toimia ja ajatella.
Ajattelit vielä lopuksi kärjistää. Ei se mitään, kyllä mä voin sellaisiakin olkiukkoja vastaan keskustella.
Kriisejä on aivan yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin. Joten...jos parisuhdemielessä toinen osapuoli tykkää tehdä kriisin milloin mistäkin ja toinen taasen on...sanotaanko vaikka että rennompi...niin jos sen kymmenen vuotta käyttää sellaiseen suhteeseen, on aivan turha syyttää ketään muuta kuin itseään siitä parin valitsemisesta. Ja ei, tämä ei ole syytös sinua kohtaan, joten ole hyvä äläkä ota tätä henkilökohtaisesti. Jookos?
Uusimpien tutkimustulosten mukaan alle 3-vuotiaan lapsen paras paikka kehityksen kannalta on olla kotona jomman kumman vanhemman kanssa. Suuret tarharyhmät eivät ole oikea paikka pienille lapsille, joille se äiti ja isä (yleensä äiti, koska miehet eivät halua tai jaksa) on se lähin ja tärkein ihminen. On aina parempi jos äiti vain jaksaa olla kotiäitinä. Sekään ei nimittäin ole mitään kevyttä työtä. Itse olen mielelläni lasten kanssa kotona ja nautin siitä, mutta kaikki naiset eivät jaksa tai heillä ei ole siihen mahdollisuutta. Kotiäidin ammatti on ihan liian aliarvostettu.
"Oma äitini ei ollut, joten kai minä olen sitten elänyt aivan kauhean lapsuuden, eikä rakas äitini ole tehnyt minun parhaakseni. Huoh..."
Silloin ei välttämättä vielä tiedetty liiaan pienen lapsen erottamisen seurauksia kuten nykyään, joten äitisi on toiminut sen ajan tietämyksen mukaan. Nykyisin saatetaan jopa painostaa joiltain tahoilta kotiäitejä uraputkeen vain koska se on ollut ajan henki. Jotkut naiset oikeasti pitävät lapsista ja haluavat nauttia pikkulapsi ajasta lasten kanssa. Miksi kaikkien naisten pitää haluta olla uraputkessa? Tällöin ei pitäisi ajatella pelkästään rahaa vaan sitä, että se on yksi ajanjakso elämässä, joka on loppupeleissä hyvin lyhyt. kun ajatellaan kuinka vanhoiksi elämme. Jos mies kokee tämän ajan taakkana itselleen niin luutavasti hän arvottaa elämän vain rahan kautta, eikä ajattele sitä epäitsekkäänä tekona lapsia ja vaimoa kohtaan. Toki poikkeuksiakin on. Oma puolisoni on tiennyt, että haluan olla kotiäiti sen ajan kun lapset ovat pieniä minut ottaessaan, joten en ole häntä siinä suhteessa huijannut. Olen myös tehnyt selväksi, että en ala olemaan rakkaudettomassa seksittömässä liitossa 50-vuotta elämästäni eli meillä on täysin rehellisellä pohjalla koko homma. Jos en pysty korvaamaan miehelleni tuota aikaa, jonka hän on minua elättänyt niin sille ei mahda sitten mitään. Ei hän kyllä mitään menetäkkään jos eroamme. Hänhän saa pitää meille molemmille rakkaan kotimme vaikka se onkin molempien nimissä. Avioliittolaissa katsotaan kotiäitinä- tai isänä oleminen työksi, joka on mahdollistanut sen varakkaamman osapuolen työssäkäynnin ja antanut oman panoksensa kotoa käsin. Mieheni ei tykkää tehdä kotitöitä ollenkaan, joten enköhän ole oman osuuteni tehnyt siivoamalla ja huolehtimalla kodistamme lähes täysin yksin kotiamme kaikkin nämä vuodet. Hän vain sotkee ja minä kuljen perässä siivoten. Olen palkkani ansainnut siinä missä hänkin.
"suosittelisin ensin katsomaan peiliin ja sen jälkeen siihen puolisoon "
Tätä samaahan minäkin olen täällä koko ajan sanonut. Tuo nyt ei sinänsä ole mitään uutta. En löytänyt kirjoituksestasi yhtään käytännön esimerkkiä siitä miten lapsiperheessä tulisi hoitaa työnjako ja asiat jotta ne toimisivat molempien kannalta oikeudenmukaisesti. Odotan yhä sinulta esimerkkejä elävästä elämästä, alkaen aamusta kun lapset heräävät n. kello 06.30.
"Missä vaiheessa (hyvää) suhdetta se menee mukamas AINA siihen, että pitää niin sanotusti tehdä töitä? Koko elämä ei voi olla kiinni siitä, että aina vain pitää tehdä "töitä". Eikä tämä edes ole pelkästään asenteesta kiinni, vaan sen pitäisi kuulua jo käytäntöön."
Jaa-a...miksi omat suhteesi ovat kaatuneet? Muistitko itse katsoa silloin siihen kuuluisaan peiliin? Olen samaa mieltä kanssasin, parisuhteen ei pitäisi olla työtä. Valitettavasti en tiedä vastausta tuohon miksi suhteen pitää aina mennä siihen, eikä se välttämättä kaikilla menekkään. Mielelläni sellaisen suhteen toivoisin itsellenikin. Olen vain jo tään ikään mennessä oppinut, ettei kaikkea voi saada mutta parisuhteessa pitäisi olla molemminpuolista kunnioitusta, se on kaiken perusta. Kaiken muun idealismin ja täydellisyyden tavoittelun voi heittää romukoppaan.
Mainitseppa nimeltä sellainen tutkimus, joka puolueettomasti todistaa väitteesi. Jutellaan sitten siitä lisää.
Hienoa että pääsit syyllistämään minun äitiäni, joka paremman tiedon (lue: tutkimusten) puutteessa kävi töissä ja opiskeli samaan aikaan kun itse olin pieni lapsi.
Sain nyt selvästi sellaisen kuvan, että ellet jollain tavalla sääli minua, niin ainakin pidät eri tasoisena kuin niitä, jotka on kasvatettu sellaisessa perheyksikössä ja sellaisella tavalla kuin sinä näet parhaaksi.
"Miksi kaikkien naisten pitää haluta olla uraputkessa?"
Minä en yleistänyt, toivoisin että sinäkään et olisi niin typerä että alkaisit viljelemään vastineessasi sellaisia sanoja kuin "kaikkien".
"Mieheni ei tykkää tehdä kotitöitä ollenkaan..."
Anteeksi että sanon, mutta itse miehenä en voi ymmärtää tällaista "vanhakantaisuutta". En, vaikka vaimo kuinka tahtoisi jäävätä miehensä kotitöistä koska joko itse kuvittelee tekevänsä kaikki asiat paremmin tai jos tahtoo itse omistaa sen ihanan kodin. Miksei tasa-arvoa? Onko kyseessä kenties vallankäytön kappale, kun äiti/nainen "omistaa" kodin ja mies/isä korkeintaan opettaa "miehen mallia" lapselleen ja elättää perheen?
Kuten sanoin (enkä todellakaan haluaisi jankata omia sanomisiani), sen käytännön suunnittelee & suorittaa jokainen perhe (ei pelkästään se kotiäiti, huom!) keskenään.
En edes haluaisi laatia lapsiperheelle suunnitelmaa kellon mukaisesti. En usko olevani sen vertaa kenenkään yläpuolella, jotta voisin tehdä vaikkapa akateemisia tutkimuksia siitä, mihin aikaan lapsi pitää viedä ja minne tarhaan yms. jne.
"Jaa-a...miksi omat suhteesi ovat kaatuneet?"
Kerran siksi, koska kahden eri yksilön elämäntilanteet sekä tulevaisuuden haaveet eivät mitenkään menneet yksiin. Kerran siksi, koska nainen petti eikä omannut selkärankaa edes sanoa sitä suoraan ja siksi jätti minut. Ja viimeisimpänä kertana, noh, lähestulkoon samat syyt kuin ensimmäisessä suhteessa, mutta tällä kerralla naisen suku painosti eroamaan.
Kaiken kaikkiaan: ei tarpeeksi oikeita ihmisiä tarpeeksi otollisissa tilanteissa. Paska säkä. Mutta sitähän rakkaus on...joskus.
Olen kyllä katsellut peiliin aikalailla. Jokaisesta epäonnistuneesta parisuhteesta oppii jotain tulevaisuuden varalle. Niin itsestä, kuin siitä, minkälaiset ihmiset toimivat ja millä tavoin.
"Mielelläni sellaisen suhteen toivoisin itsellenikin. Olen vain jo tään ikään mennessä oppinut, ettei kaikkea voi saada..."
Mikä estää? Siis todella...Mikä estää kaiken saamisen?
Ei ole kyse täydellisyydestä, vaan enemmänkin siitä, mitä tahtoo. Jos tahtoo täydellisyyttä, eikä sitä saa, niin omia haluja kannattaisi tarkentaa.
En ainakaan itse aio tyytyä vähemmän hyvään niin kauan kun jaksan ihmisenä kehittyä ja kiinnostua uusista asioista.
Kaiken voi saada, jos ei vaadi kohtuuttomia eikä tahdo liikoja. Mutta se on jokaisen oman pään sisäinen juttu.
Sinulla on kyllä tarjota idealismia mutta ei käytäntöön kelpaavia neuvoja. Meistä jokainen taitaa idealismin, mutta realismi on sitten eri asia siellä pitkässä avioliitossa kun eletään pikkulapsiarkea ja kohdataan kriisejä. Jos olisit yhtään psykologiasta perillä, tietäisit että parisuhteiden kehitykseen kuuluvat kriisit ja tietyt kehityspisteet. Me olemme miehen kanssa jo hyvin pitkällä. Puolin ja toisin on tehty kyllä töitä, joten äläpä yritäkkään saada luotua minusta sellaista kuvaa kuin olisin vain joku kotiäiti tyränni. Ei käynyt sinulla mielessä, että ehkä mies ihan omasta vapaasta tahdostaan jättää ne kotityöt tekemättä ja siivoamatta. Näin oli jo ennen kuin hän tapasi minut. Kaverinsa ovat kyllä minulle kertoneet, että oli kuulemma poikamies asunto aina kuin pommin jäljiltä. Joten ei, en ole hänelle opettanut siivoamattomuutta kuten tuossa väität, eikä minun tehtäväni ole ryhtyä aikuiselle miehelle opettamaan kotitöitä jos hän ei kertakaikkiaan niitä halua tehdä. Sitäpaitsi, mitä vikaa on perinteisessä työnjaossa? Miksi kaikkien pitää elää jonkun tietyn nykyaikaisen ihanteen tai muotin mukaan?
Ja kuten jo sanoin, mies on tiennyt sen että haluan olla pikkulapsiajan kotiäitinä, joten hän on tasan tarkkaan tiennyt mitä ottaa. Miksi mies saisi muuttaa mieltään jos nainen ei saa? Naisen pitää olla tasapaksu kone ja juuri sellainen kuin hän oli tavatessaan, mutta mies saa muuttua ja odottaa naiselta muuta kuin silloin alussa puhuttiin ja sovittiin? Onhan se toki mahdollista, että mies on suostunut tähän kaikkeen vain minut saadakseen eli onkin itse sumuttanut minua minut pitääkseen ja kuvitteli voivansa muuttaa minut tai tehdä minusta mieleisensä. Itse lähdin tähän liittoon siltä pohjalta, että toista rakastetaan ehdoitta ja toinen hyväksytään sellaisena kuin hän on. En enää ala luopumaan kaikista itselleni tärkeistä asioista vain miesten takia kuten nuorena tein. Äitiys on minulle yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Kotiäitiys on ihan normaalia muualla maailmassa. Tosin en kyllä itse sitä haluaisi kokoajan vaan kyllä tämä pieni pätkä riittää. Ei ole liikaa vaadittu yhteiskunnaltakaan tukea naisia tässä asiassa tai miehiäkään, jotka vastaavasti haluavat olla koti-isejä. Kotiäitiys ja Isyys ovat edelleenkin aivan liian aliarvostettuja pestejä. Mitä hyötyy 10kk ikäinen pieni vauva tarhahoidosta kun äitisyloma päättyy? Sen ikäinen ei osaa vielä edes kävellä! Ei osaa kaivata ikäisiään leikkikavereita eikä hyödy mitenkään liian suurista tarharymistä, päinvastoin jää vaille tärkeän ihmisen huomiota. Tähän ei lapsettomalla edes voi olla mielipidettä kun ei lapsen kehityksestäkään mitään ymmärrä tai tiedä mitä se vanhemmuus ylipäänsä on. Tästä aiheesta en varsinaisesti edes jaksa alkaa jankkaamaan, koska ihmisellä pitää olla oikeus hoitaa itse pieniä lapsiaan ilman, että niitä riistetään vasta vauvana yhteiskunnan oravanpyörään. Tämä on tietysti jokaisen pariskunnan välinen asia. Jos mies on tiennyt ottavansa kotiäidiksi haluavan vaimon, ei voi silloin valittaakaan osaansa. Ottakoon sitten sellaisen naisen joka haluaa olla uraputksessa ja tehdä rahaa.
Meilläkin tuleva ex meni ihastumaan 5kymppiseen symppikseen, jolta ymmärrystä riittää, eka työpaikka hänellä ja PAM 1kk ja sitä ollaan niin pihkassa että. Tänne asti sitä on kestänyt ja varmaan tulee kestämään, sitä en tiedä miten pitkään. Siis 20v ikäeroa, huh. Ja asiaahan ei helpota meidän pienet lapset tai sen kolmannen osapuolen lapset ja eukot, omakotitaloineen.
Saas nähdä mitä tulevaisuudessa tommosesta kehittyy?
Hente "tolkun mies",,;)
Itse olen eronut vuosi sitten ja hyvin monessa asiassa voin samaistua henten tunteisiin/kokemuksiin.
Aika parantaa" klisee" pitää paikkaansa kaikki tunnetilat on käytävä läpi ja vieläpä moneen kertaan korostaisin kuitenkin että loppupeleissä hyvin tärkeää on anteeksiantaminen niin ex vaimollesi kuin osaltaan itsellesikin kun kykenee antamaan anteeks niini elämä helpottuu pikku hiljaa .
Anteeksianto on pitkä prosessi eikä käy hetkessä,mutta uskon että anteeksianto on lopulta välttämätöntä jotta pystyy jatkamaan eteenpäin.
Jotenkin tuntuu tutulta. Itse erosin joitakin vuosia sitten ja muistan lukeneeni tämän???
Pitkästä aikaa!!!
Tilannekatsaus: Rakastan edelleen vaimoani. Kaikki mahd. asiat on juteltu ja nyt paltaan yhteen. Tuntuu hyvältä!!!! Yksi viesti väitti tuntevansa tämän tarinan, mutta voin vakuuttaa, että tämä on ihan uniikki juttu allekirjoittaneen kertomana.
Tämän enempää en aio alkaa tarinoimaan. Olen todella onnellinen tällä hetkellä ja kerron kyllä eri vaiheista lisää,jos jollakin kiinnostaa
Hei Hente
Onnea perhe-elämäänne, pidä mielessäsi aina, että sinä olet upea mies joka taistelee perheensä puolesta niin kivissä kuin karikoissakin. Lasten etu lopulta on aina oma kokonainen perhe, menkää yhdessä perheterapeutin puheille jotta saatte asiat varmasti puhuttua ja sen jälkeen pääsette rakentamaan uutta liittoanne yhdessä sitoutuneena siihen suhteeseen.
Minäkin olisin toivonut mieheni palaavan takaisin toisen naisen sylistä mutta minun kohdalla niin ei käynyt, Rakastan miestäni edelleen..
Voimia ja onnea teille :)
Tämäpä iloinen ylläri! Pidän peukkuja että vaimosi ei ala taas arpoa muutaman kuukauden päästä. No onhan hän nyt saanut maistaa vapaata elämää, ja ilmeisesti karvaita ovat olleet muun maan marjat ja hedelmät. Ihan uteliaisuuttani kysyn, ehtikö hän jo romansseja kehitellä haavetta pidemmälle erossa ollessanne?
Hienosti tehty sinulta! Käykää ainakin kerran vuodessa jollakin seurakunnan "rakkausleirillä" liittoanne uudistamassa, saatte jonkinlaista vertaistukeakin muilta pitkässä liitossaan sinnitteleviltä.
Olisi hauska näin naisena kuulla/lukea vaimon versio tapahtuneista, se olisi varmaan aika lailla eri tarina.
Kylläpä kirjoitat hyvin Hente! Kiitosia. Kyllähän tämän jälkeen kiinnostaa, josko pikku- Hentejäkin perheeseenne vielä ilmaantuu! Onnellinen loppu, eikä tarvinnut erota kirkosta.