Näin yhdessä ravintolassa tänään erään ystäväni, jonka kanssa aikoinaan kotipaikkakunnalla oltiin hyviäkin ystäviä. Hän sitten pariutui joitakin vuosia sitten ja muutti kauas, facesta joskus olen nähnyt kuulumisia, suhteilua, lasta, muuttoja, työpaikan vaihtoja, kotien rakentamisia ja tämäntyyppisiä asioita, eli elämä rullaa suunnitelmien mukaan. Itsellä ei mitään muutosta oikeastaan missään suhteessa, olen muutaman kerran aloittanut alusta töiden ja opiskelujen kanssa, eli "mitään" ei tapahdu.
Hän oli syömässä avokkinsa ja lapsen kanssa ja minä nolo vedin huppua syvemmälle päähän ja käännyin ja lähdin kun huomasin. En kehdannut tuntea. En kehtaisi mennä sanomaan, että sinkkuna yhä elelen ja elämä polkee paikoillaan samassa pisteessä ja näillä näkymin ei muutosta tule muutamaan vuoteen. Jotenkin hävettää se sama kaikkien tuttavien kohdalla, joita ei pitkiin aikoihin näe. Olen alkanut välttelemään sellaisia tilanteita, jossa joku eijokapäiväinen tuttava pääsisi kysymään, että mitä kuuluu. Tutumpien ihmisten kohdalla ei haittaa, mutta pariutuneet, asettuneet, perheet ja kodit on pistetty pystyyn-tapaisten tuttavien tapaaminen ahdistaa. Varsinkin kun elämään kuuluu edelleen opiskelua työn ohella, ja muuta menoa, jonka he mieltävät "silloin nuorena" kuuluviin aikoihin. Samoin tietynlaiset kaverien kanssa menot. Tavallaan eivät elämäntilanteesta johtuen näe yhtään aikuisempana, vaan yhtä nuorena kuin olis ikuisesti parikymppinen. Vähän jäi sellainen olo, että hänkin saattoi tunnistaa ja nyt on umpinolo olo.
Miten muut selviätte siitä, että ette kehtaa "päivittää" elämäntilannetta, mikä toisen korviin ja silmiin ei muutu pätkääkään mihinkään ja polkee vuodesta toiseen paikallaan.
Hän oli syömässä avokkinsa ja lapsen kanssa ja minä nolo vedin huppua syvemmälle päähän ja käännyin ja lähdin kun huomasin. En kehdannut tuntea. En kehtaisi mennä sanomaan, että sinkkuna yhä elelen ja elämä polkee paikoillaan samassa pisteessä ja näillä näkymin ei muutosta tule muutamaan vuoteen. Jotenkin hävettää se sama kaikkien tuttavien kohdalla, joita ei pitkiin aikoihin näe. Olen alkanut välttelemään sellaisia tilanteita, jossa joku eijokapäiväinen tuttava pääsisi kysymään, että mitä kuuluu. Tutumpien ihmisten kohdalla ei haittaa, mutta pariutuneet, asettuneet, perheet ja kodit on pistetty pystyyn-tapaisten tuttavien tapaaminen ahdistaa. Varsinkin kun elämään kuuluu edelleen opiskelua työn ohella, ja muuta menoa, jonka he mieltävät "silloin nuorena" kuuluviin aikoihin. Samoin tietynlaiset kaverien kanssa menot. Tavallaan eivät elämäntilanteesta johtuen näe yhtään aikuisempana, vaan yhtä nuorena kuin olis ikuisesti parikymppinen. Vähän jäi sellainen olo, että hänkin saattoi tunnistaa ja nyt on umpinolo olo.
Miten muut selviätte siitä, että ette kehtaa "päivittää" elämäntilannetta, mikä toisen korviin ja silmiin ei muutu pätkääkään mihinkään ja polkee vuodesta toiseen paikallaan.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Perheelliset usein kadehtivat sinkun vapaata ja vauhdikasta elämää... pelaan sillä kuvitelmalla (vaikkei se totta olekaan, oikeasti istun kotona kissa sylissä ja kudon sukkaa).
vapaata ja vauhdikasta on vain osittain vaikka loma-aikoina. Muuten sitä on yhtä tiiviiisti yhteiskunnan sanelemassa rytmissä kuin muutkin, sillä poikkeuksella, että aamulla ja illlalla ei kierrä päiväkodin pihan kautta. Kalenteri on niin täynnä kaikkea perusarjen pyöritystä, että vapaat on aika suhteellinen käsite. Olis ihanteellista istua joskus vain enemmän kissa sylissä relaten useammin, mut kissaa ei voi ottaa kun on niin vähän kotona. Moni luulee, että sinkulla on paljon vapaata aikaa, mutta ei se ole oikein mahdollista ja nukkua pitää minunkin tarpeeksi. Tosin lomilla ei kukaan muu sanele aikatauluja.
Miksi perheellisillä ei voisi olla ihan yhtä vauhdikasta ja vapaata? Monilla onkin, kun tarvii tehdä vain 40 viikkotuntia ja kaksi pyörittää arkea, niin minusta se olisi vauhdikkaampaa kuin se, että vaikka on aamusta iltaan menossa tai töissä, niin vaikka aika loppuu niin elämänsisältö siitä kasva mihinkään.
Sanoinkin, että monet perheelliset LUULEE, että sinkun elämä on vauhdikkaampaa ja vapaampaa...
en että niin olisi. Kysymys on mielikuvista ja siitä miten elämänsä esittää... ei siitä mitä se on. :P
Ja kyllä, kissa sylissä on kivaa. Mulla on aikaa relata.
koomista olisikin esittää mielikuvaa, että rakentaa asuntomessutaloa uuden kumppanin kanssa lasten pyöriessä jaloissa samalla kun painaa ulkomaisessa uraputkessa menestyen harrastuspiireissä ollen samalla luova eläen vauhdikasta ja menevää arkea..
Tuon taidon voisinkin harjoitella tässä vuosien kuluessa. :)
En ole, enkä halua olla, tuollaisten vanhojen tuttujen kanssa missään tekemisissä joten he eivät ole FB-kavereitani ja jos tulevat kadulla vastaan olen kuin en tuntisikaan.
siis et halua olla entisten pariutuneiden ystävien kanssa tekemisissä, joille joutuisit selittelemään vähän nolona olemattomia kuulumisia, että ei uutta kumppania, ei lasta, ei uutta työtä, ei uutta sitä sun tätä..? vai et halua olla niiden sinkkujen kanssa, jotka kokee vähän vaikeana sen, että toisen näkökulmasta elämä polkee paikoillaan? Kumpaa tarkoitat ja miksi koet niin? Vapaushan on jokaisella valita tietenkin tuttunsa. Minkä sinä koet kiusallisena?
Tarkoitin ihmisiä, jotka ovat olleet ystäviäni joskus lapsuudessa/teini-iässä/monta vuotta sitten, mutta syystä tai toisesta eivät ole sitä enää. Puhumattakaan sellaisista koulukavereista yms. joiden kanssa en koskaan ole ollut edes kovin läheinen.
Parisuhde- tai elämäntilanne ei tässä ole oleellista.
Entäs jos varsinaisesti ei ole syytä, että mikseivät olisi ystäviä. Ja tietysti ovatkin, mutta se kiusallinen olotila minkä itse kokee tai se nolous siitä omasta elämäntilanteesta haittaa. Vaikka toinen olisikin aivan yhtä lailla kategoriassa "hyvät ystävät, joiden kanssa on etäännytty". Ei tarkoita sitä, että sitä ihmissuhdetta ei jollain tavoin olisi. Mutta se nolous juuri selitellä olemattomia asioita, vaikka jollekin sukulaiselle, jonka kanssa ei tule edes mieleen tunteeko vai ei.
Ehkä juuri se, että kun se parisuhde ja elämäntilanne ei ole ensin oleellista, mutta kun näet vaikka vuoden parin välein, niin kun se alkaakin tuntua, että ei ole enää mitään sanottavaa, kun toisella on monenlaista. Vähän nolona köhii toisen selostuksille, että ei mulla tässä mitään uutta. Yleensä tuttavat päivittää sen saman listan; kumppani/lapset, asunto, työt, harrasteet, matkat yms.
Miksi sun pitäisi olla heidän silmissään tietynlainen? Jos ovat ystäviäsi, hyväksyvät sut sellaisena kuin olet, jos eivät, mitä väliä mielipiteillään?
Tuo on vaan huonoa itsetuntoa jos (perusteettomasti) tuntuu ettei mene "yhtä hyvin" tai samalla tavalla kuin muilla eikä sen takia kelpaa. Ja jos jonkun ihmisen seurasta tulee toistuvasti huono olo, ihan mistä syystä tahansa, niin ei kai sellaisia tarvitse pitää lähellään.
ei kenenkään pidä olla minkäänlainen, mutta jos vaikka vuoden välein näkee jouluna sukulaisia, ja mikään ei muutu koskaan, niin alkaahan se häiritä itselläkin, että onhan oikeasti niinkin "tylsää" elämää, miltä se jo omissakin korvissa kuulostaa. Ei niillä mielipiteillä sinänsä, ei kukaan tule sanomaan suoraan, että eikö tosiaan ole suhdetta tai jaa olet vielä samassa työpaikassa, tai et siis ole vieläkään hankkinut uutta asuntoa tai muuta jne.
Totuushan kun se tietysti tavallaan on, ettei mene yhtä hyvin, jos äkkiseltään päivittää urat, suhteet, tekemiset ja muut. Eli oikeastaan ihan perusteltuakin tylsyyttä, minkä itsekin tietää. Vai etkö itse ole koskaan kohdannut kiusallisena sellaista, että ei ole oikein mitään sanottavaa, vaikka olisikin tuttu mukava ihminen. Eikä niitä ihmisiä sinänsä edes pitämällä pidä lähellään, mutta vaikka sukulaiset tai muut kohdattavat, joita nyt kaikilla on aivan varmasti.
Näetköhän nyt tietyt saavutukset ja elämässä etenemisen liian tärkeinä? Tottakai niistä yleensä ekana päivitetään kuulumiset, mutta harvemmin vertailumielessä. On kai sulla muutakin sanottavaa?
Musta ainakin tuntuu että oma elämä on paljon jännempi tiivistettynä versiona kuin mitä jokapäiväisessä todellisuudessa. Jos jotain kerran vuodessa tai parissa tapaan niin yleensä on aina uudet kuviot - mikä sekin on varmasti outoa ja noloa monen mielestä ja jos liikaa miettii.
On se tosiaan noloa, kun joskus tulee tavattua vanhoja opiskelukavereita, jotka heti ensimmäiseksi kysyvät olenko jo saanut pillua. Ja joudun vastaamaan, että en vieläkään, vaikka olen jo 40 v.