Aivan pakko avautua, vaikkei tältä foorumilta nyt ole yleensä odotettavissa kuin lisää pahaa oloa, heh. En vaan saa tätä säännöllisin väliajoin iskevää viiltävää tuskaa ja ikävää pois sitten millään. Oikeastaan hävettää, sillä tästä on kulunut kuitenkin jo lähes vuosi ja sisältä olen yhä aivan pirstaleina. Tekisin edelleen mitä tahansa, että saisin hänet takaisin. Seuraavan tragikoomisen tarinan protagonistit ovat parikymppisiä.
Takana siis tuskallinen avoero, kunnon "saippuatragedia" ja sitä seurannut melkoinen romahdus. Tästä kuitenkin onnistunut kipuaminen takaisin elämää ylläpitävien toimintojen hallintaan, joskaan ei toipumiseen.
Lähes vuosi sitten uutena vuotena riitelin siis avopuolisoni kanssa sillä seurauksella, että vietimme juhlaa tahoillamme. Sinänsä jo erittäin ikävää, mutta pahempaa oli se, ettei tyttöni palannutkaan teiltään seuraavaan viikkoon. Myöhemmin sain tietää hänen löytäneen uuden miehen. Se tuskan ja huolen määrä oli aivan helvetillinen. Voiko näin tosielämässä edes käydä?
Tätä on aivan käsittämättömän vaikea sulatella ja tunnustan seuraavat korniudet, romahdin aivan täysin. Yhteinen asunto lähti alta, lopetin puoleksi vuodeksi opinnot yliopistolla ja laihduin 8kg. Ystävät tuntuivat hävinneen tyystin viimeistään kahden kuukauden jälkeen ja olin tämän taakan kanssa lopuksi yksin. Kunpa hän tietäisi miten minuun sattui.
Hän vain katosi ja vaihtoi minut tähän mieheen ja hänen ystäväpiiriinsä "villimpään" elämään. Yritin tehdä kaikkeni yhteisen kodin ja rakkauden pelastamiseksi, mutta puhalsin vain mustiin hiiliin. Hänen rakkautensa tuntui loppuneen kuin seinään, juuri kun oikeastaan tajusin kuinka paljon häntä rakastan. Lähtiessään viimeisen kerran asunnostamme muuton yhteydessä hän kuitenkin sanoi, että olen ollut hänelle parasta maailmassa ja palaavansa todennäköisesti vielä joskus takaisin.
Olimme kovin läheisiä exäni kanssa ja toistemme varsinaiset ensirakkaudet. Välitimme hurjasti toisistamme ja vietimme nämä kaksi vuotta hyvin tiiviisti toisiimme takertuneina, jopa armeija-aikani ajan. Mitä ihmettä oikein tapahtui?
Nyt lähes vuotta myöhemmin, ex-tyttöystäväni asuu tämän löytönsä kanssa ja lähti juuri kanssaan kiertämään maailmaa. Enkä oikein ymmärrä tätä uutta suhdetta, vaikka se ei minulle kuulukkaan. Exäni elämäntyyli mm. päihdekulttuuri, muuttui voimakkaasti hänen lähdettyään ja häneltä tuntuu lähteneen jalat alta tämän miehen suhteen. Koko juttu vaikuttaa kummallisen alisteiselta, kun tämä mies on jo kertaalleen jättänytkin hänet, mutta exäni on roikkunut kuvioissa häntä heiluen. Onko tämä siis perinteinen pakollinen"renttu-seikkailu"? Hävettävää mustasukkaisuuttahankin tämä minulta on, mutta kun välitän tuosta naisesta niin.
Elämä menee eteenpäin, mutta näin öisin piinaavat ajatukset menneestä. En osaa vieläkään olla onnellinen, sydämessä on niin ammottava reikä. En voi sanoin kuvailla kuinka pahalta minusta tuntuu ja kuitenkin, vaikka olo on jollain tapaa niin petetty, minä yhä janoan ja rakastan tätä naista koko sydämestäni. Tämä ristiriita ahdistaa minua suunnattomasti ja torpedoi jokaista uutta ihmissuhdettani. Inhoan sitä miten minua on kohdeltu, mutta en voi unohtaa rakkauttani. Ajattelen häntä joka päivä, kukaan muu ei ole saanut minua tuntemaan näin. Toisaalta miten kykenisinkään aloittamaan puhtaalta pöydältä tällaisella painolastilla.
Tunnen itseni naurettavaksi jo luettuani kirjoitukseni, Salatut elämät ammentaa näemmä tosielämästä. Syvä huokaus:/
Takana siis tuskallinen avoero, kunnon "saippuatragedia" ja sitä seurannut melkoinen romahdus. Tästä kuitenkin onnistunut kipuaminen takaisin elämää ylläpitävien toimintojen hallintaan, joskaan ei toipumiseen.
Lähes vuosi sitten uutena vuotena riitelin siis avopuolisoni kanssa sillä seurauksella, että vietimme juhlaa tahoillamme. Sinänsä jo erittäin ikävää, mutta pahempaa oli se, ettei tyttöni palannutkaan teiltään seuraavaan viikkoon. Myöhemmin sain tietää hänen löytäneen uuden miehen. Se tuskan ja huolen määrä oli aivan helvetillinen. Voiko näin tosielämässä edes käydä?
Tätä on aivan käsittämättömän vaikea sulatella ja tunnustan seuraavat korniudet, romahdin aivan täysin. Yhteinen asunto lähti alta, lopetin puoleksi vuodeksi opinnot yliopistolla ja laihduin 8kg. Ystävät tuntuivat hävinneen tyystin viimeistään kahden kuukauden jälkeen ja olin tämän taakan kanssa lopuksi yksin. Kunpa hän tietäisi miten minuun sattui.
Hän vain katosi ja vaihtoi minut tähän mieheen ja hänen ystäväpiiriinsä "villimpään" elämään. Yritin tehdä kaikkeni yhteisen kodin ja rakkauden pelastamiseksi, mutta puhalsin vain mustiin hiiliin. Hänen rakkautensa tuntui loppuneen kuin seinään, juuri kun oikeastaan tajusin kuinka paljon häntä rakastan. Lähtiessään viimeisen kerran asunnostamme muuton yhteydessä hän kuitenkin sanoi, että olen ollut hänelle parasta maailmassa ja palaavansa todennäköisesti vielä joskus takaisin.
Olimme kovin läheisiä exäni kanssa ja toistemme varsinaiset ensirakkaudet. Välitimme hurjasti toisistamme ja vietimme nämä kaksi vuotta hyvin tiiviisti toisiimme takertuneina, jopa armeija-aikani ajan. Mitä ihmettä oikein tapahtui?
Nyt lähes vuotta myöhemmin, ex-tyttöystäväni asuu tämän löytönsä kanssa ja lähti juuri kanssaan kiertämään maailmaa. Enkä oikein ymmärrä tätä uutta suhdetta, vaikka se ei minulle kuulukkaan. Exäni elämäntyyli mm. päihdekulttuuri, muuttui voimakkaasti hänen lähdettyään ja häneltä tuntuu lähteneen jalat alta tämän miehen suhteen. Koko juttu vaikuttaa kummallisen alisteiselta, kun tämä mies on jo kertaalleen jättänytkin hänet, mutta exäni on roikkunut kuvioissa häntä heiluen. Onko tämä siis perinteinen pakollinen"renttu-seikkailu"? Hävettävää mustasukkaisuuttahankin tämä minulta on, mutta kun välitän tuosta naisesta niin.
Elämä menee eteenpäin, mutta näin öisin piinaavat ajatukset menneestä. En osaa vieläkään olla onnellinen, sydämessä on niin ammottava reikä. En voi sanoin kuvailla kuinka pahalta minusta tuntuu ja kuitenkin, vaikka olo on jollain tapaa niin petetty, minä yhä janoan ja rakastan tätä naista koko sydämestäni. Tämä ristiriita ahdistaa minua suunnattomasti ja torpedoi jokaista uutta ihmissuhdettani. Inhoan sitä miten minua on kohdeltu, mutta en voi unohtaa rakkauttani. Ajattelen häntä joka päivä, kukaan muu ei ole saanut minua tuntemaan näin. Toisaalta miten kykenisinkään aloittamaan puhtaalta pöydältä tällaisella painolastilla.
Tunnen itseni naurettavaksi jo luettuani kirjoitukseni, Salatut elämät ammentaa näemmä tosielämästä. Syvä huokaus:/
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jospa syytetty kertoisi mikä oli alkuperäisen riidan syy?
itse olen 23-vuotias nainen. Olin parisuhteessa 18vuotiaasta aina viime vuoden syksyyn, avoliitossa myös, jopa kihloissa asti. Olimme myös erottamattomat, myöskin miehen armeija-ajan. Jälkeenpäin kaverit ja perhe on todennut, että olimme liiankin erottomattomat. Minä olin se, joka lähti parisuhteesta ja miten paljon olenkaan nauttinut vapaana olosta(vaikka itkinkin ensimmäiset 3kuukautta), ja olen kasvanut sen verran vuoden aikana, että tiedän seuraavassa suhteessa antaa sekä itselleni ja toiselle tilaa hengittää enemmän. En nyt tarkoita että tämän täytyisi olla teidän eronne syy, mutta meillä liiallinen yhdessäolo toi riitoja, ja tuntui ettei erossaolo toiminut kun oli aina niin ikävä toista. Totesinkin erotessamme, että en enää rakasta niinkuin pitäisi. Rakastin enemmän kuin parasta kaveria, josta olin tullut tavallaan riippuvaiseksi, totuin tähän ihmiseen ja hänen läsnäoloon. Sanoin myös erotessa että tulen aina rakastamaan häntä. En nyt eää tiedä jos rakastan, mutta välitän yhä. Myös exäni huomasi vielä kesän aikana (siis noin 10kk eron jälkeen) miten paljon kaipaa minua; hän soitteli usein ja sanoi että rakastaa ja miten ottaa päähän kun minua ei ole enää hänen elämässään. Itselle tuli todella vaivaantunut olo koska itse nautin elämästäni ja hän kysyikin vähän katkeraan sävyyn että no, onko sulla nyt kivaa, vastasin että on. Sanoin myös, että kyllä hänkin vielä löytäisi rakkautta, jotain parempaa mitä meillä oli. Olimme kuitenkin melko "lapsia" vielä kun aloimme seurustelemaan, vasta 18v. Viime lokakuussa tajusin ettei exäni ole soittanut minulle pariin kuukauteen, joten itse otin yhteyttä. Hän kertoi tavanneensa jonkun naisen, ja sanoin että olen iloinen hänen puolestaan ja että miten sillon kerroin että hän vielä löytää jonkun uuden rakkauden=) Nyt on se tilanne, että MINÄ olen tässä koko joulun ollut sydän pirstaleina erään miehen takia, jota tapailin tässä hetken aikaa. Ja kun soitin exälleni hyvät joulut, hän kertoi ettei voi oikein keskustella enempiä sillä oli pohjoisessa uuden naisena kotona viettämässä joulua:D Eli minä joka jätin, on nyt surullisemmassa asemassa kuin exäni jonka itse jätin ja joka on jatkanut eteenpäin,vaikka tosin olenkin iloinen hänen puolestaan. En nyt tiedä onko tässä oikein pointtia, mutta.. Kai yritän sanoa myös sinulle, että nyt vain eteenpäin, sillä varmasti löydät uuden rakkauden sinäkin:) Itse olin eroni jälkeen katkera miten olin "tuhlannut" entiseeni 4vuotta, mutta olen ottanut sen niin, että pitkästä ja menneestä suhteesta on saanut paljon oppia.. Millainen EN aio olla seuraavassa suhteessa:D Ja aivan varmasti entisesi tulee vielä eroamaan tuosta nykyisestä miehestään, siltä vähän kuulostaa ettei hänelläkään hyvin mene. Silti en jäisi sinuna tätä niin odottamaankaan.. Itse en haluaisi ihmistä takaisin, joka on tuolla tavalla minulle tehnyt. Haluatko sinä...? Niin ja yhdellä miespuolisella kaverillani on ollut nyt aivan sama tilanne, hän on 21v ja oli 4,5v saman naisen kanssa. Muutama viikko sitten nainen oli myös sanonut että haluaa kokeilla siipiään myös muualla maailmassa.. Niin se vaan on että kun nuorena alkaa niin harvemmin se jaksaa tänäpäivänä kestää kauan kun maailman houkutukset ovat niin suuria.. valitettavasti. voimia sinulle!
Kiitos vastauksestasi, kunpa vain osaisin karistaa menneisyyden haamut. Minua harmittaa vain suuresti, että näin upea juttu sai niin karvaan ja epäselvän päätöksen. Exäni on meillä se joka on yrittänyt pitää yhteyttä, jonkin aikaa vielä keväällä kävin auttelemassa ja korjailemassa sitä sun tätä (eipä vaan näkynyt tätä uutta miestä), kunnes ymmärsin ettei minulta taideta enää muuta haluta. Nyt en ole enää pitkään aikaan vastannut puheluihin, oikeastaan en ole uskaltanut koska olen varma ettei yhteydenotto ole sen sävyinen mitä kaipaisin. Ja kuitenkin pieni polte rinnassa koko ajan, voin vain kuvitella sen mainitsemasi vaivautuneisuuden hänellä jos nyt tunnustaisin rakkauttani.
Olet kuitenkin oikeassa, nykyisestäkin elämästä ja vapaudesta pystyy kyllä hyvin nauttimaan ja pitäisikin olla tyytyväinen eloon itensä kanssa ennen kuin sitä yrittää jonkun muun kanssa. Ihan terveellistä taas huomata, että näitä juttuja tapahtuu koko ajan muillakin.
Riidan syy oli jotain aivan triviaalia, kiukuspäissään otimme toisiimme etäisyyttä kai vastareaktiona tasaiseen arkeen. Olimmehan olleet aivan kiinni toisissamme jo kahden vuoden ajan, vahvasti muun sosiaalisen elämän kustannuksella. Olin itsekin tuntenut jonkinlaista vapaudenkaipuuta ja tylsistymistä, mutta yhteinen arkemme antoi kuitenkin niin paljon, etten olisi siitä lähtenyt. Tunsimme ehkä löytäneemme toisemme liian aikaisin, voisikohan tästä olla kyse? Ehkä tukahdutimme toisemme turvallisessa arjessamme, tai kuten yön pimeinä tunteina luulen; minä tukahdutin hänet:/
Suhteessamme ei ollut pettämistä, tai muita räikeitä tahroja, eikä rakkautta ja huomiointia puuttunut. Vielä pari päivää ennen tapahtumia sain häneltä spontaaneja rakkaudentunnustuksia. Tapahtuneen jälkeen laskeutui uskomaton kylmyys ja hän muuttui aivan kuin eri ihmiseksi, yhden viikon aikana. Tähän päivään asti jatkunut itseruoskintani ja jossittelu ovat vierittäneet syyn tapahtuneesta omille harteilleni. Jäätyäni yksin, yritin tuskaisesti löytää tästä tapahtumaketjusta jotain mieltä ja oppia siitä. Halusin taistella hänestä ja antaa kaikkeni, osoittaa että olen yhä se sama mies johon hän rakastui ja ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin tämä toinen.
Valitettavasti nämä yritykset olivat yhtä tyhjän kanssa ja hän oli jo ilmeisen "rakastumaisillaan" tähän uuteen mieheen. Mieheen, joka on kuulemma minun kaltaiseni, mutta ilman puutteitani eli itsevarma ja huoleton, itse käyttäisin adjektiivia välinpitämätön. Mietin vain miten tasapainossa nämä tunteet ovat, jos tämä mies olisi vain esim. vastareaktio minuun. Lisäksi mies ei tunnu vastaavan hänen tunteisiinsa samalla tavalla, vaan käsittääkseni pitää tätä ikäänkuin helppona saaliina. Tämä raivostuttaa minua aivan käsittämättömästi. Onko viehätys juuri saavuttamattomuudessa ja uudessa elämäntyylissä? Olen ymmälläni. Tiedän hänen kyllä olevan jollain tavalla läheisriippuvainen. Jokatapauksessa olen kovin huolissani hänestä ja toivoisin vain että saisin olla hänen turvanaan.
Jos tästä erosta on seurannut jotain hyvääkin, niin ainakin osaan taas seisoa omilla jaloillani vankasti. Tämä rankka prässi on jotenkin jalostanut minusta paljon vahvemman. Kuitenkin kaipaan tätä ihmistä yhä, vaikka olen kovasti yrittänyt päästää irti. En ole tavannut ketään toista, joka saisi minut tuntemaan samalla tavalla. Odotan salaa että hän lähestyisi minua vielä, mutta tämä on yhtä tuskaa. Itse en nyt ainakaan voi lähestyä vaikka kuinka tahtoisin, olen tehnyt aivan tarpeeksi, liikaakin. On niin repivää katsoa etäältä toisen onnea uuden ihmisen kanssa, onkohan hän koskaan pystynyt käsittelemään eroamme syöksyttyään suoraan seuraavan syliin? Ainakaan hän ei ole koskaan joutunut kohtaamaan sitä täydellistä yksinäisyyttä.
En nyt oikein osaa sanoa mitä hain kirjoittamalla tänne, ehkä toivoin vain että jo itse kirjoitusprosessi vain laukaisisi jonkinlaisen katharsiksen. Eikä tällaista nyt kehtaa enää jauhaa takaisin saavutetun ystäväpiirinkään kesken joutumatta täysin naurunalaiseksi. Toisaalta käyhän se anonyymisti täälläkin. Ehkä jätän tämän kirjoituksen vertaistueksi kohtalotovereille. Näinhän täällä käy.
älä kierrä kysymystä. Mikä sen riidan syy oli?
kirjotinkin tuolla ylempänä nimim. 18 17....eli ei se varmaan ole se olennaisin asia mikä sen riidan aiheutti.. yksi riita voi olla vaan piste iin päällä monesti.. ymmärrän kyllä tunteesi. itsekin tässä nyt kun olen surrut tätä miestä, joka nyt pisti enne joulua suhteen poikki, niin olen tilittänyt paljon kavereille ja kaikki vain toteavat että ääääh,uutta matoa koukkuun ym. vaikka se ei ole niin helppoa. vaikka kuinka yrittää tehdä kaikkea muuta ja vaikka olisikin hauskoja hetkiä niin sitten yksin taas miettii sitä tiettyä ihmistä. Mutta tosiaan, tätä tapahtuu niiiiin joka päivä, eli et ole yksin. Kumpa nuo tunteet voiskin tukehduttaa jotenkin.. :(
jospa hän nyt kuitenkin itse kertoo sen syyn jonka itse tietää. Voi olla hyvinkin olennainen, asia jota ei enää lisäriitelyllä ratkaista ja ainut tie on lähteä pois.
On syitä ja riitelyn tapoja, jotka ovat eron paikka ensimmäiselläkin kerralla. Esimerkiksi riitely menee yli, käy liian satuttavaksi jollain sairaalla tavalla, tai lupaukset/luottamus petetään jatkuvasti tai riidan syy on joku alistaminen, pakottaminen, pettäminen tai laittomuuksiin liittyvä tai riitelyn tapa sellainen, että toinen loukkaa arkaan paikkaan, että sitä ei voi hyväksyä vaikkapa viittaa toisen vammaan tai loukkaa asistisesti tai joku muu vastaava syy.
Tarkoitukseni ei todella ollut kiertää tai peitellä mitään ja ymmärrän toki perustellun pointtisi. Tässä ei nyt vain muhi mitään kiinnostavampaa epäkohtaa ja juuri siksi olen yhä niin hämmentynyt.
Selvennyksen vuoksi riitamme koski tosiaan jotain sinänsä merkityksettömiä asioita, jotka kumpusivat siitä, että olimme olleet ajoittain ärsyyntyneinä toisiimme ja kai jotenkin jumissa arjessamme. Molemmat opiskelivat ja tekivät samanaikaisesti töitä, oli yhteinen talo, lemmikit ja kaikki niin nuorena. Se ahdisti joskus minuakin. Aivan kuin olisimme tavanneet liian aikaisin. Riitely näistä asioista päättyi sitten viilein seremonioin molempien allekirjoittamaan ajatukseen "Olisi parempi jos viettäisimme vähän aikaa erillämme" Olimme tuolloin juuri matkalla käymään yhteisten ystäviemme luokse illanviettoon ja vietettyämme siellä vielä yhteisen edustushetken hän käveli tietämättäni pois elämästäni. Tekeepä kipeämpää muistaa kuin luulin:/
Tämä olisi kuitenkin perinteisessä riitelykulttuurissamme tarkoittanut sitä, että jutellaan asiat halki seuraavana päivänä, pyydetään anteeksi ja yritetään korjata asiat, koska kuitenkin rakastimme suuresti toisiamme. Nyt vain toinen ei koskaan palannut yhteiseen kotiin ja ilmoitti viikon kuluttua olevansa eronnut, tällöin sain tietää myös tästä uudesta miehestä.
Suhteessa ei ollut väkivaltaa, pettämistä eikä alistamista. Päinvastoin välillämme oli todella läheistä rakkautta ja hyvin luja luottamusside. Siksi oli hyvin vaikea kuulla hänen myöhemmin vihaisena toteavan etten ole sitä mitä hän haluaa, etten tunne häntä, ja ettei hän kuulemma pysty olemaan kanssani oma itsensä. Tässä kohtaa omat hälytyskelloni todella soivat. Hän, joka aina jaksoi toivoa minusta lapsiensa isää ja aviomiestä, hän joka ei koskaan säästänyt rakkaudenosoituksiaan, hän kenen luotin eniten.
Taisin itkeä tirauttaa kuin pieni poika nähtyäni sattumalta Eat, prey, love:n, kaikki eivät voita edes romanttisessa komediassa.
aika outoa, ettei mitään syytä olisi. Eikö minkäänlaista mahdollisuutta mihinkään luurankoon kaapissa tai pettämiseen tai toisen miehen olemassaoloon tai johonkin totaalipettymykseen puoleltasi?
Jotenkin häiritsee tuo, että hän jaksoi toivoa sinusta jotakin, oliko siis jotenkin pettynytkö? samoin kuin se, että sanoit "edustushetkestä", kuulostaa aika karmealta, jos suhde on hyvä. Eikö kaikki ollut sitten kuitenkaan ihan niinkuin piti? Miksi et(te) käyneet parisuhdeterapiassa?
Varmasti joku syy on, vaikket sitä ehkä itsekään tietäisi.
Mun muija lähti aikoinaan huumeveikon mukaan.Meillä oli ieno koti ja asiat todella hyvin.muija sit ihasxtu huumeveikkoon.tää huumeveikko hakkas mun exän pariin kertaan ja muija sit puolustautui ja löi puukolla huumeveikon kuoliaaksi. Mun exä sai 9 vuotta linnaa ja tiedän et nykyäänkin mun exän elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista. en käsittänyt et miksi huumeveikko oli parempi valinta kuin minä joka kohtelen naista hyvin. en ole juoppo tai hullu ollut ikinä. Mä sit päätin et ihan sama, ei kiinnosta pätkääkään et jos haluaa olla huumeveikon kanssa.
Näennäiset kulissit ja teennäinen käytös ei ole hyvä elämä. Hieno koti ei ole parisuhteen edellytys ja asiallinen kohtelu keneltä hyvänsä on jo oletusarvo, eikä tarkoita rakkautta, vaikka myöhemmin menisi vielä huonommin. Monesti on niin, että eihän mies itse omaa käytöstään edes näe, jos juo liikaa tai pitää vieraita naisia, käyttäytyy hullusti tai muuten sopimattomasti tai itsekkäästi. Ja siltikin on sitä mieltä, että kun ei juo ja lyö liikaan, niin missä vika.