Onko kukaan koskaan oikeassa ja taistelee... Tuulimylly lannistu!
Mua ei voiteta, mutta koska olen aina hitusen parempi, niin voin joskus yksipuolisesti päättää väittelyn. Saan siitä marttyyripisteen. :D
Vai onko varaa ihan oikeasti myöntää virhe, vaikka olisikin oikeassa, joskin kohteensa valiten? Tai laannuttaa väittely ilman selkeää voittajaa.
Noin siis parisuhteessa. Palstallahan väittely on justiin se suola, joka tekee asioista viihdyttäviä niin kauan kun se asia etenee tai kun voitto on mahdollista saavuttaa. :D
Mua ei voiteta, mutta koska olen aina hitusen parempi, niin voin joskus yksipuolisesti päättää väittelyn. Saan siitä marttyyripisteen. :D
Vai onko varaa ihan oikeasti myöntää virhe, vaikka olisikin oikeassa, joskin kohteensa valiten? Tai laannuttaa väittely ilman selkeää voittajaa.
Noin siis parisuhteessa. Palstallahan väittely on justiin se suola, joka tekee asioista viihdyttäviä niin kauan kun se asia etenee tai kun voitto on mahdollista saavuttaa. :D
Vastaukset 7
Vanhimmat
Omakohtaisesta kokemuksesta väitän, että eräs parisuhteen kannalta tärkeimmistä seikoista on nimenomaan miehen kyky diplomatiaan. Viisas mies osaa pitää turpansa kiinni oikeassa kohtaa, vaikka olisikin oikeassa. Rehellisyys ei peri nyt, eikä koskaan maata.
Nimittäin naisen kanssa väittely on yhtä helppoa, kuin pärekaton kulotus. Parempi lopettaa hellävaroen koko touhu, ennen kuin lato palaa.
Se, että et leimaudu lapatossuksi, onkin sitten iän myötä saatavaa taitoa. Nainen kun-ainakin virallisesti, haluaa miehen "josta on vastusta", mutta jättää sanomatta sen, että mielellään sitten sellainen mies, joka osaa antaa periksi riidoissa.
Näin se pitkälle menee, joskaan ei kaikkien kanssa. Tai en halua ainakaan uskoa tän olevan kaikkien kohdalla näin. Yksi tärkeimmistä kriteereistä, että puolin ja toisin säilyy keskustelukyky ja jonkin tason ymmärrys. Joskin... Sitten kun tulee aika antaa periksi, niin varmasti se on silloin mies joka kannassaan taipuu.
Tai jos kerran ei taivukkaan, niin kuunneltuaan vuosia mielipiteitä asiasta, niin seuraavalla kerralla taipuu kyllä. :D
EI! Uskon että jossain on nainen joka ei ole liiaksi jääräpäisyydellä varustettu.
Naisen kanssa väittely riippuu väittelijän taidoista, tyhmä väittelijä antaa naisen viedä kuin pässiä narussa, viisas väittelijä kiertelee ja kaartelee laajasti, kuitenkin päämäärä kirkkaasti mielessään ja nauttii lopuksi pussittamisen autuudesta.
Tosin pitkään mykkäkouluun on varauduttava, mutta joskus se on saadun nautinnon arvoista ;)
Kyllä se kyky myöntää oma väärässä oleminen on hyvin keskeistä mielestäni, että mikään ihmissuhde voi olla toimiva. Ja ylipäänsä on tärkeää tajuta, että yleensä jos tilanteessa on kaksi ihmistä niin KUMPIKIN vaikuttaa omalta osaltaan siihen, mitä tapahtuu ja minkälaista se kommunikaatio on.
Tätä taas kerran pohdin ja paljon, kun olin muutaman päivän ajan vierailulla lapsuudenkodissani, jossa jokainen yrittää kilpaa olla oikeassa, kaikkien ongelmien syy löytyy aina muualta kuin itsestä, ja aikusmaisesta, kunnioittavasta kommunikoinnista tuskin on kuultukaan. Kommunikointi koostuu lähestulkoon vain erilaisista syyttelyistä ja puolusteluista, ja tästä johtuen sitten jokainen on koko ajan valmis korottamaan ääntään ja vastaamaan syytöksiin. Huh. Onneksi en asu siellä, ja onneksi oma suhde ei ainakaan vielä ole päässyt menemään siihen suuntaan. Ja ei ehkä menekään, kun ainakin toistaiseksi kumpikin pystyy ns. tulemaan vastaan ja näkemään myös oman osuutensa tilanteissa.
Joo. Juuri tuo oikeassa oleminen ja valtataistelu. Itse en sietäisi ajatusta sellaisesta suhteesta lainkaan. Ja ihan alussa tuo munaus tehdään jossain tavassa joko olemalla liian minä tai liian sinä asenteella liikenteessä. Kyllä kunnian saa ottaa ansioistaan, jos osaa ottaa virheitäkin kontolleen ja joskus on ok huomata toisenkin virhe, jos vaan niitä positiivisia on paljon enemmän ja jos kritiikki annetaan oikein ja asiassa jossa sillä on oikeasti merkitystä. 95% virheistä on samantekeviä ja ne pitäis suvaita. Parisuhde ei ole huippusuorittamista.
Joo, ja on ihan älyttömän kuluttavaa ja toivotonta olla läheisissä tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka elää koko ajan jossakin "pelissä". (Käsite täältä, ihan hyvä teksti http://www.pelastakaalapset.fi/media/pelastakaa-lapset-verkkolehti/lila-tuiskun-kirjoitus/aikaisemmat-kirjoitukset/pyoriiko-roolipeli-kotosalla/ ). Eli juuri niin kuin tuolla kotonani: ne oikeat asiat, oikeat tunteet ja harmituksen aiheet eivät edes tule esille eivätkä kuulluiksi. Koko kommunikaatio on jonkinlaista peliä, jota harrastetaan kai lähinnä siksi että siihen on totuttu. Avoimesta ilmaisusta on vieraannuttu täysin, jos sitä nyt on koskaan osattukaan. Vänkäämisestä, väittelystä ja äänen korottamisesta on tullut normaalia kommunikaatiota, jos sitä nyt edes kommunikaatioksi voi kutsua.
Ihmisten välillä pitäisi olla sellainen "avoin väylä", eli osapuolten tulisi voida sekä selkeästi, avoimesti ja kunnioittavasti ilmaista omat ajatuksensa että yhtälailla olla avoimen vastaanottavaisia sille mitä toinen osapuoli ilmaisee. Kovin usein tilanne on kuitenkin vain pinnallista, tuskastuttavaa ja hedelmätöntä pallottelua, jossa kumpikin osapuoli vain ampuu ammuksiaan ja samalla suojaa itsensä panssarilla (ehdoton itsensä puolustaminen, ikään kuin pienikin jousto olisi hirveä tappio ja nöyryytys), eli ei ota oikeasti vastaan mitään mitä toinen yrittää sanoa. Ihan turhaa touhua.
Joskus olen kotonani kysynyt asiallisesti, kun on ollut jokin länkytystilanne käsillä, että "mitä siis oikeastaan tarkoitat/mitä siis haluat/mikä siis sinua tässä asiassa vaivaa". Tällaisesta toinen osapuoli meneekin yleensä joko ihan puihin ("no siis emmäny... [end of conversation]") tai vaihtoehtoisesti jatkaa saman mantran jankutusta tietämättä itsekään mitä oikeastaan haluaa sanoa. Olen saanut kotonani kyllä niin suuren yliannoksen valtataistelusta, että omassa suhteessa pidän viimeiseen asti kiinni siitä, että kommunikaatio pysyy aitona ja avoimena. Onneksi itseltä sentään löytyy reflektiokykyä sen verran etten ole sokeasti omaksunut kodin toimintamalleja. Kovin vieras ajatus se kotijoukoille tuntuu olevan, että omien virheiden myöntäminen ei tapa. Kaikki ovat niin vahvoissa puolustusasetelmissa koko ajan, että ei siinä paljon olekaan henkistä tilaa "antaa periksi". Jos siinä nyt alkaisi miettimään "miten minä vaikutan tähän tilanteeseen" ja havaitsisi myös omassa toiminnassaan korjattavaa, niin sehän olisi rökäletappio! Joten kuka nyt sellaiseen lähtisi.
Oikeastaan kyse on jollain tapaa myös siitä, että tietynlainen itsekeskeisyys on jäänyt päälle. Sen sijaan, että mietittäisiin mikä olisi perheelle kokonaisuudessaan hyväksi, kamppaillaan verenmaku suussa siitä ettei MINUN vaan tarvitse myöntää vikojani, ja viimeiseen asti tärkein motiivi on osoittaa että MINÄ olen oikeassa. Joskus jopa sellaisissa tilanteissa, joissa jostakin asiasta pitäisi ottaa vastuu mutta kukaan ei sitä tee (ja näin tapahtuu suurempi tai pienempi virhe), ihmiset käyttävät energiansa siitä tappelemiseen, kuinka MINÄ kyllä olen sanonut että tuo pitäisi hoitaa mutta kun nuo muut... Ja jokainen tietysti mielestään on juuri se joka on kyllä ollut vastuun ottamassa mutta kun ne muut eivät. Ja siinä vänkäämisen tuoksinassa itse asia jää hoitamatta. Koska asiaa tärkeämpää jokaiselle on, ettei vaan joudu myöntämään omia virheitään. Uskomatonta.
Ekaan kappaleeseen...
Joo siis ongelma on siinä, että alusta asti lähdetään hiukan väärälle tielle. Niin vähän, että asiaa siedetään. Kun aika kuluu ja kaiken aikaa mennää hiukan etäämmäs, niin lopulta se kommunikointi on toisen morkkaamista tai osoittelua kauttaaltaan. Eikä siitä pääse kumpikaan enää eroon. Tai se vaatisi todellisen yht'aikasen heräämisen. Itse väitän että vain ulkopuolinen apu ja ennen kaikkea pätevä sellainen voisi herätyksen tehdä. Mutta varmaa on se, että tuollainen parisuhde on kaikille lähipiirille vain harmiksi. Jatkuvaa negaatiota ja hommahan menee jo sitten toisen sukupuolenkin tasolle, että haukutaan koko sukupuoli, vaikka ongelma on vain heidän parisuhde.
Toiseen kappaleesee...
Joo, niin kai pitäisi. Mutta se linjaus tehdään sitten alussa ja siihen suuntaan kasvetaan yhteistuumin ja sitten voikin luottaa asioissa toiseen. Tuolla sun kotonasi ei voisi koskaan asiat suoraan taipua tuolle suvaitsevalle tielle, vaan se pitäisi aloittaa alusta se matka kohti tuollaista luottamusta, with baby steps.
Kolmanteen kappaleeseen...
POINTSIT SULLE!!! Ilmeisesti sä olet se voima, ettei teidän oma parisuhde lähde tuolle tielle. Suurin osuus on jokaisella itsellään. Tuon tien voi helposti aloittaa siten, että lähtee mukaan tuohon vänkytykseen, ensin vain puolustautumalla, joka muuttuisi kyllä. Kunhan pitää omasta osuudestaan kiinne, ettei lähde nokittelemaan ja tietyllä tasolla syyllistää sen vastapuolen silloin kun on tulossa se tietty tilanne, niin varmasti tilanne joko pysyy hyvänä tai jos alkaa oirehtimaan, niin silloin pitää joskus rauhallisena hetkenä istua alas ja kertoa siitä millaisena kumpikin haluaisi parisuhteen näkevän ja millaisena ei. Ja toisaaltaan näkemyksiä mitkä siihen kummankin mielestä johtaa. Samalla voi sopia, että ei vie miehisyyttä kaverien silmissä tai muuten nolaa kumpaakaan, vaikka alistuisikin yhteiseen hyvään. Hyvä! Hienoa että jotkut on ymmärtänyt asioita oikein. :)
Neljänteen kappaleeseen...
Niin siis mielen toimintahan perustuu aina johonkin hyvänolontunteeseen. Jos annetaan itsensä saada hyvänolontunnetta väittelyn voittamisesta kumppanistaan, niin siitähän se lähtee. Itsekin nautin toisinaan väittelyiden voittamisesta, mutta teen sen piireissä, jossa asiat riitelee ja jossa ei oikeastaan ole kyse minä-sinä taistosta, kuten parisuhteessa joskus on. Virheiden myöntämisen vaikeus taas tullee tuosta parisuhteen valtataistelu asenteesta, jolloin todellakaan ei voi myöntää virheitä tai tavallaan tekee "oman maalin". Kyse on kuin jostain matsista, joka jatkuu vuodesta toiseen. Joka päivä uudet erät ja vain joskus joku tauko. Ei se kovin rauhallinen koti ole sellainen. Tai saattaahan olla jossain olla kyseessä pelkästä oikeassa olemisen pakostakin, mutta silloin taitaa diagnoosina olla narsismi tai sovinismi/feminismi tms. Itse uskon kuitenkin enemmän tuohon taisteluun ja että se on lähinnä juurtunut tapa voittaa väittelyitä ja riitoja sen sijaan että niitä ratkottaisiin.
Väittely noin omasta mielestä on parhaimmillaan silloin, kun asia etenee johonkin. Joskus itse on väärässä ja silloin kun sen tajuaa myöntää, vaikka keljuttaakin, niin se kuitenkin luo lopulta enemmän painoarvoa niille asioille, jossa pitää sen oman näkemyksensä. Ja hitto oikeastaan tuokin on ihan sama parisuhteessa. Pääasiana pitäisi olla se, että kummallakin on hyvä olla ja viihtyy toisen lähellä vaikka ja että uskaltaa keskustella ikävemmistäkin asioista rehellisesti.
Mutta tää nyt on tätä teoriaa. Hienoa että teidän kotona asiat on ok. Sinuna sanoisin suoraan sun lapsuudenkotiin terveisiä, että jos heidän käytös vaikuttaa sun vierailujen määrään, niin tee selväksi, että kun he ei ymmärrä miten parisuhteessa pitäisi kommunikoida, niin ei sitä rasittavaa taistelua vaan jaksa katella ja siksi käyt harvemmin. Tai jos vaan uskallat ja jos he sen kestävät kuulla. Kenties heti ei mitään tapahdu, mutta ehkä miettii asioita. Ehkä alkaa aluksi vaikka vaan sua mielyttääkseen muuttamaan käytöstä, mutta se on hyvä alku jos edes sen tekis.