On tää naisesta eroaminen kyllä niin uskomattoman vaikeata, vaikka se omasta päätöksestä tapahtuukin. Miten siitä päätöksestä sitten voikin olla niin epävarma.
Mistä se johtuu, ettei pysty olemaan suhteessa ihmisen kanssa, ihmisen jonka kanssa kemiat kohtasivat paremmin kuin koskaan. Miten voi ajautua tilanteeseen, jossa ei voi olla yhdessä eikä erikseen, vaan jossain omituisessa on/off -tilassa. Kun pääsee lähemmäs, niin tahtoo kauemmas - kun taas toinen menee kauemmas, tahtoo lähelle.
Hyvät hetket tuntuu eron jälkeen niin selkeästi, ei voi olla unohtamatta sitä läheisyyttä, yhteisiä matkoja, yhteisiä kesäiltoja. sitä toisen pohjatonta rakkautta.....Sitten taas se kääntöpuoli, joku selittämätön ahdistus joka estää pääsemästä yhtään lähemmäs. Se ahdistus iskee kokemuksen mukaan heti jos vähän saa taas siimaa, tai jos itse menee lupaamaan jotain. Jotain vikaa omalla tunnetasolla, jota ei vain saa kääntymään oikeaan asentoon.
Ei ole ketään toista, ei tietoa mistään paremmasta - silti ei kykene olemaan suhteessa tai lupaamaan yhteistä tulevaisuutta. On se sairasta.
TIedän - pahin mitä tässä ikävän iskiessä kuitenkin voi tehdä, on mennä ruinaamaan toista takaisin. Miten tällaisesta sitten pääsee yli. Joka paikassa kehotetaan olemaan mies ja pysymään päätöstensä takana. Kuulostaa järkevältä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen hetki on täyttä tuskaa. Toisaalta haluaisi edes itse uskoa, että yhteenpaluu olisi mahdollinen, jos itse nyt vielä ymmärtäisi että tämä ihminen olisikin se oikea (toista ei toki saa pitää odottamassa tätä omaa pohdintaa ja sen epävarmaa lopputulosta). Nyt kuitenkin kun päästää toisen irti, niin kaikki tuntuu niin lopulliselta. Toinen saa mahdollisuuden unohtaa, päästä eteenpäin - mitä jos ei itse pääsekään?
Mistä se johtuu, ettei pysty olemaan suhteessa ihmisen kanssa, ihmisen jonka kanssa kemiat kohtasivat paremmin kuin koskaan. Miten voi ajautua tilanteeseen, jossa ei voi olla yhdessä eikä erikseen, vaan jossain omituisessa on/off -tilassa. Kun pääsee lähemmäs, niin tahtoo kauemmas - kun taas toinen menee kauemmas, tahtoo lähelle.
Hyvät hetket tuntuu eron jälkeen niin selkeästi, ei voi olla unohtamatta sitä läheisyyttä, yhteisiä matkoja, yhteisiä kesäiltoja. sitä toisen pohjatonta rakkautta.....Sitten taas se kääntöpuoli, joku selittämätön ahdistus joka estää pääsemästä yhtään lähemmäs. Se ahdistus iskee kokemuksen mukaan heti jos vähän saa taas siimaa, tai jos itse menee lupaamaan jotain. Jotain vikaa omalla tunnetasolla, jota ei vain saa kääntymään oikeaan asentoon.
Ei ole ketään toista, ei tietoa mistään paremmasta - silti ei kykene olemaan suhteessa tai lupaamaan yhteistä tulevaisuutta. On se sairasta.
TIedän - pahin mitä tässä ikävän iskiessä kuitenkin voi tehdä, on mennä ruinaamaan toista takaisin. Miten tällaisesta sitten pääsee yli. Joka paikassa kehotetaan olemaan mies ja pysymään päätöstensä takana. Kuulostaa järkevältä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen hetki on täyttä tuskaa. Toisaalta haluaisi edes itse uskoa, että yhteenpaluu olisi mahdollinen, jos itse nyt vielä ymmärtäisi että tämä ihminen olisikin se oikea (toista ei toki saa pitää odottamassa tätä omaa pohdintaa ja sen epävarmaa lopputulosta). Nyt kuitenkin kun päästää toisen irti, niin kaikki tuntuu niin lopulliselta. Toinen saa mahdollisuuden unohtaa, päästä eteenpäin - mitä jos ei itse pääsekään?
Vastaukset 14
Vanhimmat
koska suhde omaan itseen ei ole kunnossa. Klisee, mutta itsensä rakastaminen ja hyväksyminen kaikkine vikoineen ei ole helppoa lopulta. Rehellisyys toistakin kohtaan on helpompaa kuin itseään. Jos oma hauras olemus ei kestä sitä itsensä kohtaamista heikkona, varmaan voi tulla takaisinruinaamista tai muuta. Toisen seurassa kun voi keskittyä toisen olemukseen, ei sen ristiriidassa olevan oman olemuksen sietämiseen. Siltikin se lopulta aina nostaa päätään. Joten anna sille aika nyt.
Olitteko kauan olleet naisen kanssa kimpassa? Itsellä aikalailla sama tilanne :/ Kuinka vanha oot? Itte oon tällänen reilu kolmekymppinen, ja tuntuu että pikkuhiljaa pitäis sitä perhettäkin alkaa perustamaan jne.
n. 1,5 vuotta oltiin kimpassa. Oma ahdistus iski vasta loppupuolella. Ikävä toisen luokse on edelleen kova, vaikka itse siis tilanteesta lähdin. Myös toinen osapuoli on täysin raunioina tilanteesta. Tässä tuli jonkin aikaa oltua tietynlaisessa on/off -tilanteessa, mikä tietysti rikkoi molempia entisestään.
Reilu kolmekymppinen myös itse, eli jonkinlainen muutosprosessi oman itseniki kanssa käynnissä varmaan. Jotain itsetutkiskelua ja itsensä korjaamista pitäisi tehdä, mutta samalla en saa ajatuksia pois entisestä. Eikä ne muutkaan naiset kiinnosta pätkääkään.
Millainen tilanne sulla oli, jätitkö itse siis tyttöystäväsi? Kauan siitä on aikaa, ja millaisia fiiliksiä siitä on herännyt?
Mekin oltiin yhdessä vähän reilu 1,5vuotta. Itseäni alkoi mietityttämään pari kuukautta sitten että kannattaako jatkaa naisen kanssa, koska me ei oikeastaan enää juteltu tai vietetty paljon aikaa yhdessä. Toisin sanoen suhteemme muuttui seksisuhteeksi puolisen vuotta sitten. Lokakuussa näin viimeksi tämän naisen, eikä olla juteltu sen jälkeen ollenkaan. Ei riidelty tai mitään, yhteyden pito vain loppui. Ikävä on kova, ja haluaisin toisaalta yrittää uudestaan ja toisaalta tiedän että siitä tuskin tulisi mitään. Ja minuakaan ei voisi vähempää kiinnostaa muut naiset.
Kannattaa selvittää yhteisen suhteen hyvät ja huonot puolet. Hyvät asiat kantaa ja niitä voi vahvistaa, huonot kun selvittää niin niitä voi työstää. Jos halua on molemmilla saa ne taka-alalle haittaamasta antoisaa suhdetta.
Vaikea tilanne. Mutta kuten itsekin toteat, et voi pitää toista lieassa sitä aikaa, kun itse pohdiskelet, tulisiko suhteesta jotain. Jotkut tekevät niin, puhuvat ympäripyöreitä ja se osapuoli, joka välittää enemmän, jää ehkä roikkumaan suhteeseen, josta ei koskaan tule mitään. Riippuu ongelmastasi onko suhteellanne tulevaisuutta. Yritä nyt kuitenkin päättää jotain ja pysyäkin sitten päätöksessäsi.
Parisuhde ei sovi juuri kellekään, ja just sen ongelman kanssa painit. Pidät ihanteenasi sellaista, mikä ei onnistu.
Voittehan te tavata seksin merkeissä jos ikävä on. Ei yhtään enempää
Jos tosiaan molemmilla on halua jatkaa suhdetta niin siihenhän teidän pitäisi pyrkiä ja tehdä mitä vain suhde tarvitsee pystyäkseen jatkumaan, puhua ja selvittää asiat ja sen jälkeen puhua vielä lisää.. Jokaisessa tai ainaki useassa parisuhteessa tulee se tilanne että miten tästä selvitään ja jos on sitä halua niin siitähän selvitään yhdessä. Kannattaa miettiä tarkkaan mistä meinaat luopua, sillä ei niitä samanluontoisia ihmisiä tule kuin sen kerran elämässä vastaan, kaikilla ei niinkään monesti.
Toisella osapuolella halua jatkaa on paljonkin ja olisi valmis tekemään mitä tahansa, itsellä valitettavasti tunteet heiluu helpotuksen ja kovan ikävän välillä.
Tilannetta ei toki helpota kaikki ne ikävät asiat mitä tuossa on/off -vaiheen aikana tapahtui (eroamiset/yhteenpaluut, kolmas osapuoli lyhyen aikaa hänellä eron aikana etc.).
Tuntuu että aika paljon pitäisi tapahtua, että tästä vielä suhteen saisi. En ollenkaan useimpina hetkinä varma edes siitä että haluanko itse yrittää. Tuntuu että aika ja tilanteen rauhoittaminen voisi auttaa, muttei sitä oikein ole. Kenties sitten jonkinlainen tauko tms. Ne kyllä harvoin toimivat, sen mitä tältäkin palstalta saa lukea - jompikumpi tai molemmat kyllästyy sinä aikana, löytää uutta seuraa tms.
Vaikeaa on...Yritän joka tapauksessa hieman vähentää yhteydenpitoa, josko se selvittäisi asiaa.
Kun et kerran itse voi toimia niin laitappa kädet ristiin.
Turvaa tässäkin Hänen apuunsa ja järjestelykykyynsä.
Ihmeiden aika ei ole ohi.
Tosin yhteydenpidon vähentäminen ei paranna asiaa,
ellet ole sopinut kaipaamasi kanssa aikalisästä.
Joo, ei se yhteydenpidon lopettaminenkaan suhdetta tuo takaisin, se on selvä...tahtoisin kovin olla yhteyksissä, en vain osaa tai uskalla.
Ikävä on joka tapauksessa kova, ja se pahenee koko ajan. Kosketusta, katsetta...pelkää tehneensä virheen, mutta pelkää myös sitä että lähtisi liian hätäisesti yrittämään korjausliikkeitä. Mitä uusi pettymys tekisikään hänelle, joka on jo nyt raunioina. Niin olen toki itsekin.
Tää ajan kuluminen ja pelko vain työntää hänet kauemmaksi, ennen pitkää toisten syliin. Tunnen sen.
Vähän tuskainen olo, mutta ei kai ketään voi omistaa - jos itse näin epävarma, niin ehkä joku muu tekee sitten hänet onnelliseksi ajan myötä.
Hei,
kipeän tuttuja tunteita kuvailet. Olen ollut itse suhteessa noin neljä vuotta ja koko tämä aika on ollut on/offia, enemmän sitä itse suhdetta kuitenkin. Silti toistuvat erot ovat raakoja molempia kohtaan, varsinkin toista osapuolta, koska minä itse olen aina se joka olen lähdössä.
Olemme molemmat naisia, tyttöystäväni on lepakko ja itse olen jotain heteron ja bi:n väliltä. Lähes ainoa, mutta sitäkin suurempi ongelma suhteessamme on juuri tämä sama sukupuolisuus. Rakastan tätä ihmistä niin paljon ja olemme samalla aaltopituudella, en ole ikinä ennen häntä tavannut näin upeaa ihmistä.
Mutta... jotenkin koen, että minut on silti tehty suhteeseen miehen kanssa, en jotenkin pysty ihan täysin tajuamaan esimerkiksi kahden naisen välistä seksiä. Tämä tuntuu tietenkini kauhealta, sillä tyttöystäväni on mitä hellin ja ihanin eikä seksi, mitä meillä on, ole mitään likaista. En kuitenkaan pysty sitä täysin omalla kohdallani ymmärtämään.
Olen tosi hajalla tämän asian kanssa :(. Minua vetää tämän naisen puoleen hänen sisäinen olemus ja toki fyysisyyskin, hänestä pois vetää taas tunne, että tämä ei itsestäni tunnu minulle oikealta, vaan että olen aiemman parin pitkän miessuhteeni kohdalla tuntenut erilaista yhteyttä juuri fyysisellä tasolla.
Mitä tehdä? Olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa olemme juuri eronneet. Olo on sen mukainen :(.
Olen haavoittanut tätä ihanaa ihmistä jo niin monet kerrat, hän haluaa yleensä kuitenkin jatkaa, koska kokee myös niin kovaa yhteyttä minuun. Ja kohta olemme jälleen samassa pisteessä... Kuka voi auttaa tällaisessa tilanteessa, jossa mieli vetää toisen lähelle, mutta siltikin "sisäinen ääni" sanoo, että miessuhde olisi se luontevampi. En varmaan koskaan löytäisi enää tälläista tunnetason ja mielentason yhteyttä keneenkään.
Aika pahaltahan tuo kuulostaa, tulee tuttuja tuntemuksia päähän...
Hirveä kaipuu lähelle, ja tunne että toinenkin haluaa sitä, mutta häntäkin sattunut jo niin paljon ettei enää voi kevyin perustein lähteä uudelleen satuttamaan kokeilumielellä.
Jos en itse olisi tämän saman pyörremyrskyn keskellä, niin varmaan kehottaisin luottamaan tunteeseen ja etsimään sitä miespuolista kumppania, mutta nyt ymmärrän että asiat ei välttämättä ole niin mustavalkoisia. Sitä voi tuntea että on nykyisessä/päättyvässä suhteessa löytänyt toisen puoliskonsa, mutta silti jokin asia alitajunnassa voi ajaa poispäin. Ja välillä taas lähemmäksi...se loputon edestakaisin meneminenkään ei kuitenkaan ole ratkaisu.
Itsekin tunnen etten vastaavaa yhteyttä toiseen ihmiseen pysty välttämättä rakentamaan.
http://www.youtube.com/watch?v=26PAgklYYvo&NR=1&feature=endscreen