Cant forgive and forget.

Olen jo pitkään miettinyt mikä ajoi minut avioliittoon näin nuorena. Olen 22 vuotias nainen ja naimisissa ollut 1,5 vuotta. Sitä aiemmin olemme seurustelleet n. 2 vuotta.
Ensin muutimme asumaan yhteen, en tällöin ollut kovin rakastunut kyseiseen henkilöön, mutta yhteenmutto oli pakkorako.
Näinpä siis muutimme yhteen ja pikkuhiljaa rakastuin. Mieheni on aina ollut ihana, kiltti, vilpitön, melkeinpä liian täydellinen.

Sitten kaikki rysähti alas noin kuukausi sitten kun sain tietää mieheni olleen minulle petollinen, rakastunut toiseen, suudellut. Helliä tekstiviestejä, omituisia yöpymisiä "kavereiden luona". Ensimmäiset 2 viikkoa olin murheen murtama, itkin kotona etkä pystynyt menemään edes töihin.
Jättikin minut pari kertaa puolitosissaan. mutta puhuimme asiat halki.

Sitten jokin muuttui, en enää välittänyt. Jokin vaan sammui, enkä jaksanut enää.
Minä otin puheeksi avioeron, ja sekös muutti kaiken.
Mies rupesi itkeskelemään perääni ja sanoi että muuttuu, haluaa olla kanssani.
Kun tuli tosi kyseeseen, hän oli valmis tekemään mitä vain, pitääkseen minut.

Tapasin kyseisen naisen muutaman kerran, ja sain tietää kaikesta mistä mieheni oli valehdellut minulle. Olemme nykyään "ystäviä" - Keep ur friends close, but ur enemies closer. -

Nykytilanne on tämä; Asumme edelleen yhdessä, arki rullaa normaaliin tapaan, mutta en aio tätä enää jatkaa. Tässä kuussa aion laittaa avioeropaperit vireille ja heittää hänet ulos. En voi sulattaa tälläista asiaa, vaan on aika jatkaa eteenpäin.
Miehelläni ei ole mitään tietoa siitä että aion lopettaa tämän, luulee varmaan että aion antaa anteeksi.

Luulin niin kauan, että olin löytänyt elämäni miehen, kaikki oli täydellistä.
Naiivia, eikös.


Niin se vain menee, kaikki hyvä loppuu aikanaan.