Menneiden perään haikailu!

minulla on usein tällaisia ajatuksia.oliko lapsuutesi onnellinen?
minun oli muuten mutta vanhempani olivat etäisiä ja riitelivät paljon.koin varmaan suurta turvattomuutta.teini-ikä oli ihanaa aikaa ja sinne palaan usein mielikuvissani.sen jälkeen mikään ei olekaan mennyt putkeen paitsi lapset.
itse olen miettinyt että terapia voisi olla paikallaan sillä koen itsekin jääneeni jumiin jonnekin edesmenneeseen aikaan.toki sellainen silloin tällöin muistelu on ihan tervettä mutta minäkin haluaisin kokea viihtyväni nyky-hetkessä.kuuluu varmaan kasvuprosesseihin.vanha on hyvä jättää taakse.mutta miten?

Kuulostaa niin tutulta poikkeuksena et mua ei muistelut ahdista :) muuten kyllä oon ahdistuvaa tyyppiä. Just yks päivä mieheni sanoi että mulla on usein tapana muistella menneitä, sanoi sen vähän paheksuvaan sävyyn :(
Mulla myös oli oman mittapuun mukaan onnellinen lapsuus ja viimeaikoina oon siitä usein lapsellenikin kertoillut. Jotenkin oon kans ajatellu et se oli aikuisuuteen verrattuna niin huoletonta että se siinä ihastuttaa.
Onneks on muitakin kohtalotovereita. Eikä se kai pahaks oo jos suurimman osan aikaa elelee tässä päivässä =)

"Oman lapseni kautta sain palata leikkien ja lelujen maailmaan, mutta nyt hänkin on jo teini-iässä."

Sulla on teini-ikäinen lapsi vaikka olet itse vasta "kolmissa kymmenissä"?

Hyvä että sinulla on ollut muistettava ja ihana lapsuus, mutta elämä on tässä ja nyt. Ei saa juuttua mennisyyteen. Siellä on mukava joskus käväistä.

Vanha ketju, mutta jatketaan. Itsellä tilanne samankaltainen, kuin aloittajalla. Ikä 34. Kaksi lasta. Avioliitto. Työ. Kaikki hyvin elämässä. Kuitenkin nuorimmaisen syntymän jälkeen alle puoli vuotta sitten olen kaivannut lapsuutta ja enimmäkseen nuoruuttani. Kaipaan aikaa kun tapasin vaimoni ja tiettyjä asioita aivan alkuajoista esim jotain tiettyä hetkeä kun tutustuin vaimooni lukio aikoina. Saatan muuttua surulliseksi musiikista joka muistuttaa ajasta enkä usein kuuntele sitä. Myöskin olen herännyt pitämään yhteyttä vanhoihin ystäviin, mitä en ole pitänyt niin tärkeänä aikoihin. Kaipaan oikeastaan kaikkea mikä liittyy tuohon aikaan. En ajattele huonoja hetkiä vaan kaikki silloin oleva oli vain hyvää. Kuitenkin aika oli myös raskasta , mutta niille pää ei anna arvoa. Ajatukset vaivaavat aina välillä . Silloin olen jotenkin poissa itsestäni ja ajatuksissani enkä pysty keskittymään nykyhetkeen . Se kaipuu on ahdistavaa, ja koen sen järjettömän epäloogiseksi, koska en koe jääneen mistään paitsi enkä haluaisi mitään muuttaa niiltä ajoilta. Ehkä kaipaan jotain tunnetilaa, mikä itsellä oli niinä aikoina. Onko kyse ikäkriisistä minkä laukaisi nuorimmaisen syntymä ja sen tuoma elämänmuutos haasteineen ? En tiedä, mutta toivon sen menevän ohi. Ennen olen suhtautunut menneisyyteen hyvinä muistona, enkä ahdistavana kaipuuna. Myöskin ajatus nuoruuden lopullisesta päättymisestä on tullut mieleen kun tajuaa täyttävän 35. Omien vanhempien vanheneminen on myöskin tullut enemmän ajatuksiin. Kaiken kaikkiaan nämä asiat vaivaavat ehkä kerran viikossa ahdistavina. Muina aikoina suhtaudun samoihin asioihin normaalisti elämään kuuluvina asioina ilman epänormaalia kaipuuta ja ahdistusta. Nykyään kaikki on hyvin enkä muuttaisi mitään. En pakene omaa elämääni. En pysty käsittämään miksi näin on, mutta en halua jumittaa menneissä ja toivonkin meneillään olevan jonkin ikäkriisin ja pääsisin eroon ajatuksista ainakin pääosin.

Mielelläni palaisin vaikka huolettomiin lukioaikoihin. Nyt skitsofreenisena yksinäisenä ei hyvin mene. 6 vuotta taakse päin oli vielä kaikki hyvin ja toiveikasta.

Menneet ovat menneitä, niille ei voi mitään. Ottaisin mielelläni pois elämästä ikävuodet n. 10-30, aivan hukkaan heitettyä aikaa. Olisin voinut jättää kaiken koulunkäynnin, josta en tajunnut mitään ja kukaan ei tajunnut, että minulla oli ja on edelleen keskittymishäiriö, joka teki minulle elinikäisen ahdistuksen.

Yhtäkaikki, en haluaisi palata menneeseen, koska en sillä tiedolla ja taidolla, mikä minulla oli, osaisi tehdä elämälleni yhtään mitään. Mitään tukea ei tullut mistään, joten vaatisi kokonaan toisenlaisen elämän, jotta sitä olisi tullut. Mitä hittoja menneiden vatvonta auttaa, menneet on jauhettu kymmeniin kertoihin terapioissa ja muissa hoidoissa.

Olennaista on pärjääminen päivästä toiseen tässä ja nyt.

Kyllä haluaisin villiin nuoruuteen. Oli hyviä persepanoja.

Mä en tunne itteeni vielä vanhaks, mut joku tässä silti mättää. Mulle tuli äsken yhtäkkiä mieleen ajat kun 16-vuotiaana muutin pois kotoa. Rahaa ei ollut paljoa ja elin tosi vaatimattomasti. Olin lukiossa ja jaksoin innostua uusista jutuista ja tunteet oli tosi voimakkaita. Kaikki oli mulle uutta ja jännää. Haaveilin tuolloin usein et "olisinpa jo täysi-ikäinen, asuisinpa paremmassa kämpässä, olispa mies ja enemmän rahaa" nyt on kulunut viisi vuotta ja mulla on nämä kaikki. Mulla on kaikki mitä joskus 16-vuotiaana halusin. Mihin hävis mun voimakkaat tunteet? Mihin hävis kaikki uusi ja jännä elämästä? Mihin hävis se koulu mitä niin innokkaana kävin? Jos menisin nyt koulun penkille, niin ei olisi sitä samaa innostusta käydä siellä. Missä on ne koulukaverit kenen kanssa höpöttelin ja naureskeltiin kaikelle kun vielä jaksettiin? Olenko tullut passiiviseksi kun olen saavuttanut elämässä nämä asiat mistä olen haaveillut? Voinko saada enää tätä "värikästä" elämää takaisin? Olenko tietämättäni taas masentumassa vaikka en koe itseäni masentuneeksi? Tässäkö koko elämä nyt oli?

Vanha aihe, mutta ehdottomati kyllä pätee minulle tämä.

Luulin jo että olen ainoa "himo nostalgikko", mutta en sentäs.

On sanottu että tuo nostalgia liittyy melankolisuuteen, ja taitaa pitää meitin kohdalla paikkansa.

Mun tämä ns "ikäkriisi" on kestänyt jo pari vuotta. 30 kun täytin niin tajusin etten ole enää lapsi vaan testostronitasojen laskusuhdanteessa oleva vanhentunut mies. Perhettä on tullut mutta edelleen koen olevani nuori menevä mies jolla kaikki on vasta edessä. Miksi aika kuluu näin nopeasti?

Olen ruvennut hakemaan nuorekkuutta punttisalilta ja meinneitä olen ruvennut kaivamaan mm siten että ostin itselleni 8bittisen nintendon ja siihen läjäpäin pelejä. Katselen youtubesta vanhoja nuoruudesta tuttuja videoita ja kaiholla muistelen menneitä. Just äskön katoin tubesta erään bändin videon minkä keikalla olin ja siitä on jumalauta jo 8-9 vuotta! Näin oman kommentoinninkin viiden vuoden takaa! Arvatkaa rupesko taas ahdistamaan että JUMALAUTA KUINKA AIKA KULKEE ARMOTONTA TAHTIA ETEENPÄIN...

kohta olen jo eläkkeellä... lapsenlapset vaatii joululahjoja ja minä valitan pientä eläkettä :(

Antakaa mun lapsuus ja nuoruus takas!

Kyllähän se tuo mieleen haikeutta muistellessa lapsuuden kesiä, jouluja ja aikaa kun vielä äiti ja isä olivat nuoria ja elossa. Muistan sen heinäkuunkin kun Asa-radio kiikkui heinäseipäässä ja kuuntelimme ohjelmaa kun ensimmäinen ihminen laskeutui Kuun pinnalle.
Kuitenkin en haluaisi enää palata lapsuuteen, jos tietäisin että siinä välillä ovat ne elämäni raskaimmat kaksi keski-iän vuosikymmentä. Lapsuus oli ihana aika, keski-ikä ei helppo, mutta nyt jälleen elämä hymyilee.

Olen aina ollut haikailija ja pohtija. Ahdistun helpostijuuri nyt poden vakavaa masennusta ja ahdistuneisuutta. Kaikki tuntuu elämässä pysähtyneen, eikä missään ole mieltä tai mikään ei tuo mielihyvää.
Haikailen mennyttä.
Asiat oli vielä suht hyvin pari vuotta sitten ja varsinkin 5-6v sitten.

En haikaile lapsuutta enkä nuoruutta toivon että kaikki olisi mennyt paremmin. Mutta mennyttä ei voi muuttaa.

Kaipaan lapsetonta aikaa
Vaikka sekin oli jokseenkin karkuun lähtöä jostain itsensä etsimistä

Ihmisen ei pidä tehdä toisten odotusten mukaan kaikkia asioita
Tai olettaa asioiden olevan niin