Pettäminen on yleistä ja useat naisetkin pettävät, ettei pidä aina syyllistää miehiä. Pari hyvää ystävää on naimisissa, kaunis perhe, hyvä toimeen tulo, on talot ja autot jne. Miehet minun skaalallani juurikin sellaisia kunnollistia perheenisiä, periaatteen miehiä, ei koskaan pettäisi eikä hyväksyisi toisen pettämistä, vaan ero tulisi heti käryn käytyä.
Itse olen menettänyt perheeni juurikin miehen pettämisen takia, kun ei vaan enää jaksa, kun liitosta tippuu pohja pois. Olen menettänyt sen kaikkein kalleimman ja tärkeimmän mitä ihmisellä voi olla, eli perheen.Siinä sivussa meni talo ja elintaso, mutta toisaalta omanarvontunto säilyi, tai se vähä mitä vielä jäljellä oli. En riittänyt miehelleni jotain syystä.
Molemmille ystävilleni olen yrittänyt pistää jäitä hattuun, etteivät tekisi mitään hätiköityä. Nyt tunuu siltä, että oma mies on tylsä ja kaikin puolin vastenmielinen ja uusi kulta nähdään kirkkaammassa valossa kuin mitä mies oikeasti onkaan. Ajatelkaapa nyt kerrankin järjellä. Otatte eron, lapset joutuu eroon isästään, talot ym myyntiin. Mitäs sitten kun arki astuu kuvioon uudessakin suhteessa? Kun uusi mies ei olekaan enää niin ihmeellinen ja ihana? Mitäs sitten kun uusperheen paineet aiheuttavat omat kiemuransa? Oletteko oikeasti valmiita heittämään kaikki menemään? Jäämään loppupeleissä yksin?
Vaikeahan se on toisia neuvoa, varsinkin kun elämää katsotaan rakastuneen vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Puoliso ei vaihtaen parane, useinkaan. Onko elämä liian turvallista, liian hyvin kaikki? Kun sen kaiken voi menettää silmänräpäyksessä. Lopettakaa haihattelu ja koittakaa saada suhteenne toimimaan, uusi mies ei ole ratkaisu.
Itse haluan vaalia sitä mitä minulla on enkä koskaa maailmassa halua enää menettää perhettäni. Te loukkaatte pahimmalla mahdollisella tavalla puolisoitanne.
Itse olen menettänyt perheeni juurikin miehen pettämisen takia, kun ei vaan enää jaksa, kun liitosta tippuu pohja pois. Olen menettänyt sen kaikkein kalleimman ja tärkeimmän mitä ihmisellä voi olla, eli perheen.Siinä sivussa meni talo ja elintaso, mutta toisaalta omanarvontunto säilyi, tai se vähä mitä vielä jäljellä oli. En riittänyt miehelleni jotain syystä.
Molemmille ystävilleni olen yrittänyt pistää jäitä hattuun, etteivät tekisi mitään hätiköityä. Nyt tunuu siltä, että oma mies on tylsä ja kaikin puolin vastenmielinen ja uusi kulta nähdään kirkkaammassa valossa kuin mitä mies oikeasti onkaan. Ajatelkaapa nyt kerrankin järjellä. Otatte eron, lapset joutuu eroon isästään, talot ym myyntiin. Mitäs sitten kun arki astuu kuvioon uudessakin suhteessa? Kun uusi mies ei olekaan enää niin ihmeellinen ja ihana? Mitäs sitten kun uusperheen paineet aiheuttavat omat kiemuransa? Oletteko oikeasti valmiita heittämään kaikki menemään? Jäämään loppupeleissä yksin?
Vaikeahan se on toisia neuvoa, varsinkin kun elämää katsotaan rakastuneen vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Puoliso ei vaihtaen parane, useinkaan. Onko elämä liian turvallista, liian hyvin kaikki? Kun sen kaiken voi menettää silmänräpäyksessä. Lopettakaa haihattelu ja koittakaa saada suhteenne toimimaan, uusi mies ei ole ratkaisu.
Itse haluan vaalia sitä mitä minulla on enkä koskaa maailmassa halua enää menettää perhettäni. Te loukkaatte pahimmalla mahdollisella tavalla puolisoitanne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sitten joskus taas on kuitenkin niin, että puoliso todellakin vaihtamalla paranee. Jos on solminut vaikkapa parikymppisenä avioliiton, niin kyllähän se on hyvinkin paljon mahdollista, että ihminen kasvettuaan ja kypsyttyään ymmärtääkin, että elämän tarpeet ovatkin erilaisia kuin mitä silloin nuorena kuvitteli. Ihmiset myös muuttuvat iän myötä, sekä itse että se puoliso. Jos kasvu menee vastakkaisiin suuntiin, pitäisikö väärän ihmisen kanssa pysyä vain siksi, että sanottiin sata vuotta sitten tahdon. Mun mielestä ihmisen pitäisi kysyä itseltään joka päivä tahtooko vai ei, ja jos ei-vastauksia alkaa olla ajan saatossa enemmän kuin kyllä-vastauksia, ehkä asialle kannattaisi jotain tehdä. Kerran täällä kuitenkin eletään.
ei vaan yht'äkkiä huomataan että oho tuo ei olekaan se nainen/mies joksi yritin hänet näinä vuosina muuttaa, kun ei tajuta sitä että toista ei voi muuttaa vaikka kuinka väkisin yrittäis. Unholaan jää se tosi asia, että toinen pitää hyväksyä kettummaisine tapoineen päivineen tai sitten ei. Miksi mennä naimisiin jos ajattelee, että eroa kun toinen alkaa pännimään tai löydänkin paremman, semmoisen ihmisen on parmpi olla menemättä naimisiin ja parempi jättää lapset tekemättä.
Joo, kyllä se oma hyvinvointi aina lasten edelle menee.
Ja se oma hyvinvointi tarkoittaa myös lasten hyvinvointia. Eli onko mielestäni parempi että lapset katsovat vanhempiaan liitossa, jossa ei ole enään mitään?
Sekö on heille se esimerkki parisuhteesta?