Väärin ymmärretty ystävyys

Taakse jäi 24 vuoden ystävyys.
Ennen välirikkoa minua arvosteltiin, paneteltiin, syytettiin ja suhtauduttiin ylimielisesti. Viime vuosina. Olin 13v kotiäiti, jonka ystäväni (lapsettomana miehenä) koki, etten omaa normaali älyä ja olen metsittynyt kotiini. Tuo sai aikaan aiemmin mainitsemani. No, itse koin että halusin antaa lapsilleni sen elämän alkutaipaleen 3v asti kotosalla ja sen jälkeen päiväkotien ja koulujen maailman. Olen nyt opiskellut lähes 2v ja valmistun keväällä. Äitiys vuosinani harrastin aktiivisesti ja minulla oli paljon muitakin ystäviä. On yhä. Kuitenkin vain tämä yksi ystävä näki minut *tylsänä ja metsittyneenä* sekä maailman menosta tietämättömänä epäsivistyneenä moukkana. Harmillista ettei hän huomannu millainen todellisuudessa olen. Jälkikäteen suren kuitenkin menetettyä ja luuksi jäi minulle ajatus *olinkin hänelle terapeutti joka oli aina valmiina, kun puhelin soi*
Nyttemmin en enää ala samaan kenenkään toisen kanssa.
Kun jo valmiiksi tiedän miten käy.
On minulla vielä jäljellä niitä ihania ystäviäkin :)) Eli elämä jatkuu mutavelleistä huolimatta.
Toteankin jälkiviisaana ettei hän loppujen lopuksi nähnyt omien vääristyneiden lasiensa läpi, todellista minääni lainkaan :(
Olenhan oma itseni kuitenkin koko ajan. Yritin kaikkeni, jopa uutta mahdollisuutta sekä pyysin jopa anteeksi omaa käytöstäni, anteeksi en saanut (vaikken loppujen lopuksi olekkaan ollut se ystävyyden tappaja).
Yhteisiä muistoja jäi paljon, niitä muistelen lämmöllä.