Surullinen tarina surullisesta suhteesta.

Olen 20-vuotias nainen ja noin vuosi sitten luulin, että olen tavannut elämäni miehen. Hän on minua vuoden vanhempi. Me olimme hyvin erilaisia: minä pidin bilettämisestä ja juomisesta, takana oli useita parisuhteita ja yhdenillanjuttuja. Hän taas ei pitänyt alkoholista tippaakaan, ja olin hänen ensimmäinen suutelu- ja seksikumppani. Aluksi kaikki oli taivaallista ja kaikki meni hyvin. Ainut ongelma oli, että hän ei alkuvaiheessa halunnut kertoa suhteestamme sos.mediassa, eikä ystävilleen. Olin kuin ns. "piilotettu tyttöystävä". Osasyyksi ymmärsin sen, että hän elätteli vielä toivoa toista naista kohtaan, jolta hän oli saanut rukkaset. Asuin silloin vielä toisella paikkakunnalla opiskelujeni takia, ja aina kun soitin hänelle ja kysyin kuulumisia / mitä hän on tekemässä - usein sain kuulla vastaukseksi "en kerro, eikö mulla saa olla salaisuuksia." Lopulta hän kertoi, että oli ollut kyseisen tytön kanssa. Lopulta ns. julkistimme suhteemme ja tämä toinen tyttö pisti poikaystävääni välit poikki. Sen jälkeen tapahtui jotain käsittämätöntä: seksielämämme oli mielestäni runsasta, mutta aina kun en halunnut harrastaa sitä, hän kysyi saako hän käydä vieraissa. Hän yritti myös muokata minusta aikaisemman ihastuksensa näköistä ja välillä hän myös sanoi, että vaihtaa minut heti kun löytää parempaa. Masennuin ja jouduin sairaalaan. Hän ei ymmärtänyt sitä ja vitsaili jatkuvasti sairaalareissustani. Myös hyvä ystäväni oli kuollut aikaisemmin ja kun halusin itkeä pahaaoloani pois, ei hän yhtään tukenut.

Olin myös aijemmin hyvin hellyyden kipeä ja halailin, sekä pussailin poikaystävääni jatkuvasti. Hän kuitenkin usein tyrmäsi kaikki halaukseni - päätin siis lopettaa huomionosoitukset. Sen jälkeen kun huomionosoitukset loppuivat, hän kitisi kuin pikkuvauva koska ei enää saanut niitä, mutta ei itse halunnut tehdä asialle mitään.

Silti muutimme yhteen. Pari kuukautta yhteenmuuton jälkeen, tapasin aivan uskomattoman miehen. Hän on minua huomattavasti vanhempi ja sai minut tuntemaan taas kauniiksi, tärkeäksi, ihanaksi jne. Sanoin poikaystävälleni, että hän saa käydä vieraissa niin kuin aikaisemmin oli suunnitellut. Poikaystäväni tyrmistyi. Sanoin myös, että haluan erota koska en tunne itseäni onnelliseksi. Hän sanoi, että ei halua "hävitä". Hän siis aikaisemmin oli sanonut että vaihtaa minut parempaan heti kun saa tilaisuuden. Se ei käy päinsä, että minä lopetan suhteen.

Lopuksi vielä: kun muutimme yhteen, hän oli jatkuvasti poissa ja minä olin yksin kotona. Kun rupesin käymään ulkona, hän loukkaantui koska en ollut enää kotona. Sanoin, että kyllä minäkin saan aikuisena naisena käydä ulkona ja nähdä ystäviäni - hän sanoi että haluaakin viettää kanssani aikaa ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun sitten eräs viikonloppu vietimme koti-iltaa, hän lähti yks-kaks jonnekin. Lähdin myös kavereitteni luokse. Sitten hän soitti ja kysyi että missä olen, miksi en ole kotona. Sanoin että olen ystävieni kanssa. Hän suuttui TAAS.

Mitä minun pitäisi tehdä? Mikä ylipäätänsä poikaystävääni vaivaa? Sokeaa on rakkaus jne. plaaplaa. Olenko vain tyhmä tyttöystävä, joka ei pysty hyväksymään poikaystävänsä ns. vikoja - vai mistä mättää? Olen niin sekaisin etten itsekkään tiedä, mitä tapahtuu!