Tämä on osoitus siitä, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen.
Vielä pari kuukautta sitten olin omasta mielestäni maailman onnellisin nainen. Siitä huolimatta että jouduin kestämään jatkuvaa eroa miehestäni armeijan takia. Olimme molemmat rakastuneita. Pari vuotta aikaisemmin oli löytänyt itselleni elämäni miehen. Mutta nyt kaikki on toisin...
Inttileskenä oleminen on todella rankkaa. Välillä on päiviä, jolloin en tiedä miehestäni mitään, mutta se tunne kun vihdoin hän ilmoittaa itsestään jotain, pitää rakkauttani yllä. Mieheni käytti suurimman osan iltalomistaan yhteydenpitoomme. Tietysti oli aikoja, jolloin voimat olivat lopussa, ja tuntui, ettei me kestetä intti aikaa loppuun. Mutta aina suhteemme lähti parempaan suuntaan tavalla tai toisella.
Ennen joulua mieheni ilmoitti minulle, että hänen tunteensa ovat pikku hiljaa kadonneet. Tämä asia tuli minulle yllätyksenä. Hän kuitenkin käyttäytyi suurin piirtein kuin ennenkin. Ensin ajattelin, että kyllä se tästä. Kohta intti on ohi, ja pääsemme viettämään enemmän aikaa yhdessä. Olimme pitkään suunnitelleet yhteen muuttoakin, mutta halusimme ensin nähdä, kestääkö suhteemme niinkin isoa koetusta kuin intti. Mutta kuten arvata saattaa, se ei mennyt niin. Pikku hiljaa miehestäni tuli etäinen ja kylmä. Erossa vietetty joulu pahensi vain tilannetta. Ja kun intti oli ohi, minusta tuntui, että seurustelen minulle tuntemattoman ihmisen kanssa.
Nyt siitä on pari viikkoa. Luulin tosiaan, että tämä olisi elämäni paras vuosi. Mutta se on kaikkea muuta. Mieheni on kylmä kuin jää. Ei halua viettää kanssani aikaa ja on koko ajan vihainen minulle. Hän myös valehtelee paljon.
Kummallista kuitenkin on, että hänellä vaihtelee mielialat todella paljon. Välillä mieheni on kuin kaikki olisi niin kuin ennen. Kun taas välillä hän huutaa minulle enkä saa häneen yhteyttä millään. Olen yrittänyt ymmärtää häntä, mutta hän on sekaisin itsekin. Olemme ihan suoraan puhuneet erosta, mutta hän ei halua sitä. Ainakaan vielä.
Yhden päivän aikana hänen tunteensa saattava heitellä miten sattuu. Hetkessä mieheni muuttuu hellästä ja ihanasta kylmäksi hirviöksi. Olen kysynyt syytä tunteiden katoamiseen, mutta ainoa mitä hän sanoo on, että joskus tunteet vaan katoavat. Ja että ei siihen ole mitään erityistä syytä. Minusta olisi tärkeää viettää aikaa yhdessä, mutta hän ei kestä yhteistä aikaa paria päivää enempää. Hän sanoo olevansa ahdistunut eikä tiedä mitä tehdä. Kuitenkaan hän ei vie tavaroitaan pois ja jätä minua. Hän on sanonut, että haluaa yrittää. Tänään hän sanoi, että haluaa tehdä minut vielä onnelliseksi. Mutta myöhemmin tänään hän ei ollut varma, haluaako hän kuulla minusta pariin päivään mitään.
Parin kuukauden aikana olen muuttunut iloisesta ja onnellisesta naisesta masentuneeksi muumioksi. Minua ei saa nauramaan, ei edes hymyilemään. En saa syötyä tai kun syön, tuntuu ettei mikään maistu miltään. En jaksa pitää huolta itsestäni. Työpäivät menee lähinnä itku kurkussa ja kun tulen kotiin, itken koko illan. Ainoa aika ilman itkua on, kun saan olla lähellä miestäni. Mieheni kanssa jaksan olla jotenkin pirteä, mutta kuitenkin pelkään koko ajan, että jokainen halaus tai suudelma voi olla viimeinen.
Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä, mutta en ole koskaan ollut niin rakastunut kuin nykyiseen mieheeni. Olen kokenut hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään muun kanssa. Olen tuntenut asioita, mitä en tiennyt olemassa olevaksi. Ilman häntä, ei ole minuakaan. Olen varma, että jos eroamme, uskoni rakkauteen ja onnellisuuteen katoaa kokonaan. Enkä sano tätä vain, koska eron aikaan tuntuu aina pahalta ja aika korjaa haavat. Vaan siksi että elämä on todistanut minulle, ettei ikuista rakkautta ole olemassa.
Olen hukassa. Minulla ei ole ketään jolle puhua. Viime ajat ovat olleet minulle muutenkin raskaita. Ystäväni ovat kaikonneet kukin eri syistä. Olen todella paljon yksin. Minulla ei siis ole olkapäätä jota vasten itkeä. Eron tullessa minun on käsiteltävä nämä asiat ihan itse omassa päässäni.
Sisälläni tiedän, että kiusaan itseäni, kun olen tässä suhteessa. Kuitenkin toisaalta toivon, että jotenkin asiat muuttuisivat paremmaksi. Saan kuulla paljon pahoja asioita mieheni sanomana, mutta välillä hän sanoo asioita, jotka auttavat minua jaksamaan. Kuitenkin sisälläni tiedän, että mieheni kylmän kuoren alla on ihminen, jonka kanssa olen ollut maailman onnellisin ja jota olen rakastanut koko sydämestäni.
Tarkoituksenani ei välttämättä ole pyytää neuvoja. Mitä tässä tilanteessa voisi neuvoa? Kenties, niin että miten saan mieheni rakkauden takaisin? Miten voisin olla taas yhtä onnellinen kuin ennen?
Pyydän, ettette trollaisi tänne. Olen hajalla enkä kaipaa pilkkaamista.
Vielä pari kuukautta sitten olin omasta mielestäni maailman onnellisin nainen. Siitä huolimatta että jouduin kestämään jatkuvaa eroa miehestäni armeijan takia. Olimme molemmat rakastuneita. Pari vuotta aikaisemmin oli löytänyt itselleni elämäni miehen. Mutta nyt kaikki on toisin...
Inttileskenä oleminen on todella rankkaa. Välillä on päiviä, jolloin en tiedä miehestäni mitään, mutta se tunne kun vihdoin hän ilmoittaa itsestään jotain, pitää rakkauttani yllä. Mieheni käytti suurimman osan iltalomistaan yhteydenpitoomme. Tietysti oli aikoja, jolloin voimat olivat lopussa, ja tuntui, ettei me kestetä intti aikaa loppuun. Mutta aina suhteemme lähti parempaan suuntaan tavalla tai toisella.
Ennen joulua mieheni ilmoitti minulle, että hänen tunteensa ovat pikku hiljaa kadonneet. Tämä asia tuli minulle yllätyksenä. Hän kuitenkin käyttäytyi suurin piirtein kuin ennenkin. Ensin ajattelin, että kyllä se tästä. Kohta intti on ohi, ja pääsemme viettämään enemmän aikaa yhdessä. Olimme pitkään suunnitelleet yhteen muuttoakin, mutta halusimme ensin nähdä, kestääkö suhteemme niinkin isoa koetusta kuin intti. Mutta kuten arvata saattaa, se ei mennyt niin. Pikku hiljaa miehestäni tuli etäinen ja kylmä. Erossa vietetty joulu pahensi vain tilannetta. Ja kun intti oli ohi, minusta tuntui, että seurustelen minulle tuntemattoman ihmisen kanssa.
Nyt siitä on pari viikkoa. Luulin tosiaan, että tämä olisi elämäni paras vuosi. Mutta se on kaikkea muuta. Mieheni on kylmä kuin jää. Ei halua viettää kanssani aikaa ja on koko ajan vihainen minulle. Hän myös valehtelee paljon.
Kummallista kuitenkin on, että hänellä vaihtelee mielialat todella paljon. Välillä mieheni on kuin kaikki olisi niin kuin ennen. Kun taas välillä hän huutaa minulle enkä saa häneen yhteyttä millään. Olen yrittänyt ymmärtää häntä, mutta hän on sekaisin itsekin. Olemme ihan suoraan puhuneet erosta, mutta hän ei halua sitä. Ainakaan vielä.
Yhden päivän aikana hänen tunteensa saattava heitellä miten sattuu. Hetkessä mieheni muuttuu hellästä ja ihanasta kylmäksi hirviöksi. Olen kysynyt syytä tunteiden katoamiseen, mutta ainoa mitä hän sanoo on, että joskus tunteet vaan katoavat. Ja että ei siihen ole mitään erityistä syytä. Minusta olisi tärkeää viettää aikaa yhdessä, mutta hän ei kestä yhteistä aikaa paria päivää enempää. Hän sanoo olevansa ahdistunut eikä tiedä mitä tehdä. Kuitenkaan hän ei vie tavaroitaan pois ja jätä minua. Hän on sanonut, että haluaa yrittää. Tänään hän sanoi, että haluaa tehdä minut vielä onnelliseksi. Mutta myöhemmin tänään hän ei ollut varma, haluaako hän kuulla minusta pariin päivään mitään.
Parin kuukauden aikana olen muuttunut iloisesta ja onnellisesta naisesta masentuneeksi muumioksi. Minua ei saa nauramaan, ei edes hymyilemään. En saa syötyä tai kun syön, tuntuu ettei mikään maistu miltään. En jaksa pitää huolta itsestäni. Työpäivät menee lähinnä itku kurkussa ja kun tulen kotiin, itken koko illan. Ainoa aika ilman itkua on, kun saan olla lähellä miestäni. Mieheni kanssa jaksan olla jotenkin pirteä, mutta kuitenkin pelkään koko ajan, että jokainen halaus tai suudelma voi olla viimeinen.
Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä, mutta en ole koskaan ollut niin rakastunut kuin nykyiseen mieheeni. Olen kokenut hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään muun kanssa. Olen tuntenut asioita, mitä en tiennyt olemassa olevaksi. Ilman häntä, ei ole minuakaan. Olen varma, että jos eroamme, uskoni rakkauteen ja onnellisuuteen katoaa kokonaan. Enkä sano tätä vain, koska eron aikaan tuntuu aina pahalta ja aika korjaa haavat. Vaan siksi että elämä on todistanut minulle, ettei ikuista rakkautta ole olemassa.
Olen hukassa. Minulla ei ole ketään jolle puhua. Viime ajat ovat olleet minulle muutenkin raskaita. Ystäväni ovat kaikonneet kukin eri syistä. Olen todella paljon yksin. Minulla ei siis ole olkapäätä jota vasten itkeä. Eron tullessa minun on käsiteltävä nämä asiat ihan itse omassa päässäni.
Sisälläni tiedän, että kiusaan itseäni, kun olen tässä suhteessa. Kuitenkin toisaalta toivon, että jotenkin asiat muuttuisivat paremmaksi. Saan kuulla paljon pahoja asioita mieheni sanomana, mutta välillä hän sanoo asioita, jotka auttavat minua jaksamaan. Kuitenkin sisälläni tiedän, että mieheni kylmän kuoren alla on ihminen, jonka kanssa olen ollut maailman onnellisin ja jota olen rakastanut koko sydämestäni.
Tarkoituksenani ei välttämättä ole pyytää neuvoja. Mitä tässä tilanteessa voisi neuvoa? Kenties, niin että miten saan mieheni rakkauden takaisin? Miten voisin olla taas yhtä onnellinen kuin ennen?
Pyydän, ettette trollaisi tänne. Olen hajalla enkä kaipaa pilkkaamista.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kurjaa, jos ei ole ystäviä jolle puhua, mutta eron joutuu kuitenkin jokainen omassa päässä käsittelemään.
Huono homma, että olet näyttänyt miehelle miten sekaisin pelko erosta sinut saa. Se ei saa häntä haluamaan sinua takaisin.
Nyt ei auta muu kuin ilmoittaa hänelle, että yhteydenpito loppuu tähän. Ei perusteluita, keskusteluita, itkua, mitään muuta. Kokeilepa sitä niin yllätyt. Äläkä ryssi heti ensimmäisten viikkojen aikana tilannetta takaisin samaan pisteeseen.
(en voinut olla neuvomatta)
Eihän tuo neuvominen haittaa. Suhde on kuitenkin tällä hetkellä siinä tilassa, että ehdotuksesi ei enää toimi. Tämä päivä tai tarkemmin sanottuna ilta on ilmeisesti ratkaissut suhteen tulevaisuuden. Miehelleni on tärkeämpää viettää sinkku elämää ja rellestää kuin pitää yllä parisuhdetta.
Miehelleni annettiin intistä mukaan eräänlainen kirje, joka oli suunnattu läheisille. Siinä sanottiin mm. että intistä arkeen palaavien on vaikea saada elämä takaisin raiteilleen. Niin on käynyt minun miehelleni. Hänen elämän tärkeysjärjestys on muuttunut parin viikon aikana täysin.
Missä miehsesi on ollut? Ulkomailla vai asevelvollisena? Jos hän on ollut ulkomailla on hyvinkin ymmärrerrävää että hän ei ole pystynyt käsittelemään kokemuksiaan vielä.
En kuitenkaan usko että sinä pystyt häntä auttamaan tässä tilanteessa. Parempi erota ja antaa hänen selvittää elämäänsä. Parempi että hänestä jää joitakin hyviäkin muistoja ennenkuin tämän päivän käytös pilaa ne kokonaan.
Jos asiat muuttuvat voi aina palata yhteen jos siltä tuntuu hyvin tietoisena että mahdolliset uudet ihmissuhteet tekevät sen mahdottomaksi tai vähemmän huokuttelevaksi.
Kaikkea hyvää!
Huh huh!
Liippasipa todella läheltä omaa tilannettani.. Ajattelin sitten kirjoittaa sulle jotain, mutta sanoit jo aika lailla kaiken mitä omassa suhteessa ja päässä on tapahtunut. Intti ei kyllä liity tähän kuvioon, mutta muuten.
Neuvo jonka olen saanut kaikilta kenen kanssa olen asiasta puhunut on ollut, että pitäis vaan hyväksyä ero ja jatkaa matkaa. Mutta kun en halua! Rakastan enemmän kuin tiesin olevan mahdollista. Jotenkin vaan toivon, että hän tulisi taas "järkiinsä".
Minullakaan ei ole oikeita ystäviä kenen kanssa jakaa tätä surua. Pelkkiä kavereita joita ei viitsi vaivata ja joita tuskin kiinnostaisi auttaakkaan.
vai iin
Jos suhde ei kestä sitä, että toinen on poissa viikolla, ei se kestä muitakaan vastoinkäymisiä.
sillä on toinen
Kuulostaa että armeija tekee miehistä mielenvikaisia. Tätä se sotaveteraanien ihannoiminen teettää.
Minusta kuulostaa sille että miehesi on sairastunut henkisesti ja tarvitsisi apua. Harkitse tarkoin, mitä teet. Älä tuhlaa elämääsi onnettomana oloon. Käy itsekin lääkärissä ja kerro mille tuntuu. Tarvitset ehkä itsekin apua päästäksesi taas normaaliin elämään ja kokemaan myös iloa! Paljon haleja sinulle ja ymmärrän sinua erittäin hyvin....
Aikanaan oli minunkin poikaystävä intissä, ei kuulut aina kahteenkaan viikkoon, silloin ei ollut näitä tekniikan välineitä, joten piti tulla toimeen ilman.
Jotenkin minusta nyt tuntuu, että tavallaan vaaditaan toiselta liikaakin sitä yhdeydenpitoa, sillä kuoletetaan tämä suhde.
Nuorten suhde ei saa olla liian vakava ja liian kiinni pitävä. Se alkaa ahdistaa.
Niin palasi ystäväni armeijasta, siihen aikaan vielä pitempi aikakin, olemme edelleen yhdessä.
Tosin monta olisi halunnut seuraani silloin hänen ollessaan armeijassa, en kuitenkaan ollut valmis lähtemään kenenkään mukaan, tyttöjen kanssa kyllä hassuteltiin.
Silloin sain kirjeitä armeijasta silloin tällöin, tosin kyllä se poikaa mieheksi muuttaa, ajatukset muokkaantuvat, sehän on tarkoituskin saada poika ajattelemaan elämää.
Eli älkää ajautuko liian vakaviin suhteisiin, enemminkin kaveriporukka aina koolle, jossa voitte sitten hio orastavaa suhdetta ja nähdä oletteko ne oikeat toisillenne.
On vaarallista mennä tuohon tekniikan lumoon ja tavallaan alkaa elää sen kautta, puhelin välillä ihan kokonaan unohduksiin, samoin kuin facebooj ja muuta samankaltaiset ja tialle nuoren raitista yhdessäoloa porukalla.
Kuules nyt, pojat siellä intissä suhaa ihan mitä vaan. Ja niitä niin ahistaa kun niitä mopotetaan ja ne sit siirtää sen vitutuksen tyttöystäviin kun ei kehtaa itkee siellä. Äiti ei ole passaamassa ja joutuvat muutenkin tekemään ihan dillejä juttuja itse.
Olen jo aikuinen nainen ja muistan hyvin parikymppisenä kun tuli heilasteltua muutaman asevelvollisen kanssa - ja on mulla 2 veljeäkin.
Mitä se intti nykyään kestää? Vuoden, kun menee upseerikouluun? Joudut tottuun kaikkeen säätöön, joten relaa. Eli pitkää pinnaa toivotan - sulla on just niin kurja fiilis kun ite haluut!
Olet ilmeisesti läheisriippuvainen. Herää ennenkuin tuhoat elämäsi noin epävarman miehen kanssa. Miehen pitäsi kuitenkin lähteä hakemaan apua, koska hänhän on sekaisin. Mieti kannattaako sitoa itsensä mieheen, jonka mielenterveys ei ole kohdallaan. Olette nyt kumpikin "rikki". Opettele elämään itsesi kautta, ei miehen kautta. Silloin teet itsellesi helpommaksi elää vaikeammankin ihmisen kanssa.
Voihan olla että lääkityksellä miehesi palautuu lähes entiseen kuntoon, mutta mietittäväksi: Mitä armeijassa hänelle tapahtuikaan?
Ja vielä, jokaisen on käsiteltävä omat asiat omassa päässään. Vaikka kuinka kertoisi niitä muille, ei muut voi auttaa. Korkeintaan myötätuntoisesti voi kuunnella. Vain sinä itse tiedät mitä sinun tulee tehdä, miten surra, milloin itkeä. Loppujen lopuksi, ihminen on aina itsensä kanssa yksin. Sinä elät itse oman elämäsi. Vain sinä päätät mitä teet. Vain sinä voit auttaa itseäsi. Voit itkeä vaikak jären suuruisesti kyyneliä, mutta sekään ei auta, ellet tee jotain asialle, mitä suret.
Hyvä olla. Pahalla olla. Toisaalta en tunne mitään.
Sain tietää tänään, että onneni ei ole ollut todellista. Mieheni paljasti minulle asioita, jotka... En osaa kuvailla sitä fiilistä. Ei mitään pettämistä... Ei todellakaan.
Viimeiset 6 päivää ovat olleet ehkä elämäni kauheimpia. Aluksi mieheni sai jonkinlaisen ahdistuskohtauksen kesken leffan katsomisen. Nukuimme yön yli. Seuraavana päivänä hän lähti luotani sillä välin kun olin töissä. Samaisena iltana hän huusi minulle puhelimessa. En saanut nukuttua sinä yönä ollenkaan. Kuitenkin raahasin itseni töihin seuraavana päivänä. Fyysisesti olin töissä, henkisesti olin hukassa. Töiden jälkeen sain pieniä paniikkikohtauksia, jotka sitten ajoivat minut sairaalaan.
Kun odottelin ensiavussa lääkäriä, mietin että miten olen tässä tilanteessa. Tuijotin vain kattoon ja yritin peittää ambulanssin sireenin äänet ja sen yhden potilaan, joka huusi ohi mennessään. Olisin halunnut soittaa miehelleni, mutta ajattelin, ettei hän kuitenkaan vastaisi. Lääkäri olisi halunnut, että jään yön yli, mutta sain hänet ylipuhuttua. Sairaalaympäristö oli ahdistava ja minua pelotti.
Sitten en kuullut hänestä pariin päivään. Kun taas kuulin hänestä, hän petti lupauksensa. Sanoin olleeni sairaalassa, mutta hän ei välittänyt. Puhelun jälkeen sain taas kohtauksen. Pelkäsin, että minulle kävisi jotain, joten pakkasin hänen kaikki tavarat laukkuihin valmiiksi. En tiedä edes miksi. Jotenkin vaan oli sellainen olo, että tänään tulee käymään vielä pahemmin kuin eilen.
Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Hän kertoi minulle, ettei tunne juurikaan mitään. Tai ettei tiedä mitä ajattelisi. Kaikesta huolimatta tulimme luokseni. Samainen ilta meni kuin kaikki olisi hyvin. Ainoa asia oli, että hän ei halunnut enää edes suudella minua.
Tänään minulla oli vapaapäivä. Nukuimme pitkään. Mieheni kävi juttelemassa tuttavalleen tilanteesta. Hän oli saanut juuri niitä neuvoja, mitä olin odottanutkin. Kuuntele sydäntäsi. Keskustelun jälkeen hän oli entistäkin kylmempi. Kuten kirjoitukseni alussa jo kerroin, mieheni paljasti minulle asioita. Hän ei ollut puhunut mitään niistä, sillä oli halunnut suojella minua pahalta ololta. Lisäksi hän sanoi, että en ole hänelle enää naisystävä vaan kaveri.
Erikoista minusta on, että vaikka mieheni ilmoitti minulle tänään, että on päässään jo päättänyt jättää minut, en voinut itkeä. Istuin vain, ja keskustelin hänen kanssaan. Lähinnä tuntui siltä, kuin sydän olisi revitty rinnasta. Ja siltä tuntuu edelleen.
Tämä on täysin uusi tunne. Tiedän, ettei hän välitä minusta, mutta silti voimme tehdä yhdessä asioita ja hän oli luonani kui ennenkin. Ennen asunnossani tuntui tosi jännältä. Vaikka hän ei fyysisesti ollut täällä, silti tuntui kuin hän olisi täällä. Mutta nyt. Vaikka hän nukkuu vuoteessani ja on täällä oikeasti, tuntuu kuin hän ei olisi täällä.
Totesimme tänään toisillemme, ettei meitä ole koskaan ollut yhdessä. Vaikka olemme seurustelleet, elämämme ei ole koskaan olleet yhdessä. Meillä on ollut eri kaverit, omissa asunnoissamme omat elämät ja... en osaa selittää sitä oikein. Kiteytettynä voisi sanoa, että olemme olleet liikaa kahdestaan. Olen yrittänyt lukemattomia kertoja tutustua mieheni kavereihin, mutta hän ei ole halunnut sitä. Hän ei ole myöskään ollut kiinnostunut minun kavereistani. Miten voisi seurustella normaalisti, jos ainoa yhteinen aika on kahdestaan tai perheiden kanssa?
Nauratte kun sanon tämän, mutta yritämme vielä. Yritämme tehdä sen, mikä meidän olisi pitänyt tehdä kauan sitten. Olla osa toisen elämää, ei rajoittaa sitä tai olla tiellä siinä. Ennen päätöstämme mieheni sanoi, ettei todennäköisesti ole kanssani enää ensi viikolla. Luultavasti tämä tulee tapahtumaan. Kun mieheni menee jokin päivä omalle asunnolleen, hän ei enää palaa. Pelkään, että se saattaa tapahtua jo huomenna kun olen töissä. Sen näkee huomenna. Toivon, että näen hänet kun tulen töistä.
Ennen olen hyväksynyt eron ja itkenyt itkuni. Nyt pääni ei suostu hyväksymään eroamme. Tilanteeseen on kuitenkin niin monta ratkaisua, mutta mieheni ei suostu hyväksymään niitä. Hän ei vaan välitä enää. Eikä vaan minusta, vaan mistään.
Taaskaan en varsinaisesti tiedä, miksi kirjoitan tänne. Ehkä puran ajatuksiani, kun en saa unta ja on paha olla.
..Jos koittaisitte juuri sitä kun tuola ylempeänä oli, että ei yhteydenpitoa esim 2 viikkoon, eikä mitään, olette omissa oloissa?
Olette molemmat kyllä totaalisesti sekaisin ajatuksissanne..