Yhdessä asuminen..

Olen kokenut molemmat: asunut pitkään yhdessä ja myös yksin. Oman tilan säilyttäminen tekee elämästä paljon helpompaa molemmille ja ei se estä sitoutumasta.

Nykyään oikeastaan ihmettelen ihmisiä, jotka haluavat seurustelusuhteessa muuttaa yhteen. Näitä on varmaan suurin osa ihmisistä.

Itsellä sama juttu. En mitenkään enää halua asua kenenkään kanssa kun olen tottunut yksin olemaan. Minusta jo viikonloppu kokonaan yhdessä toisen kanssa saa itseni kaipaamaan yksin oloa ja odotan että pääsen taas olemaan yksin kotona.

Onnekseni olen löytänyt miesystävän, joka "suostuu" tähän. Hän olisi aikanaan halunnut muuttaa yhteen mutta nyt asumme n. 0,5 km päässä toisistamme. Molemmilla on omat kerrostalokolmiot, meillä ei ole avaimia toistemme luo. On yhteinen lähikauppa ja "paikallinen".

Minulla myös sauna, joten täällä saunomme. Emme näe läheskään päivittäin mutta käymme paljon yhdessä leffassa, marjametsässä, teatterissa, mökkeilemme (minun mökilläni) matkoilla jne, Usein viikonloppuisin syömme toistemme luona.

Ehdottomasti haluan säilyttää oman asuntoni myös parisuhteessa, koska perhettä en kuitenkaan enää ole perustamassa. En ole lähes 20 vuoteen asunut toisen aikuisen kanssa (pitkissäkään suhteissa) enkä usko että sellaista miestä löytyy, jonka kanssa haluaisin jakaa arjen ihan päivittäin.

Mä kyllä haluan ehdottomasti asua toisen kaa samas kämpäs. Haluun kuitenkin katsoa sitä juttua sen ekan pari vuotta, kun alkaa toi asunnon ettiminen parin kuukauden jutun jälkeen tökkiin.

Toisaalta nyt kun on oma asunto, niin täytyy sen puolesta vähän miettiä asioita.

Olen asunut 20 vuotta yksin. Eihän kukaan halua ruman ihmisen kanssa asua

Todella mustasukkaiset ihmiset eivät luota kumppaniinsa piiruakaan sen enempää vaikka asuisivatkin yhdessä. Eikä se yhdessäasuminen mitään uskollisuutta takaa. Itse en tullut ajatelleeksikaan että minun pitäisi kytätä miestäni jatkuvalla syötöllä ja tuntui ettei hänellä mitään erikoisempia tilanteita edes olisikaan päästä ihastumaan johonkuhun toiseen, mutta olipa sitten vain kumminkin aikuisopiskelunsa myötä onnistunut tapaamaan juuri sopivan ikäisen naisen ja retkahtanut tähän. En ole juurikaan miettinyt jälkikäteen että olisi sitten pitänyt kokoajan kytätä. Jos pitää, niin ei se mies ole sen arvoinen että hänen kanssaan olisi suhteessa olla.

Olen asunut yksin, asunut yksin ja seurustellut ja asunut yhdessä. Kaikissa vaihtoehdoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Koska en kaipaa miestä kuorsaamaan viereeni öisin, on melkoisen samantekevää asutaanko yhdessä vai ei. Jos sattuu löytymään mies jolla on ihan tyystin erilainen musamaku tai jotain muita aktiviteetteja mitä en halua hänen kanssaan jakaa, niin onhan se kummallekin parempi että saa puuhailla ne ärsyttävimmät omat juttunsa keskenään.

Olen myöskin muuttohaluton kivan seudun löydettyäni. Miehiähän voi tulla ja mennä ja suhteen pysyvyydestä ei (näemmä) ole takeita, mutta kotiseutu pysyy jotakuinkin ennallaan ja siihen voi siis aina luottaa.

On vaikea ymmärtää miksi joillekin ihmisille on niin vaikea ymmärtää (heh muunlaista elämänmenoa kuin omaansa. Jotkut jotka asuvat yhdessä, joilla on perhettäkin, eivät pidä sellaista kumppanuutta ollenkaan sitovana missä ei asuta yhdessä. Heille se asunto on niin kaikki kaikessa että jos sitä ei ole, ei ole suhdettakaan. Outo ajatus. Monet sanovat että "asun avoliitossa". Miten "avoliitossa" voi asua? Abstrakti asia. Minun mielestäni asutaan asunnossa tai talossa. Ja voi sanoa että asun yhdessä kumppanini kanssa, tai asun yhdessä avomieheni kanssa. Mutta että asun avoliitossa??? Outoa.